Kumpi on hullumpi: se joka hyppää vai se joka jää?

Siinä se sitten tuli. Itku. Pitkästä aikaa. Olin juuri sanonut sen…

Astun bussiin ja istun ikkunapaikalle. Samanaikaisesti Spotifyn soittolistallani alkaa soimaan Christina Acquileran Beautiful-kappale

Everyday is so wonderful
Then suddenly
It’s hard to breathe
Now and then I get insecure…

Katson puhelimeni näyttöä. Messenger väläyttää viestiä tuntemattomalta blogini lukijalta. Kuinka osuva hetki! Nappaan näytöstä nopean kuvakaappauksen.

Ja siinä se sitten tulee. Itku. Pitkästä aikaa. Tyhjä olo ja puhdistus. Kiitollisuus ja varmuus.

Oikea tie.

11940174_10153310332839457_112913757_n

Kesä on ollut upea, mutta myös rankka. On tapahtunut paljon, on ollut mielenkiintoista tekemistä ja töitä. Mutta aika ajoin on tuntunut vaikealta hengittää.

Miksi?

* * *

Neljä vuotta sitten, jotankuinkin näihin aikoihin vuodesta, alkoi tuntui oudolta. Olin yrittäjä  viestintäbisneksessä; vastuullani oli muutaman ihmisen työt ja alla valtava määrä kilometrejä kohti isoa unelmaa. Sitten aivan yhäkkiä törmäsin siihen ensimmäistä kertaa:

Miksi?

* * *

”Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.”

Näin kirjoitin ensimmäiseen blogiini, jonka aloitin keväällä 2012. Olin oivaltanut, etten enää syttynyt asioista, joita tein työkseni. Olin kadottanut iloni, inspiraationi ja innostukseni. Päätin hypätä ja luopua. Suljin oven ja totesin, ettei tuo työ sellaisenaan ja sisällöltään enää minua innostanut.

Aloin kirjoittaa blogia. Se oli minulle kovin poikkeuksellista. Yhtäkkiä kerroin elämästäni avoimesti ja rehellisesti kaikkien nähden; olenhan aina ollut enemmänkin yksinäinen susi, tyttö ja nainen jolla on ollut paljon harrastuksia, tekemistä ja valtavasti ihmisiä ympärillä, mutta jota vain harva (jos kukaan) on todella tuntenut. En ole ruotinut elämääni ja tunteitani tyttöjen kesken tai jauhanut tunteja puhelimessa (enkä sitä edelleenkään tee), vaan setvinyt omat ajatukseni itse.

Ja yhtäkkiä avauduinkin isojen joukkojen edessä.

Miksi?

 

11938914_10153307864209457_1398686571_n

Kirjoitin sinulle taannoin muutoksesta. Muistatko tämän: ”Minun lintuni sinulle”? Sinähän tiedät, että muutoksen mylly on ollut minulle kova. Vain viimeisen vuoden aikana olen ehtinyt Norjaan ja takaisin, sitä edeltävistä ajoista puhumattakaan. Tämä monen vuoden matka on antanut paljon. Se on vaatinut paljon; olen joutunut luopumaan kaikesta – itsestänikin. Ei ole ollut enää menetettävää ja siksi mahdollisuus tarttua erilaisiin tilaisuuksiin – epäonnistumisia pelkäämättä. On voinut testata ja katsoa mikä tuntuu parhaalta sekä tarkistaa suuntaa ja luoda uutta nahkaa.

Viime keväänä palatessani Norjasta ”jotain ihan muuta”-seikkailultani aloin etsiessäni taas enemmän koulutustani vastaavia töitä. Ja sitten toukokuussa minulle tarjoutui työmahdollisuus; minä päätin tarttua siihen ja katsoa mitä syntyy.

Vasta joitakin viikkoja sitten tajusin miksi oloni on ollut viime aikoina välillä outo. Se on ollut sitä siksi, että tänä kesänä olen joutuut tekemään tuttavuutta aivan uuden ihmisen kanssa. Itseni. Olen tajunnut, että minä todella olen muuttunut. Ihan käytännön arjessa, työn kontekstissa, olen kohdannut kasvotusten uuden minäni. Se on vieras versio minusta, joka on noussut esiin viimeisten vuosien isojen elämän myllerrysten johdosta. Sellainen tyyppi, joka on pistänyt minut vasten isoja totuuksia ja kysymyksiä. Se on vahvempi, kauniinpi ja aidompi versio minusta. Se, jossa nyt asuvatkin ne ilo, inspiraatio ja innostus, jotka kadotin kokonaan lähes neljä vuotta sitten.

