Myötätunto

Olen ollut viikonlopun Tampereella. Ei näköjään tarvitse mennä kuin vain parin tunnin ajomatkan päähän omasta kuplastaan, jotta pääsee irti ja etäälle. Jotta näkee lähelle. Kuplaa minä olen paljon taas pohtinut. Sitä pientä maailma ja todellisuutta, josta käsin me suihkimme suuntaan jos toiseen – harmillisen usein aivan väärään.

Olen viime aikoina kehittänyt itsessäni kykyä nähdä ulos kuplasta, vaikka olenkin sen sisällä. Siis koettanut tietoisesti pitää itseni ja tunteeni irrallaan tapahtumista pienen maailmani sisällä. Olen pyrkinyt siihen, että oppisin ottamaan asiat asioina, enkä ottaisi kaikkea kiinni itseeni. Etten provosoisi ja provosoituisi suotta.

Niin käy usein kuplassa. Että on liian vakavissaan, kiihkoileekin. Ja sitten antaa väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessaan hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.

Niin saattaa käydä. Kuplassa.

Tulin vasta reissulta kotiin, mutta oli heti pakko käydä pienellä kävelyllä. Tuntui, että haluaisin sanoa jotain sinulle, mutten kyennyt siihen. Mielessä pyöri asia, josta olen ollut viime päivinä kovin huolissani: se kuinka julmasti kohtelemme itseämme ja toisia.

Ja sitten se iski. Yksi sana.

Myötätunto.

Inhimillisimmän ihmisluonnon hyväksyminen ja anteeksianto.

Viime viikolla päätimme kollegani Juhan kanssa tehdä lukuisista pyynnöistänne johtuen muutaman uuden jakson HelsinkiReal-ohjelmaa tänä keväänä. Pyöritin käsissäni yhtä jaksojemme parhaimmistoon kuuluvista. Tätä

Ja kävelyllä käydessäni tajusin, että juuri tämän minä haluan sinulle tänään sanoa. Toivon sinun katsovan tuon jakson, jossa entinen väkivallan ammattilainen puhuu myötätunnosta. Myötätuntoa minä toivon sinun pohtivan näin uuden viikon alkaessa. Tulkoon siitä myötätuntoinen ja kaunis!

/Äm

 

Mainokset

Kiviseiniä

Eilen oli hassu päivä. No, okei, valehtelematta: eilen oli ihan kamala päivä. Jos siitä pitäisi joku visuaalinen mielikuva rakentaa, oli kuin olisin ollut eristettynä metri kertaa metri -alueelle korkeiden paksujen seinien sisälle. Ei liikkumavaraa, ja mihin tahansa kääntyi, silmäripset osuivat kylmään seinään.

Ni, sellainen oli eilinen.

Tänään tuo kuva on hieman muuttunut. Nyt näen vain edessäni seinän. Mihin tahansa liikun, vastaan tulee toinen seinä: jokaisen takana on joku eri asia tai näkymä. Ja minä mietin mitä seinää kokeilisin koputtaa. Saisinko jostain vasaran, jolla hakata se rikki? Menisikö se edes rikki vasaralla? Kuinka pienestä aukosta voisi päästä ulkopuolelle?

Sellainen on vaihe elämässä juuri nyt. Monta mahdollista seinää rikottavana kunhan vain tietäisi miten, milloin, millä tavoin ja miksi ne rikkoisi. Voiko niistä kaikkia edes murtaa? Voisiko joku edes vähän auttaa minua rikkomaan jonkun seinistä?

Muistatko HelsinkiRealin? Keskusteluohjelman, jota olen ollut tekemässä?

Näin tämän TEDx-puheen, jolla sisarsarjamme LondonRealin Brian Rose kertoo omaa tarinaansa siitä kuinka hänestä, entisestä pankkiirista tuli podcast-toimittaja. Sen lisäksi, että kohdassa 13:30 meinaan pakahtua ylpeydestä Brianin mainitessa puheessaan HelsinkiRealin, hän sanoo jotain joka pysäytti minut.

