On myönnettävä. Tämä on niin mun juttu. Jalkapallo. Jos paikalla on aina näin paljon poliiseja mustamaijoineen, ratsuineen ja mellakkaryhmineen, jalkapallo on niin mun juttu. Minulla on tämä pieni fiksaatio poliiseja kohtaan. Se on se univormu. Karun suomalainen poliisi. Ah.

Ote meinaa herpaantua jo ennen Sonera Stadiumille pääsyä, sillä valtoimenaan ympärilläni pyörivät poliisit ovat sekoittaa pääni. Jopa niin pahasti, että hetken pohdin jääväni Töölön Bolliksen ulkopuolelle tiiraamaan virkavaltaa. Mutta ei. Minut on haastettu ja haasteessa kyse on soluttautua HJK:n fanijoukon mukana tiiraamaan jotain poikkeuksellista; 42 vuoden jälkeen Veikkausliigassa kohtaavien Helsingin jalkapalloklubin ja HIFK Fotbollin peliä. Siitä syystä kytätkin on paikalla. Kisakansa halutaan pitää kurissa, sillä nyt pelissä ovat pallon lisäksi vahvat stadilaiset tunteet.

Minun kosketuspintani fudikseen on nollan luokkaa. Kerran olen tainnut käydä katsomassa pallon potkinta Olympiastadionilla. Siksi on mentävä. Mukaan kannatusjoukkoon katsomaan saadaanko tytöstä tehtyä superfudisfani.

Olen epäillyt, mutta poliisit nähdessäni ennakkoluuloni alkavat karista. Tämä poliisijuttu lienee aika sivuseikka monelle, mutta minun päiväni on jo nyt kohonnut ylärekisteriin. Mutta leikki sikseen; vakavasti ottaen poliisien läsnäolo pistää miettimään. Onko se hurja maailman meininki, joka jalkapalloon yhdistetään, hurjine väkivaltaisine taisteluineen kannattajien välillä rantautuneet myös Suomeen? Miksi tarvitaan näin järeä porukkaa varmistamaan jalkapallokansan turva?

Kärppänä paikalla.

Kun astun fanikatsomoon reilua tuntia ennen pelin alkua, epäilys alkaa taas nousta pintaan. Tuulee kuin viimeistä päivää, ja puhurit meinaavat jäädyttää elävältä. Kaivan repusta toisen takin ja lisäsukat. Miksi tänne pitää tulla näin varhain? Edessä on parin tunnin peli, eikö sen aikana ehdi jäätyä tarpeeksi?

”Kyse on fiiliksestä. Täällä on oltava ajoissa, jotta pääsee tunnelmaan. Ehtii moikata frendit.”

Näin seurueeni minua opastaa. He ovat fudisfaneja henkeen ja vereen ja tietävät nämä hommat.

Porukkaa todella lappaa sisään hyvissä ajoin. Osa jää juomaan kaljaa ja syömään makkaraa katsomon ulkopuolelle, mutta me, superfanit, ryntäämme heti katsomoon. On saatava parhaat paikat! Vastapuolella oleva HIFK:n fanikatsomo täyttyy ja taisteluhenkisiä huutoja kantautuu meidän puolellemme. Kunpa nämä osaisivat ottaa rauhassa, ajattelen. Mieleen piirtyvät taas poliisit ja heidän todellinen tehtävänsä Bolliksen ulkopuolella.

Tunti vierähtää nopeasti ihmetellessä. Ihanat erotuomarit lämmittelevät kentällä. En ole koskaan aiemmin ajatellut, miten suuri urheilusuoritus fudispeli on myös tuomareille. Pelaajat lämmittelevät kentällä. Katsomoon lappaa lisää porukkaa. Miehiä. Hmm. Ei huono. Täällä fanikatsomossa me mimmit olemme auttamatta vähemmistössä. Hmm. Ei huono. Vedän päähäni mainospipon, jossa lukee ”Vapaa ja perinteinen”. Olkoon se tänään minun viestini! Hmm.

Edelleen palelee. Poikaporukka jakaa jotain alkoisia ja sinisiä neliön mallisia juttuja katsomoon.

”Istuinlämmittimiä!” päättelen ja huudahdan innoissani.

Seurueeni räjähtää nauramaan. Ei. Ne ovat tifoja.

Tifoja?

Senhän me sitten muodostamme. Sinivalkoisen meren. Peli pärähtää käyntiin, pelaajat marssivat kentälle. Minä ihmettelen mikä järki. Kaikki ovat kohottaneet tifo-kartonkinsa ilmaan kahdella kädellä, eikä kukaan näe eteensä yhtään mitään. Mutta se on hienoa. Kai. Minä yritän räpsiä kuvia tifomeren takaa. Joku on heittänyt sinisen soihdun joka sähisee ja savuaa nyt jossain katsomossa. En tajua yhtään miksi niin pitää tehdä.