Ja nyt katson peilistä silmiin uutta minua.

* * *

Tämä kesä on ollut minulle iso testi. Se on laittanut minut kohtaamaan arvoni, uskomukseni ja uskoni – uskallanko pysyä sillä tiellä, jonka tunnen olevan oikea. Uskallanko luottaa siihen, että tämän uuden versioni siivet kantavat ja vievät oikeaan suuntaan? Koko kulkemani matkan yksi suurimmista opeista on ollut kyky oppia sanomaan ei, luoda rajat.

* * *

”Minun on irtisanouduttava”,

olen sanonut hetkeä ennen bussiin istumista, Christina Acquileraa ja viestiä tuntemattomalta. Täysi yhteisymmärrys. Yhteistyötä jatketaan kenties myöhemmin toisessa muodossa. Näin on hyvä. Kaikille. Kiitollisuus upeasta ja työntäyteisestä yhteisestä ajasta sekä valtava usko toisen tekemiseen. Hyvä ystävyys, joka jää jälkeen. Minun paikkani on jossain muualla, sillä työ tällaisenaan on liiaksi sitä, johon jo kerran menetin intohimoni. Sen olen kesän aikana ymmärtänyt.

Ja sitten iskee se tyhjä olo, joka tulee aina isojen päätösten ääneen sanomisen jälkeen.

Mitä seuraavaksi?

* * *

Elämä on toisiaan seuraavia vaiheita. Joskus vaiheet ovat lyhyempiä, joskus pidempiä. Minulla oli ennen vain putki. Sen päähän kuvittelin tavoitteni ja täyttymykseni. Nyt tuo ajattelu ei enää palvele minua ja siksi sallin itselleni nyt etenemisen pienissä pätkissä, vaikka vain neljän kuukauden – jotta olisin totuudellinen itselleni ja muille. Se on tärkeä osa uutta minua.

Koko kesän olen työnteon ohessa opetellut tuntemaan tätä uutta ihmistä. Sillä on ollut minulle paljon asiaa. Se ihminen palaa toisista ihmisistä. Se haluaa auttaa ja inspiroida. Se haluaa seikkailla ja koetella äärirajojaan. Se haluaa hymyillä toisille ja napata heitä kädestä. Se haluaa kohdata ihmiset, ei välikäsiä, ei rooleja, ei rakennelmia. Se ei ohjaudu maineesta, rahasta tai egosta. Se haluaa palvella toisia parhaiten sillä mitä se on parhaimmillaan. Se haluaa olla rehellinen. Se selviää ihan mistä vaan, putoaa aina jaloilleen. Sen suurin voima on sen henkinen vahvuus ja koskettavat sanat. Se ottaa tosissaan mutta ei vakavasti. Se haluaa saada toisetkin nauramaan! Se haluaa olla yhdenlainen esimerkki, ja antaa toisen olla toisenlainen. Se tietää, että yksikin kosketus riittää – sillä jonkun maailman muuttamiseen ei tarvita kuin pieni silmänräpäys. Se ei tiedä, mutta luottaa. Se haluaa olla niin hullu ja höperö kuin vain voi. Ja seikkailla niin paljon kuin mahtaa! Se haluaa olla ihminen. Ihmiselle!

Se haluaa uskoa, että intohimolla tehdään ihmeitä.

* * *

Muutos ei tapahdu lukemalla kirjoja,  unelmoimalla tai suunnittelemalla eikä suinkaan yhdessä yössä. Se tapahtuu tekemällä ja toimimalla, erilaisissa kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa. Tänä kesänä minulle tapahtui eräs hyvin suuri asia. En tiedä oliko sen viimeisin piste fyysinen ja henkinen itseni voittaminen polkupyörähaasteessani, joka lopulta sai oivaltamaan: vihdoin minä ohjaudun mahdollisuuksista käsin, en peloista – edes raha, tai sen puute, ei saa minua enää suunniltaan. Ehkä pelkoni jäivät jonnekin Suomen ja Norjan Lapin rajalle. Mutta yksi on varmaa; ymmärsin, että ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu.

