Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Mainokset

Heikkous, haavoittuvuus ja herkkyys yhdistää

Pää on vähän pyörällä. En oikein tiedä mistä, mitä ja miten sinulle kirjoittaisin. Elämässäni on tapahtunut viimeisen parin viikon aikana paljon kauniita asioita. Juu, kaunis on juuri oikea sana. Olen kohdannut käsittämättömän määrän hyvyyttä, kauneutta ja sellaista yleismaailmallista rakkautta.

Tämä on seurausta siitä, että olen kirjoittanut. Että olen toiminut tavalla, jonka kaikesta pelottavuudesta ja siihen liittyvistä epävarmuuksista huolimatta olen kokenut ainoaksi oikeaksi tavaksi toimia. Että kirjoitan tässä ja nyt siitä mikä on tässä ja nyt. En muistele menneitä, en visioi tulevaa. En kirjoita sankaritarinaa siitä kuinka olen jo voittanut vaikeudet, ja asioiden ollessa jo hyvin uskaltaudun kertomaan mitä kulissien takana on tapahtunut. Kuvaan sitä hetkeä kun ne asiat ovat päällä.

Kun asiat ovat tässä näin.

Rehellisesti tässä näin.

Äh.

En osaa kirjoittaa tätä tunnetta ulos.

Haluan vain kiittää. Kaikkia teitä yhteisesti kaikesta. Ja juuri sinua erikseen! Olette jakaneet kanssani niin kauniita kertomuksia elämästänne, että olen pakahtumaisillani kiitollisuudesta. Kiitos, että heittäydytte keskusteluun kanssani, että avaatte tunteitanne ja ajatuksianne. Kiitos, että näytätte minulle sellaisia maailmoita, joita en ole tiennyt olevan olemassakaan. Että piirrätte silmieni eteen sellaisia ajatuksia, joita en ole koskaan nähnyt.

hoohoohoo

Heikkouden, haavoittuvuuden ja herkkyyden äärellä me yhdistymme. Ja sitä minä juuri haluan. Minä haluan, että me olemme yhtä näiden asioiden äärellä.

Viime päivinä olen lukenut kirjoituksia ja mielipiteitä siitä, kuinka yksilökeskeinen aikamme tappaa yhteisöllisyyden. Usein syyttävä sormi osoittaa sosiaaliseen mediaan; että nämä omakuvia täynnä olevat blogit ja pusuhuulet Instagramissa ovat yksi ilmentymä tuosta yhteisöllisyyden kuolemasta. Me vain etsimme omaa polkuamme, lähdemme Intiaan ja jaamme sitten Facebookissa kuvia valaistuneesta itsestämme, haemme menestystä ja valtaa kyynärpäät viuhuen ja huudamme kadulla laput silmillä muita huomioimatta ”minäminäminäminäminä!”.

Minun henkilökohtainen kokemuseni on aivan toinen. Sinä olet osoittanut minulle miten kauniita ihmiset ovat, miten yhtä me olemme ajatustemme ja kokemustemme kanssa. Miten meistä jokainen tarvitsee toista ollakseen ihminen. Jakamalla omastani, kokemuksistani, ajatuksistani, heikkoudestani ja vahvuudestani olemme yhdessä rakentaneet uusia yhteisiä kokemuksia, ajatuksia – vahvuuksia!

Tämä blogi on yksi parhaista elämässäni tapahtuneista asioista. Sinun takiasi! Olet minulle tärkeä. Lupaathan: ei menetetä heikkouttamme, haavoittuvuuttamme ja herkkyyttämme. Koskaan!

Kiitos.

koiraselfie

/Maija ja koiraselfie