Tifoilu hämmentää, mutta kun paperit laskeutuvat silmien edestä ja näen taas jotain, olo alkaa helpottaa. Tulee ihan kotoisa fiilis. Onhan näissä katsomoissa tullut istuttua ihan ammatikseen joskus muinoin. Ympärillä on mukavaa porukkaa, eikä tämä ole ollenkaan niin hurjaa kuin etukäteen olen ajatellut. Huudetaan ja kannustetaan. Välillä tunteet kuumenevat pikaisiksi kirosanoiksi ja ilmassa heiluviksi nyrkeiksi, mutta laantuvat yhtä nopeasti kuin purskahtavat pintaan.

Vain neljä minuuttia ja Klubi tekee maalin. Katsomo räjähtää. Vastapuolelta kuuluu ”buu”.

22 minaa ja rankkari. HIFK tasoittaa. ”Perse”, kuuluu meidän puolelta.

Perse. Nii. Kyllähän minäkin siihen kiinnitän huomiota. Nääs HJK:n numero ykköseen kun väliajan jälkeen pelikentän puolet vaihtuvat. Takaapäin. Poliisit ja tää. On tää mun laji, ajattelen. Mietin Jalkapallovaimoa (muistatko hänet?). Tässähän voisi olla saumat ottaa uusi laji haltuun moneltakin eri kantilta…

”Ei. Fokus, nainen!”, muistutan itselleni mielessäni ja siirryn analysoimaan peliä. Sitähän tänne on tultu tekemään.

Vaikka peli jääkin kokonaisuudessaan aika laimeaksi ja yllätyksettömäksi (jopa minä kykenen sen arvioimaan!), jalkapallon kompaktius tekee minuun vaikutuksen: 45 minuuttia, vartin väliaika ja sitten taas 45 minuuttia. Ei 20×3 ja ja joka väliin taukoja, niinkuin jääkiekossa tai salibandyssä, jotka ovat minulle tutumpia lajeja. Tietty sähäkkyys tästä lajista tosin puuttuu. Pallolla on laajat kaaret ja siksi tuntuu, että kentällä tapahtuu vähemmän.

Mutta onneksi olen fanikatsomossa, sillä täällä kyllä tapahtuu. Olen kuin pikkutyttö karkkikaupassa; kaikki on uutta ja jännää. En olisi varmasti koskaan edes ajatellutkaan tulevani superfanien katsomoon ilman tätä haastetta. Katson muihin katsomoihin ja totean, että niissä mahtaa olla tylsää. Ihmiset vain istuvat ja liikuttavat silmiään pallon perässä. Me hypimme, pompimme ja laulamme. En tiedä miten toisten katsomojen ihmiset pysyvät lämpiminä tässä kylmässä tuulessa. En minäkään nimittäin missään aurinkorannalla koe olevani, vaikka hakkaan käsiäni koko ajan yhteen ja hypin tasajalkaa. On ihan hemmetin kylmä.

Tunnelmasta tulee niin paljon plussaa, että analyysini tulos on positiivinen. Kyllä minusta fudisfani voisi tulla jos tämä on näin hyvähenkistä porukkaa.

Klubi! Klubi! Taputapu! HJK:n päädyssä huudetaan ja isketään käsiä yhteen. Alkaa näyttää siltä, että peli menee tasan. Ehkä hyvä niin, ajattelen. Jospa säästytään hurjemmilta yhteenotoilta kun kumpikaan ei ollut toistaan parempi. Mikähän siinä on, että urheilu herättää näin paljon tunteita. Minun on vähän vaikea samaistua. Ehkä ei tarvitsekaan. Hienointa on, että pääsee tuntemaan miltä maailma tuntuu superfanin iholla.

90 minuuttia on pelattu ja peliin tulee kolmen minuutin jatkoaika. Minulla on kolme minuutta summata se, miten fudisfanius on minulle täällä Klubin päädyssä näyttäytynyt. Ei ole epäilystäkään. Se on veljeyttä. Vieressäni istuva yksin paikalle tullut mies on alkanut yhtynyt vieressään olevan porukan lauluun ja hakkaa hurjana käsiään. Minäkin olen alkanut laulaa yhdessä tämän kuoron kanssa! Olemme samaa porukkaa ja jaamme jotain yhteistä. Tällaisia hetkiä ihminen tarvitsee.

Olipa kyseessä mikä tahansa urheilulaji, urheilu yhdistää meitä. Se on jännä juttu. Sitä minä toivoisin myös näiden Stadin joukkueiden kannatusjoukkojen välille. Että kisataan, mutta hyvällä fiiliksellä, arvostaen toista. Se on nimittäin arvostus kun ratkaisee. Se, että vaikka istuisimme kentän eri laidoilla ja tehtävämme olisi ottaa mittaa toisistamme, muistamme tehdä sen kunnioittaen. Urheilu on herrasmiesten ja -naisten laji. Ja niin toivon sen aina olevan.

Poistumme massana stadioinilta. Katson ovella myytäviä kaulahuiveja. Minä haluaisin sellaisen. HJK-huivin. Stadi on sinivalkoinen -kannatuslaulu pyörii päässäni. Takuuvarma korvamato. Kyllä minä vielä tänne takaisin tulen. Kyllä fudismatsi pitää katsoa aina fanikatsomossa! Ei tällaista fiilistä muualla saa. Kyllä minusta fudisfani voisi tulla.