”Hän ei auttanut minua, ei antanut vastausta kysymyksiini. Siten hän antoi minulle mahdollisuuden ansaita tämän kaiken… Kiviseinät eivät ole olemassa siksi, että ne pitävät meidät ulkopuolella, vaan osoittaakseen kuinka paljon me jotain haluamme. Kun ihmiset näkevät sinun tulevan kiviseinän läpi, he menevät ja etsivät oman seinänsä, jonka läpi kulkea. Samalla he luovat kokonaisen sukupolven, joka tekee samoin.”

Sellainen ajatus tähän aamuun. On minulla toinenkin. Tämän mietelauseen bongasin ystäväni jääkaapin ovesta. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Mutta tiiliseinien kanssa kamppaillessa juuri tällaiset älyttömyydet ja pienet asiat saavat elämän hymyilemään.

palkintonainen

Ihanaa päivää ja iloa ja valoa ja lempeitä ajatuksia!

/Äm

Oho, minä HelsinkiRealissa

Ohho. Harvemmin sitä pääsee haastateltavaksi omaan keskusteluohjelmaan… Hurjaa. Katso tästä millaisia ajatuksia liikkui päässäni ennen Norjaan lähtöä kun poijjaat pistivät haastatellen! HelsinkiReal jatkuu nyt uuden co-hostin kera. Minä lähden nyt koukuttamaan siimaa.

 

Näkemiin ja kiitos, eilinen!

vikahr3

Tuota tuijotin tänään viimeistä kertaa silmästä silmään. Ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa. On ontto olo. Minun osaltani viimeiset HelsinkiReal-jaksot on nyt saatu purkkiin.

Tähän lähtöni konkretisoitui minulle ensimmäistä kertaa todella. Olin ajatellut, että lähtö olisi helppoa, sillä aika harva asia sitoo minua nyt Suomeen. Mutta HelsinkiReal on ollut kaikessa nopeassa toimeen tarttumisessaan ja kotikutoisuudessaan minulle niin merkityksellinen pala elämääni tällä Suomen pätkälläni, elämässä Ruotsin ja Norjan välissä, että sen jättäminen sattuu. Ja kovaa.

Vaikka ohjelman teko alkoi aivan yllättäen ja pienestä impulssista (niistähän juuri ne parhaan asiat syntyvät!), siitä on tullut minulle yksi kokonainen maailma. Se on kannatellut minua näinä välillä vaikeina aikoina, se on antanut minulle mahdollisuuden tutustua aivan käsittämättömän upeisiin ihmisiin ja tehdä juuri sitä mitä eniten rakastan. Siihen kytkeytyy niin isot ammtilliset unelmat; HelsinkiReal on ollut mahdollisuuteni tehdä sellaisia juttuja, joissa koen olevani parhaillani. Tämä on ollut minulle todella tärkeä vaihe omaa ammatillista uudelleensuuntautumista, vahvuuksieni ja sydämeni äänen löytämistä.

Tätä minulle tulee ikävä. Kaikista niistä asioista, joita voisin jäädä ikävöimään, tämä se on.

vikahe1

Kävellessäni kotiin tuli ihan helvetin (anteeksi, nyt ei ole muuta sanaa kuvaamaan tunnelmaani) haikea olo. Sellainen haikeuden ja onnen sekainen mieli. Että näetkö maailma miten hienoa työtä me olemme tehneet! Sellainen käsittämätön ja outo onni. Että tällaisiin juttuihin minut on tehty ja luoja paratkoon minä teen näitä jatkossakin. Hirveää sotkea sanoja luoja ja helvetti samaan kappaleeseen, mutta sellaisilla äärirajoilla, perustavan laatuisessa innostuksen ja inspiraation maailmassa tässä liikutaan – luojan ja helvetin välissä.