Vaikka en tiedä, luotan.

_DS34972_netti

Blogini on ollut muutosprosessini yllättävin tuotos. Mutta siksi juuri kaikista aidoin ja koskettavin, sillä se on noussut oikeasta paikasta. Se teki minusta rehellisen ja aidon. Pitkään aikaan en ymmärtänyt miksi, mutta ja vähitellen on alkanut käydä selväksi että suurin lahjani on kyky koskettaa ja kertoa tarinoita – kohta toivottavasti myös enemmän muiden ihmisten kuin vain itseni kautta.

Sitä minun on jollain tavoin aika tehdä nyt myös työkseni – Somekuningatar on kortti, joka on vielä käännettävä. Siksi on aika suunnan tarkistuksen. Siksi olen irtisanoutunut ja hyppään vielä kerran. Uusi alku, tavallaan. Toisaalta se on vain suurten ja opettavaisten tapahtumien jatkumo. Muutoksen ensimmäinen ja nyt julkaistavissa oleva askel on se, että minä perustan nyt yrityksen. Syyskuusta lähtien olen ”itsenäinen artisti”. Näin voin ottaa askeleen oikeaan suuntaan. Se mitä tulen tekemään paljastuu varmasti pian ja osissa – rehellisyyden nimissä on sanottava etten edes itse vielä täysin tiedä, mutta sitähän tämä yrittäjyys on.

* * *

Astun bussista ulos. Aurinko paistaa. On huojentunut, mutta tyhjä olo. Niinhän se aina on – kun peilistä katsoo uusi minä.

Ja mitä tämän kirjoituksen otsikkoon tulee: minusta kumpikaan ei ole toistaan hullumpi tai järkevämpi. Hullu on se, joka ei kuuntele omia tunteitaan. Joskus ne kehottavat jäämään, joskus hyppäämään. Minun on vielä kerran aika hypätä… Ja hei: jos juuri sinä tarvitset minua juuri nyt (niinku työmielessä), anna kuulua itsestäsi!

No matter what we do 
No matter what we say 
We’re the song inside the tune 
Full of beautiful mistakes

And everywhere we go
The sun will always shine 
And tomorrow we might awake
On the other side

/Ämmä, kysyen myös sinulta: oletko sinä viime aikoina tutustunut johonkin uuteen puoleen itsessäsi? Kenties kokonaiseen uuteen ihmiseen? Mitä sillä on sinulle asiaa?

 

 

 

 

 

Mainokset

Suurin sankari tuntee rajansa – vastaus oli ei

Torstaina kerroin uudesta MaiLife Haasteestani: mäkihypystä ensi keväänä Salpausselän kisoissa. Keskiviikkona olin matkannyt Lahteen ja tavannut valmentajani Anssi Koivurannan ensimmäistä kertaa. Olin keksinyt haastaa mukaan mäkihyppyyn somekuningas Sampo Kaulasen, olinhan hänelle ”yhden velkaa”, ja julkistaa tämän tuon haasteen samalla kertaa kertoessani omat isot uutiseni.

Torstai-iltana nyhersin haastevideoni nettiin ja hihkuin intoa; tästä tulee hauskaa. Julkaisin haasteen sormet vapisten ja siirryin muihin hommiin, odotinhan kuulevani päätöksiä vasta myöhemmin. Ja sitten vain tunti haasteen heittämisen jälkeen sain jo vastauksen: korkeat paikat ja minkään sortin hyppiminen olisivat Sampolle liikaa eikä hän ottaisi haastetta vastaan. Hänen vastauksensa oli suora ja selkeä.

Minuun iski armoton häpeän tunne: enhän minä näin suunnitellut! En ajatellut, että noin nopeasti, miettimättä ja hätäisestikin hän tyrmäisi haasteeni. Mitä kaikki ajattelisivat, olinhan raahannyt mäkihyppytorniin olympiamitalistin ja maailmanmestarin? Olin valmistellut ja suunnitellut. Ihan vähän maalaillut haavekuvia tulevaisuuteenkin tästä mahdollisuudesta, vaikka mitään ei ollut vielä sen pidemmälle suunniteltukaan ja mahdollisuus hyppykaverin osallistumisesta oli alunperinkin joko-tai.

