Ei mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa

Mulloo kyllä mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Mietin, kannattaako kirjoittaa jos ei ole mitään sanottavaa tai kerrottavaa. Mutta nyt kirjoitan ja kerron, ettei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa.

Oletko muuten huomannut, että tuossa blogini oikean reunan palkissa näkyy nykyisin myös Instagram-fiidini ja viimeisimmät kuvani Instagramissa? Tällaisina päivinä kun minulla ei ole mitään sanottavaa tai  kirjoitettavaa tai kerrottavaa, saattaa olla, että nappaan jonkun kuvan ja laitan sen Instagramiin. Ja silloin sinun kannattaa kurkistaa sinne. Jossain kuitenkin saattaa tapahtua jotain sellaisenakin päivänä kun minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa blogissani.

Tänään kuvani Instagramissa kertoo oikeastaan kaiken siitä mistä minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa (vaikka tämä onkin ärsyttävää toistoa kirjoitan nuo kolme sanaa koko ajan putkeen, siksi, että tänä päivänä jolloin minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa, teksti näyttäisi kuitenkin pidemmältä):

Ymmärrätkö sinä naisia?

Minä en.

Tänään, päivänä, jona minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa ja juuri tällä hetkellä, kun sanon ja kirjoitan ja kerron sinulle siitä että minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa, minä meinaan kuolla oksennuskuolemaan, sillä olen mättänyt itseni täyteen suklaata, lakritsia ja pitsaa. On vaan ollut pakko.

Koska hormonit.

Juoksin keskellä työpäivää Lidliin ja kahmin herkkuhyllyt tyhjäksi. Mene katsomaan Instagramista lisää. Minä jatkan tätä mitään sanomattomuuden ja kirjoittamattomuuden ja kertomattomuuden päivää.

/Äm, koska hormonit ja se että joskus vain ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa ja sitten se on vain hyväksyttävä – ja mentävä syömään lisää suklaata

Paholaisesta polveutuva eläin ja muita tarinoita jaksamisesta

Voin kertoa, että kaikista mahdollisista päivistä juuri tämä on huonoin mahdollinen aloittaa treenit personal trainerini Tiian kanssa. Energiataso on alinta pohjasakkaa, hormoonit sekoittavat pään ja väsyttää niin, ettei pystyssä pysy. Lisäksi tämä paholaisesta polveutuva eläin on saada minut hulluksi

paholainen

paholainen1

Se repii jostain laatikosta koko ajan eri sukkia, hakee eteisestä kenkiä ja kaivaa käsilaukkuani – tekee ihan kaikkensa, että minä varmasti räjähtäisin. Hermot on niin kireällä, että nyt ei enää kenenkään muun kannata alkaa pelleillä mun kanssa…!

Mutta; no mercy, mentävä on, kun on itsensä likoon laittanut. Sitä paitsi luulen kyllä, että tähän oloon treeni juuri onkin paikallaan. Ja eikös se ole niin että pohjalta ei ole kuin suunta ylös päin. Elämäni teema viime kuukausina. Katsotaan mikä on fiilis muutaman tunnin päästä.

/Maija, joka vois taas pitkästä aikaa olla vaan näin:

näin

Hormonit – nuo kirotut pikku kakkiaiset

Voi hyvä h***vetti nyt sentään. This one goes to all the ladies. Te miehet ette voi ymmärtää MITÄÄN tästä asiasta. Ette ikinä!

Hormonit. Nuo kirotut pikku kakkiaiset, jotka pistävät koko naisen ihan sekaisin. Minun ihoni, hiukseni, vartaloni – joka hemmetin paikka tursuaa rasvaa. Se valuu ulos ruumiistani, tunkee ulos joka ihohuokosesta. Naama on täynnä finnejä ja kainalot hikoavat, vaikka olen tunkenut niihin puoli purkkia deodoranttia. Ahdistaa, puristaa, kiristää. Vituttaa. Haluaisin työntää pääni pakastimeen. Älä tule mun lähelle! Nettiyhteys ei toimi. Maailma räjähtää. Ihan sama jos minäkin räjähtäisin.

hormonit

Kun kävelen kadulla, kiinnitän huomion kolmeen asiaan:

1)   lapsiin, jotka minä kaikki haluaisin kaapata itselleni miettien itku silmässä, että minäkin haluan olla äiti. Nyt!

2)   miehiin, joista jokaisen kohtaamani kohdalla mietin millaiset geenit hänellä on ja voisiko hän olla lapsieni isä

3)   naisiin, joista jokainen on minua kauniimpi, hehkuvampi ja parempi yksilö saamaan ne miehet lastensa isäksi, joita olen juuri kadulla syynäillyt

Maailma on yksinkertaisesti hyvin musta ja rasvainen paikka. Sä tiedät, my sista! Miten sä handlaat tämän kammo-olon?

hormonit2

/Maija, ollen tosi onnellinen, että just TÄNÄÄN kaikista MOTHERFUCKIN’ päivistä alkaa ekat treenit personal trainerin kanssa julkisella kuntosalilla, jossa on niitä kauniita naisia ja hyvägeenisiä miehiä ja sit MINÄ!… NOT!

Mihin vedän rajan yksityisyydessä?

Olen miettinyt nyt tässä parin päivän ajan sitä mihin vedän yksityisyyden rajan tässä blogissa – mitkä ovat niitä asioita, joita en halua käsitellä julkisesti, vaan pitää vain itselläni? Selvää on se, että muiden asioita en blogissani käsittele; kerron aina vain omia näkemyksiäni ja näkökulmia asioihin, vaikka niihin liittyisikin toisia ihmisiä. Mutta mitkä ovat ne asiat, joita minun ei ole hyvä jakaa? Kun minulla on ongelma; en halua kirjoittaa mistään turhanpäiväisestä vain siksi, että en uskalla jakaa jotain henkilökohtaista, sellaista minkä yksityisyyden rajaa epäilen. Blogini pääsääntö on puhua minua mietittyttävistä asioista aidosti ja rehellisesti. Missä sitten menee raja? Tajuatko mitä tarkoitan?

