Siinä se sitten tuli. Itku. Pitkästä aikaa. Olin juuri sanonut sen…

Astun bussiin ja istun ikkunapaikalle. Samanaikaisesti Spotifyn soittolistallani alkaa soimaan Christina Acquileran Beautiful-kappale

Everyday is so wonderful
Then suddenly
It’s hard to breathe
Now and then I get insecure…

Katson puhelimeni näyttöä. Messenger väläyttää viestiä tuntemattomalta blogini lukijalta. Kuinka osuva hetki! Nappaan näytöstä nopean kuvakaappauksen.

Ja siinä se sitten tulee. Itku. Pitkästä aikaa. Tyhjä olo ja puhdistus. Kiitollisuus ja varmuus.

Oikea tie.

Kesä on ollut upea, mutta myös rankka. On tapahtunut paljon, on ollut mielenkiintoista tekemistä ja töitä. Mutta aika ajoin on tuntunut vaikealta hengittää.

Miksi?

* * *

Neljä vuotta sitten, jotankuinkin näihin aikoihin vuodesta, alkoi tuntui oudolta. Olin yrittäjä  viestintäbisneksessä; vastuullani oli muutaman ihmisen työt ja alla valtava määrä kilometrejä kohti isoa unelmaa. Sitten aivan yhäkkiä törmäsin siihen ensimmäistä kertaa:

Miksi?

* * *

”Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.”

Näin kirjoitin ensimmäiseen blogiini, jonka aloitin keväällä 2012. Olin oivaltanut, etten enää syttynyt asioista, joita tein työkseni. Olin kadottanut iloni, inspiraationi ja innostukseni. Päätin hypätä ja luopua. Suljin oven ja totesin, ettei tuo työ sellaisenaan ja sisällöltään enää minua innostanut.

Aloin kirjoittaa blogia. Se oli minulle kovin poikkeuksellista. Yhtäkkiä kerroin elämästäni avoimesti ja rehellisesti kaikkien nähden; olenhan aina ollut enemmänkin yksinäinen susi, tyttö ja nainen jolla on ollut paljon harrastuksia, tekemistä ja valtavasti ihmisiä ympärillä, mutta jota vain harva (jos kukaan) on todella tuntenut. En ole ruotinut elämääni ja tunteitani tyttöjen kesken tai jauhanut tunteja puhelimessa (enkä sitä edelleenkään tee), vaan setvinyt omat ajatukseni itse.

Ja yhtäkkiä avauduinkin isojen joukkojen edessä.

Miksi?

Kirjoitin sinulle taannoin muutoksesta. Muistatko tämän: ”Minun lintuni sinulle”? Sinähän tiedät, että muutoksen mylly on ollut minulle kova. Vain viimeisen vuoden aikana olen ehtinyt Norjaan ja takaisin, sitä edeltävistä ajoista puhumattakaan. Tämä monen vuoden matka on antanut paljon. Se on vaatinut paljon; olen joutunut luopumaan kaikesta – itsestänikin. Ei ole ollut enää menetettävää ja siksi mahdollisuus tarttua erilaisiin tilaisuuksiin – epäonnistumisia pelkäämättä. On voinut testata ja katsoa mikä tuntuu parhaalta sekä tarkistaa suuntaa ja luoda uutta nahkaa.

Viime keväänä palatessani Norjasta ”jotain ihan muuta”-seikkailultani aloin etsiessäni taas enemmän koulutustani vastaavia töitä. Ja sitten toukokuussa minulle tarjoutui työmahdollisuus; minä päätin tarttua siihen ja katsoa mitä syntyy.

Vasta joitakin viikkoja sitten tajusin miksi oloni on ollut viime aikoina välillä outo. Se on ollut sitä siksi, että tänä kesänä olen joutuut tekemään tuttavuutta aivan uuden ihmisen kanssa. Itseni. Olen tajunnut, että minä todella olen muuttunut. Ihan käytännön arjessa, työn kontekstissa, olen kohdannut kasvotusten uuden minäni. Se on vieras versio minusta, joka on noussut esiin viimeisten vuosien isojen elämän myllerrysten johdosta. Sellainen tyyppi, joka on pistänyt minut vasten isoja totuuksia ja kysymyksiä. Se on vahvempi, kauniinpi ja aidompi versio minusta. Se, jossa nyt asuvatkin ne ilo, inspiraatio ja innostus, jotka kadotin kokonaan lähes neljä vuotta sitten.

Ja nyt katson peilistä silmiin uutta minua.

* * *

Tämä kesä on ollut minulle iso testi. Se on laittanut minut kohtaamaan arvoni, uskomukseni ja uskoni – uskallanko pysyä sillä tiellä, jonka tunnen olevan oikea. Uskallanko luottaa siihen, että tämän uuden versioni siivet kantavat ja vievät oikeaan suuntaan? Koko kulkemani matkan yksi suurimmista opeista on ollut kyky oppia sanomaan ei, luoda rajat.

* * *

”Minun on irtisanouduttava”,

olen sanonut hetkeä ennen bussiin istumista, Christina Acquileraa ja viestiä tuntemattomalta. Täysi yhteisymmärrys. Yhteistyötä jatketaan kenties myöhemmin toisessa muodossa. Näin on hyvä. Kaikille. Kiitollisuus upeasta ja työntäyteisestä yhteisestä ajasta sekä valtava usko toisen tekemiseen. Hyvä ystävyys, joka jää jälkeen. Minun paikkani on jossain muualla, sillä työ tällaisenaan on liiaksi sitä, johon jo kerran menetin intohimoni. Sen olen kesän aikana ymmärtänyt.