Mutta sitten vastaus oli ei. Nopea ei.

* * *

Olen miettinyt paljon sitä missä menee uskaliaan haasteisiin heittäytymisen sekä järjettömyyden raja – milloin kannattaa katsoa vielä seuraavan nurkan taakse ja milloin taas kieltäytyä suoraan. Missä kohtaa olisi hyvä vielä ”antaa chaanssille mahdollisuus” ja katsoa mihin tie vie, vaikka ei ole ollenkaan varma kuinka lopulta käy? Milloin pelot voidaan vielä voittaa ja milloin on vain pakko todeta niiden olevan niin rajoittava, että rajan uhmaaminen olisi järjetöntä?

Nämä aiheethan ovat yksi minun blogini ja tutkimusmatkojeni ydinkysymys: miksi me niin usein tyydymme heti tyrmäykseen sen sijaan, että harkitsisimme hetken ja uskaltautuisimme kokeilemaan ja heittäytymään elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin? Missä kulkee todellinen raja, jota ei kannata ylittää? Ja miten sen voi tunnistaa? Mitä rohkeus oikeastaan on. Sitähän minä olen pohtinut jo monesti aiemminkin esimerkiksi tässä kirjoituksessani ja taas uudelleen mäkihyppyhaasteessani.

Vaikka monet meistä varmasti hyötyisivät siitä, että näkisivät oman piiloisen potentiaalinsa ja uskaltaisivat lähteä tutkimaan omia rajojaan tavanomaisen ja totutun ulkopuolelle, omasta hämmennyksen hetkestäni häpeän tunteestani selviydyttäen tajusin lopulta hyvin nopeasti, että tässä nimenomaisessa tapauksessa kieltäytyminen oli suurin lahja, jonka saatoin saada.

Olisi ollut kovin helppoa tuomita haastekumppanini typeräksi, kun hän kieltäytyi, eikä edes yrittänyt lähteä kokeilemaan olisiko haaste mahdollista suorittaa – enhän minäkään nyt tiedä vaikka pupu tulisi pöksyyn kun ensimmäisen kerran saan sukset jalkaan. Mutta ei. Tiedätkö, että minä arvostan Sampoa nyt enemmän kuin koskaan. Ei hän ole minulle nyt ”kärphänen”, vaan todellinen sankari! Paljon suurempi sankari kuin se, joka pyörittää hyvää bisnestä tai kerää sairaita määriä seuraajia someen ”hulluilla” tempaisuillaan.

Minulle todellinen sankari on se, joka tuntee rajansa ja uskaltaa myös sanoa ei. Ihminen, joka ei vain ajaudu ulkoisten virtojen mukaan tai ajattele mikä olisi päälleliimatulle maineelle tai bisnekselle hyväksi, vaan ajattelee myös itseään ja läheisiään. Todellinen sankari tuntee mikä on oikein juuri kullakin hetkellä.

Pohdintaani kunkin omien rajojen fundamentaaliudesta ei kai ole yhtä oikeaa vastausta. Oma raja on ehkä se tunne, joka tulee jostain hyvin syvältä. Sellainen tunne, jota ei ole tarpeen kyseenalaistaa ja johon vaikuttaa moni muukin asia, kuin vain halu testata omaa rohkeuttaan ja äärilaitojaan – suhteet lähimpiin ihmisiin, syvimmät arvot ja elämän muut prioriteetit.

maisema

Vietin viikonlopun näissä maisemissa. Ihana rauhoittumisen hetki hektisen viikon jälkeen Leppäveden rannalla

 

Arvaat varmaan että kannustusten lisäksi minä olen saanut lukemattomia ”sä oot ihan hullu!”-kommentteja kerrottuani tästä uudesta haasteesta. Emme me voi omasta maailmankatsomuksesta käsin arvioida mikä on toiselle hullua ja mikä ei tai mihin hänen todelliset rajansa piirtyvät. Siksi minäkin arvostan ja kunnioitan toisen päätöksiä, aina.