Yllätyksiäkin on luvassa viimeisessä jaksossa, jossa minä olen mukana. Näet sitten parin viikon päästä. Ja juuri nuo asiat saivat minut nyt näin tunteelliseksi.

Matkalla kotiin kuulin tämän kappaleen kuulokkeistani. Ja voit arvata. Itkuksihan se meni.

Niin haikeaksi, mutta onnentäyteiseksi itkuksi, että oli istuttava ensimmäiselle penkille kuunteleemaan biisin sanoja rauhassa. Katsoin ylös ja näin tämän maiseman.

vikahr2

Taisin juuri istahataa uudelle minun penkilleni, sellaiselle kuin minulla on jo Helsingin Humallahdessa. Ehkä minä taas vuoden tai kahden päästä istun tälle penkille ja kirjoitan jotain vastaavaa kuin istahtaessani Humallahden penkille tänä kesänä. Muistatko?

Kun katsoin sivulleni, näin tämän. Läskin linnun!

vikahr4

Voi luoja, se oli helvetin läski! Ihan kuin minä: läski kokemuksissaan, kupu täynnä ihania kohtaamisia ihmisten kanssa, maailman kauneimpia keskusteluja. Rakkautta. Menneisyyttä, tulevaisuutta ja ennen kaikkea tätä hetkeä. Nyt olen vain niin hirveän onnellinen kaikesta, mitä olen elämääni saanut. Ja haikea. Sillä pikku hiljaa on sanottava: ”Näkemiin ja kiitos, eilinen!”

 

 

 

Sunnuntai!

Niin. Ei ole mielikuvitusta tänäänkään. Niinku blogin kirjoittamisen ja otsikoinnin suhteen.

Mutta ei se mitään! Sillä sunnuntaihan tarkoittaa HelsinkiRealia ja senhän minä nyt voin sinulle oman mielikuvitukseni puutostilassa tarjoilla. Tämä jakso nousee minulle henkilökohtaisesti HelsinkiRealin haastattelujen kärkijoukkoon. Jotenkin siinä on vaan kaikki kohdallaan. En osaa enkä oikeastaan haluakaan analysoida tätä tarinaa ja mikä minua siinä niin koskettaa, mutta tuo hetki, jonka keskustelimme Jarkko Steniuksen kanssa vain meni luihin ja ytimiin.

Vieraamme Jarkko on entinen thainyrkkeilijä, joka eli ennen suhteellisen tunteetonta elämää – puudutti tunnekipuaan adrenaliinilla ja hyytävällä aggressiolla. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Tänä päivänä Jarkko taistelee väkivaltaa vastaan ja on erinomainen esimerkki kaikille meille, jotka taistelemma omissa tunnelukoissamme. Kerrassaan uskomattoman upea kaveri! Jos et ole vielä aiemmin katsonut yhtään jaksoamme, nyt kannattaa aloittaa, sillä tämä tarina koskettaa kaikkia.

Ihanaa ja tunteikasta sunnuntaita, rakkaat ystävät!

Sunnuntaina Pupulandiaan

Sunnuntaina 6.7. HelsinkiRealissa vierailee suositun Pupulandia-blogin Jenni Rotonen. Tämä oli mielenkiintoinen keskustelu näin bloggarinkin näkökulmasta. Vaikka blogimme ovat kovin erilaiset, moni asia näyttää yhdistävän meitä bloggareita. Yhdessä mietimme muun muassa sitä mikä tekee blogista suositun.

Kurkkaa tästä mitä on luvassa!

 

Niko Saarinen: HelsinkiReal esittää kysymyksiä, joita minulta ei ole koskaan kysytty

Kukapa se kissan hännän nostaisi jos ei kissa itse… Ihana Niko Saarinen oli postannut meidän HelsinkiReal-haastattelun blogiinsa ja sanonut näin:

”Kivan tästä haastattelussa teki se että minulta onnistuttiin kysymään kysymyksiä joita kukaan ei ollut ehkä koskaan hoksannut kysyä. Jos kuitenkin oikein muistan niin taisin haastattelun jälkeen tokaista: ’Saakohan jengi minusta liian fiksun kuvan nyt?'”

