Tag Archives: hiihtäminen

Iivo Niskasen hiihtovalmennus

Posted on by

0

Aika onnellista tyttöä olen ollut tällä viikolla. Tiistaina sain nimittäin hyvin ainutlaatuisen tilaisuuden ja pääsin osallistumaan olympiavoittaja Iivo Niskasen hiihtovalmennukseen. Noin parin tunnin ajan hiihdimme Puijon maisemissa ja opettelimme hiihdon tekniikkaa Iivon ja hänen henkilökohtaisen suksihuoltajansa Mika Venäläisen kanssa.

Sain ihan valtavasti oppia näiltä mestareilta. Ja kyllä se hiihto oikeasti sujui välillä aika hyvinkin, vaikkei tästä heti ehkä uskoisi… Tällaisen hiihtovinkin Iivo jakaa meidän kaikkien kanssa.

 

Jututin Iivoa hiihdon jälkeen ja kyselin hänen ajatuksiaan valmentamisesta. Mitä Iivo Niskasen valmentaja sanoi miehelle juuri ennen 50 kilometrin olympiamatkalle lähtöä? Millainen on urheilijan ja valmentajan suhde?

Kuuntele tämä Yle Areenasta löytyvä juttu: ”Iivo Niskanen: ”Olympialaisten kultahiihdolla en kuunnellut valmentajaa.””

 

 

Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Posted on by

2

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…

NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.

KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.

–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Piiloinen voima löytyi 42 kilomerin hiihtohaasteessa – se on meissä kaikissa

Posted on by

0

Tässä on todiste siitä, että maaliin on todella tultu! Lyhyt raporttini matkasta videon muodossa kertoo matkan tärkeimmät käänteet. Itse itseäni lainaten:

”Mä väitän, että kaikissa meissä on sellainen piiloinen voima. Sen löytää silloin, kun lähtee testaamaan. Sitä ei tajua siellä kotisohvalla, kun miettii, että jaksaisko jotain. Se täytyy mennä testaamaan. ”

Miten mielen lihas treenataan urheilusuoritukseen?

Posted on by

0

Nyt kyllä täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin hyvällä fiiliksellä ja rento, tämä huomenna edessä häämöttävä haaste jännittää etukäteen varmaan enemmän kuin mikään aiempi. Tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kaikkien edellisten seikkailujeni synnyttämän jännityksen.

Aikainen aamuherätys on edessä. Täytyy ajaa Kuopiosta reilun 50 kilomterin päähän Leppävirralle aamuseitsemäksi, jättää auto sinne ja hypätä Varkauteen lähtevään bussikuljetukseen. Kisan startti on Varkaudessa ja päätepiste Leppävirralla. Sitten kello 9.00 on yhteislähtö 42 kilometrin hiihtoon.

Jostain kumman syystä mieltä painaa mäenlasku. Tai eihän siinä mitään kummallista ole, sitähän olen niin paljon ääneen pohtinut aiemminkin. Mutta muutoin en epäile, etteikö kisa menisi hyvin. Enkä epäile mäenlaskuakaan, se vain saa nyt mielessäni pelkona liian isot mittasuhteet. Nyt keskityn vain ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan hiihdon tunnelmasta. Tämä on minulle merkityksellinen paalu; pääsenhän vihdoin vammani jälkeen taas testaamaan kehoni ja mieleni rajoja urheilusuoritteessa.

Pelot, mielenhallinta ja valmistautuminen isoon urheilusuoritukseen olivat puheena myös työssäni tänään aamulla. Radiossa vieraanani oli urheilupsykologi Saara Grönholm, jonka kanssa pohdimme, kuinka treenata mielen lihas urheiusuoritukseen.

Kuuntele keskustelumme tämän linkin takaa Yle Areenassa, siinä on paljon ajateltavaa kelle tahansa erilaisiin urheilusuorituksiin valmistautuvalle.

Urheilupsykologi Saara Grönholmin kanssa aamulla.

 

Hei, huomiseen! Olen koko päivän tankannut ruokaa, joten luulisi, että energiavarannot olisivat nyt kohdillaan.

/Äm

Aloittelijasta hiihtäjäksi: Mäkilasku

Posted on by

0

Vaikeaa se on ollut, ja on edelleen. Mutta vähitellen kehitytään mestariksi; näet mäen laskemisessa. Tässä video viime viikon valmennussessiostamme, vinkit mäen laskemiseen suksilla oikeaoppisesti.

Tervetuloa mukaani oppimaan!

Viimeinen koetos ennen kisaa

Posted on by

0

Täällä on nyt pari päivää vietetty kotona ketarat ojossa. Olihan se arvattavissa, että jokin koetos tässä vastaan astelisi juuri ennen tulevan lauantain hiihtokisaa.

Tuntuu kuin flunssa olisi iskemässä päälle ja olen sitä yrittänyt pari päivää kaikin keinoin taltuttaa. C-vitamiiniä, sinkkiä, valkosipulia, hunajaa ja paljon lämmintä juomaa on kulunut. Lauantaina kävin vajaan parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä ja sunnuntaina herätessäni olo alkoi tuntua vähän kummalliselta. Ei auta nyt muu kuin ottaa todella rauhassa, ja jättää ainakin pariksi päiväksi kaikki treenit pois. Onneksi kuumetta ei ole ollut ja töihin pääsin normaalisti.

Eiköhän tämä pikkupöpö nyt taputella hellästi sivuun, ja päästä kunnolla kisaan lauantaina. Mutta tyhmä ei tietenkään saa olla ja nyt oloa on seurattava tarkasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei muutenkaan saisi olla kovaa treenaamista, vaan kehon täytyy antaa palautua ja valmistautua kunnolla itse hiihtosuoritukseen. Valmentajani Reetta on antanut hyvät ohjeet viimeiselle viikolle niin viimeistelytreenin kuin tankkauksen suhteen. Pari pientä hiihtoa saa tälle viikolle asettaa, mutta muutoin on maltettava palauttaa kehoa rauhassa. Minulla erityisesti nyt viime aikoina treeniä on ollut aika paljon ja huomaan, että tämän päälle lisättynä poikkeuksellinen työrytmini aamu neljän herätyksineen keho on käynyt ehkä vähän ylikierroksilla viime aikoina ja ollut poikkeuksellisen uupunut.

Perjantaina kävimme Reetan kanssa treenaamassa vielä mäen laskua. Video tästä on luvassa huomenna.

 

 

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Posted on by

0

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.

ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Hiihtokoulu aloittelijalle: Tasatyönnön tekniikka

Posted on by

0

Hiihtoprojekti etenee. Fiilis on tällä hetkellä aika epävakaa, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Mutta tässä taas oppia hiihtäjille; valmentajani Reetta opettaa meille nyt tasatyönnön tekniikan. Ota sinäkin opit omaksesi!

Opitaan yhdessä hiihtämään: Vuorohiihdon tekniikka

Posted on by

0

Hiihtoprojektini etenee. Tällä kertaa opetellaan perinteisen vuorohiihdon tekniikkaa. Tervetuloa oppimaan kanssani, kun valmentajani Reetta jakaa meille tekniikan salat!

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

Posted on by

5

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.

VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.

NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…

JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.

HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.