Niin kuin esimerkiksi nyt. On jotenkin tällainen hormoonien virttämä Hormonizilla-olo. En keksi mitään turhanpäiväistä kirjoitettavaa, jolla voisin sivuuttaa mielessäni oikeasti liikkuvat asiat. En uskalla kirjoittaa todellisista ajatuksistani, sillä ne tuntuvat kovin yksityisiltä. Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä kuinka minusta yhtäkkiä on alkanut tuntua, että olen päässyt eroni tuottaman pettymyksen yli ja että olen valmis kohtaamaan maailman uudella tavalla. Olen miettinyt parisuhteeseen liittyviä asioita, pohtinut uuden parisuhteen mahdollisuutta ja sitä kuinka löytää uusi kumppani rinnalle sitten kun sen aika on. Mutta en yksinkertaisesti tiedä haluanko jakaa näitä asioita, vaikka ne ovat juuri niitä naisen elämän peruskysymyksiä, joista kirjoitan. Ja jos päätän kirjoittaa näistä asioista, mihin vedän rajan?

Mitä sinä sanot? Mihin ja miten on hyvä vetää raja?

pohdinta

/Maija, jolle tulee aina kovasti funtsiessa ja pohtiessa otsaan tuollainen kaaren mallinen ryppy tuonne noiden pitkittäisten ryppyjen yläpuolelle. Ihan vaan, että tiedät.

Murran rajojani ja puhun ehkäisystä

Olen koittanut painaa julkiase-nappia jo pitkään, mutta en ole uskaltanut. Siksi julkaisen päivän ensimmäisen blogin vasta nyt, En tiedä meneekö tässä jo raja siinä mitä blogiin on hyvä kirjoittaa ja mitä ei – se kuuluisa yksityisyyden raja. Bloggaamisessani on kutenkin yksi tärkeä periaate ja lähtökohta; se mikä mielessäni liikkuu, sen jaan aidosti ja rehellisesti. Ja niin aion tehdä nytkin. En oikeastaan tiedä, miksi tämän asian pohtiminen avoimesti niin jännittää, ehkä se liittyy… en tiedä. Murran ehkä tässä jonkin oman rajani puhuessani asiasta, jonka kai monet ajattelevat olevan sellainen, joita voi käsitellä vain suljettujen ovien takana luotettavan lääkärin kanssa. Mutta hittovie! Nämähän ovat suuren osan meistä tavallista arkea – en usko olevani maailman ainoa ihminen, joka juuri tätä asiaa pohtii tällä hetkellä. Ja koska minä puhun täällä vain aidoista asioista, joita elämässäni koen, miksi en olisi rehellinen ja kertoisi?

pillerit

Niin, viime aikoina mielessäni on pyörinyt paljon ehkäisy. Löysin sen kirjankin ihan sattumalta, muistatko? Luonnollinen ehkäisy. Ei liene salaisuus tai suuri järkytys, että näin 32-vuotiaana, ollessani parissa pitkässä parisuhteessa, myös minä käytän hormonaalista ehkäisyä. Ja niin on ollut jo aika pitkään. Nyt viimeisten vuoden aikana on alkanut kuitenkin tuntua, että kehoni on alkanut muuttua oudolla tavalla. Ihan kun se ei enää haluaisi käyttää hormonaalisia ehkäisyvalmisteita. Olen koittanut vaihtaa menetelmää ja lääkitystä, mutta mikään ei tunnu oikein hyvältä. Olen suuren osan ajasta hyvin huonolla tuulella, kiukkuinen ja tunneskaalaltani suorastaan sekava (tunteet vaihtelevat äärilaiasta toiseen ja nopeasti).

Minulla on usein, vähän kuukauden ajasta riippuen todella painostava ja inhottava olo; sellainen, että teksi vaan mieli roikkua pää alaspäin ja työntää pää pakastimeen, jotta se viilentyisi. Olen yhtäkkiä noin vuosi sitten alkanut saamaan tasaisin väliajoin kammottavia päänsärkyjä, sellaisia, jotka eivät mene ohi särkylääkkeellä, vaan ovat enemmän migreenin kaltaisia. Ihoni on alkanut rasvoittua ihan hirveästi, ja tuntuu yksinkertaiseti siltä, kuin se tirskuisi rasvaa. Hiuksetkin rasvoittuvat nopeasti; on sanalla sanottuna HIRVEÄ OLO. Inhottava jä ällöttävä. Koko ajan ja juuri nyt. Tänään söin viimeisen pillerin lääkeliuskastani ja nyt mietin pitäisikö minun yksinkertaisesti vain lopettaa lääkitys. Ei siksi, että alkaisin tehdä lapsia, vaan siksi, että saisin selvityksen sille, johtuvatko nämä hormonaaliset ailahteluni tuosta hormonilääkityksestä. Että tulisiko sitten parempi olo. Jotenkin nyt tuntuu, että keho ei ole pitkään aikaan ollut luonnollisessa tilassa ja että se ei enää kestä tällaista jatkuvaa epätasapainotilaan saattamista. Oletko sinä kokenut vastaavaa? Mitä teit? Mistä sait apua? Ja mitä siitä sitten seuraa?

päivänverkkarit912

/Maija, rasvaisena päivän verkkareissaan kaivaten nyt apua ja ajatuksia kaikilta teiltä, my SISTAS!