Hienoa! Sehän on koko HelsinkiRealin tavoitekin: tuoda esiin uusia ihmisiä ja näkemyksiä sekä uusia puolia jo meille tutuista kasvoista ja aiheista.

Olen itsekin kovin tyytyväinen tähän mielenkiintoiseen keskusteluumme tosi-tv-stara Nikon kanssa. Katso se nyt tästä jos et jo ole ehtinyt!

 

 

Ei mikään Nevahööd!

Tämä mies ei ole mikään Nevahööd! Mielenkiintoisin haastatteluni evö julkisuudesta ja sen paineista koko kansan reality-tähtösen Niko Saarisen kanssa.

Millaista on julkisuus kun kamerat sammuvat? Miltä tuntuu, kun oma ja läheisten henki on uhattuna siksi, että paistattelee lehtien kansissa? Mistä ihan tavallinen Uudenkaupungin poika unelmoi? Tänään HelsinkiRealissa Niko Saarinen kertoo elämästään koko kansan tuntemana reality-tv-tähtenä.

 

Loma, luovuus ja lokerot

Sorvin ääressä taas! Tänään jotenkin tajuan sen, miksi lomat ovat ihmiselle aika rankka juttu. Jos on ollut puolitoista päivää lomalla, niin miten vaikeaa voikaan olla palata kuukauden saati sitten kuuden viikon lomalta takaisin töihin! Vammalan reissumme pisti minut jotenkin ihan lomamoodin ja tyhjensi pääni kokonaan – hyvä niin. Aika vähästä tällainen lomasekoaminen on näköjään kiinni.

Olen muuten viime aikoina ottanut elämään sellaisen asenteen, että kaikkia näitä tunteita ja olosuhteita, joita kullakin hetkellä on päällä, en yritä työntää pois itsestäni, vaan ennemminkin alan tutkia niitä; kuinka niitä voisi hyödyntää omassa toiminnassaan, ja mitä uutta niistä voisi saada irti tekemiseen. Tämä on teatteriopintojeni perua. Siellä aina meitä käsketään tutkimaan erilaisia olosuhteita ja tilanteita sekä niiden vaikutusta ilmaisuun. Katsotaan siis mitä tämä hitaasti lomamoodista käynnistyvä keho ja mieli saavat tänään aikaan.

Sellaisen pienen harhapolun kautta itse asiaan. Nimittäin HelsinkiRealiin. Tavallaan tuo toimi myös hyvänä aasinsiltana uusimpaan jaksoomme, jossa puhumme luovuudesta. Pohdimme mitä luovuus syvimmiltään on ja keskustelemme vahvasta intohimosta, jota toteuttaa vaikka oman hengen uhalla. Vieraanamme on määrittelemätön mysteerimies, taiteilija Vesa, jonka kanssa pohdimme myös sitä miksi ihminen tarvitsee määritelmiä ja lokeroita ollakseen jotain. Tsekidaut!

Sheriffi kävi kylässä!

Näkee kyllä kuka tästä jengistä on poseerannut eniten lehdissä… Täs kaupungis on vaa yks sheriffi ja se on Niko Saarinen! Juhannussunnuntaina 22.6., vähän niinku juhannusspesaalina meillä HelsinkiRealissa vierailee siis tositv-julkkis Niko. Erinomainen keskustelu muun muassa siitä, kuka Niko todella on lööppijulkisuuden takana, on luvassa! Henkilökohtaisesti pakko sanoa, että tämä oli yksi mielenkiintoisimmista keskusteluistamme. Juuri tätä on niin upea tehdä: jutella aitojen ihmisten kanssa ja huomata, että olemme loppujen lopuksi kaikki ihan samanlaisia ihmisiä, vaikka pinnassa olisi mitä tahansa.

nikosaarinen