Ja sitten iskee se tyhjä olo, joka tulee aina isojen päätösten ääneen sanomisen jälkeen.

Mitä seuraavaksi?

* * *

Elämä on toisiaan seuraavia vaiheita. Joskus vaiheet ovat lyhyempiä, joskus pidempiä. Minulla oli ennen vain putki. Sen päähän kuvittelin tavoitteni ja täyttymykseni. Nyt tuo ajattelu ei enää palvele minua ja siksi sallin itselleni nyt etenemisen pienissä pätkissä, vaikka vain neljän kuukauden – jotta olisin totuudellinen itselleni ja muille. Se on tärkeä osa uutta minua.

Koko kesän olen työnteon ohessa opetellut tuntemaan tätä uutta ihmistä. Sillä on ollut minulle paljon asiaa. Se ihminen palaa toisista ihmisistä. Se haluaa auttaa ja inspiroida. Se haluaa seikkailla ja koetella äärirajojaan. Se haluaa hymyillä toisille ja napata heitä kädestä. Se haluaa kohdata ihmiset, ei välikäsiä, ei rooleja, ei rakennelmia. Se ei ohjaudu maineesta, rahasta tai egosta. Se haluaa palvella toisia parhaiten sillä mitä se on parhaimmillaan. Se haluaa olla rehellinen. Se selviää ihan mistä vaan, putoaa aina jaloilleen. Sen suurin voima on sen henkinen vahvuus ja koskettavat sanat. Se ottaa tosissaan mutta ei vakavasti. Se haluaa saada toisetkin nauramaan! Se haluaa olla yhdenlainen esimerkki, ja antaa toisen olla toisenlainen. Se tietää, että yksikin kosketus riittää – sillä jonkun maailman muuttamiseen ei tarvita kuin pieni silmänräpäys. Se ei tiedä, mutta luottaa. Se haluaa olla niin hullu ja höperö kuin vain voi. Ja seikkailla niin paljon kuin mahtaa! Se haluaa olla ihminen. Ihmiselle!

Se haluaa uskoa, että intohimolla tehdään ihmeitä.

* * *

Muutos ei tapahdu lukemalla kirjoja,  unelmoimalla tai suunnittelemalla eikä suinkaan yhdessä yössä. Se tapahtuu tekemällä ja toimimalla, erilaisissa kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa. Tänä kesänä minulle tapahtui eräs hyvin suuri asia. En tiedä oliko sen viimeisin piste fyysinen ja henkinen itseni voittaminen polkupyörähaasteessani, joka lopulta sai oivaltamaan: vihdoin minä ohjaudun mahdollisuuksista käsin, en peloista – edes raha, tai sen puute, ei saa minua enää suunniltaan. Ehkä pelkoni jäivät jonnekin Suomen ja Norjan Lapin rajalle. Mutta yksi on varmaa; ymmärsin, että ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu.

Vaikka en tiedä, luotan.

Blogini on ollut muutosprosessini yllättävin tuotos. Mutta siksi juuri kaikista aidoin ja koskettavin, sillä se on noussut oikeasta paikasta. Se teki minusta rehellisen ja aidon. Pitkään aikaan en ymmärtänyt miksi, mutta ja vähitellen on alkanut käydä selväksi että suurin lahjani on kyky koskettaa ja kertoa tarinoita – kohta toivottavasti myös enemmän muiden ihmisten kuin vain itseni kautta.

Sitä minun on jollain tavoin aika tehdä nyt myös työkseni – Somekuningatar on kortti, joka on vielä käännettävä. Siksi on aika suunnan tarkistuksen. Siksi olen irtisanoutunut ja hyppään vielä kerran. Uusi alku, tavallaan. Toisaalta se on vain suurten ja opettavaisten tapahtumien jatkumo. Muutoksen ensimmäinen ja nyt julkaistavissa oleva askel on se, että minä perustan nyt yrityksen. Syyskuusta lähtien olen ”itsenäinen artisti”. Näin voin ottaa askeleen oikeaan suuntaan. Se mitä tulen tekemään paljastuu varmasti pian ja osissa – rehellisyyden nimissä on sanottava etten edes itse vielä täysin tiedä, mutta sitähän tämä yrittäjyys on.

* * *

Astun bussista ulos. Aurinko paistaa. On huojentunut, mutta tyhjä olo. Niinhän se aina on – kun peilistä katsoo uusi minä.

Ja mitä tämän kirjoituksen otsikkoon tulee: minusta kumpikaan ei ole toistaan hullumpi tai järkevämpi. Hullu on se, joka ei kuuntele omia tunteitaan. Joskus ne kehottavat jäämään, joskus hyppäämään. Minun on vielä kerran aika hypätä… Ja hei: jos juuri sinä tarvitset minua juuri nyt (niinku työmielessä), anna kuulua itsestäsi!

No matter what we do 
No matter what we say 
We’re the song inside the tune 
Full of beautiful mistakes

And everywhere we go
The sun will always shine 
And tomorrow we might awake
On the other side

/Ämmä, kysyen myös sinulta: oletko sinä viime aikoina tutustunut johonkin uuteen puoleen itsessäsi? Kenties kokonaiseen uuteen ihmiseen? Mitä sillä on sinulle asiaa?