Minä puolestani olen päättänyt, että rohkeuteni rajoihin mahtuu se, että lähden hyppytreeniin ja kokeilen kuitenkin, sehän oli selvää alusta alkaen hyppääpä mukanani joku toinen tai ei.

Kun sain Sampon vastauksen, häpeän lisäksi ajattelin, että koko mäkihyppyni oli mennyt mönkään. Sen pienen sekunnin ajan ajattelin että kaikki oli mennyt hukkaan. Miksihän sitä aina ajattelee asiat menetyksen kautta? Tai takertuu niin helposti yhteen ratkaisuun, vaihtoehtoon tai toimintamalliin? Eihän yksi tie ole ainoa eikä sen sulkeutuessa tarvitse luovuttaa.

Tämä hyppyhaastehan saattaa lähteä seuraavaksi sellaiselle ladulle jota en olisi edes voinut kuvitella aiemmin. Nythän en voi tietää. Ja sitä paitsi, minähän olen saanut jo aivan valtavasti tähän pisteeseen mennessä. Eihän ihan kuka tahansa edes saa mahdollisuutta hypätä mäkihyppyä saati sitten istua kököttää oman olympiamitalisti-valmentansa kanssa!

* * *

Kiitos Sampo tästä lahjasta, jonka annoit kieltäytyessäsi; niin lukijani kuin sinäkin ymmärrätte varmasti, että tämä kokemus ja tapahtuma toimii esimerkkinä paljon suuremmalle viestille, jonka tässä kirjoituksessani haluan meidän kaikkien eteemme nostaa!

Ilman tätä tapahtumien kulkua ja käänteitä jo näin alkumetreillä ei näitäkään ajatuksia olisi syntynyt. Tätähän nämä haasteeni ja seikkailuni ovat parjaimmillaan. Nämä ovat kontrolloimattomien tapahtumien kulkua ja  rajojen tutkimista ei vain fyysisessä, vaan henkisessä mielessä. Ei näissä haasteissa lopulta ole juurikaan kyse siitä fyysisestä suoritteesta itsessään tai näennäisestä (uhka)rohkeudesta tehdä jotain. En minä näihin lähde vain näyttääkseni kuinka kova ämmä olen, vaan kertomaan matkasta. Sen varrella tapahtuvien asioiden kautta voin kiteyttää kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, joita matka synnyttää. Kyse on näistä oivalluksista, joita voin kanssasi jakaa – sinä poimit näistä ajatuksista sinulle sopivat.

Tällä kirjoituksellani varmaan koetan sanoa monta eri asiaa. Rajat, toisen päätöksen kunnioittaminen, valinta lähestyykö elämässään asioita menettämisen vai mahdollisuuksien kautta. Toisen ihmisen  arvostaminen ja omien sisäisten virtojen mukaan ohjautuminen, ei ulkoisten paineiden. Minun piti kohdata tämän tapahtuman aiheuttama häpeän tunne, jotta saatoin käsittää monta olennaista asiaa. Ajattele, mikä valtava oppi yhdestä pienestä tapahtumasta, yhdestä pienestä ei-sanasta!

Yhden asian kaikki omat kokemukseni viime vuosina ovat minulle opettaneet. Sen, että jokaisen tapahtuman – onnistumisen tai epäonnistumisen – jälkeen minä tiedän: tämän piti mennä juuri näin! Sillä jotain vielä hienompaa on luvassa!

Varmaa on kuitenkin se, ettei tänä varmasti jää yhden ämmän hyppäsyksi, vaan seuraa minä haluan jakamaan kokemukset kanssani. Nythän alkaakin sitten jännin paikka: kenet voisin haastaa mukaani hyppäämään, kelle voisin tämän haasteen seuraavaksi heittää? Nyt kaipaan ideoita teiltä! Ketä sinä ehdotat? Kommentoi blogiini tai lähetä ehdokkaasi nimi vaikka sähköpostilla. Tämä mäkihyppyhaaste on tehty levitettäväksi!

Näitkö muuten jo tämän videon, jolla valmentajani Anssi Koivuranta kertoo mitä mieltä hän on mahdollisuudestani onnistua haasteessa ja millaiset ohjeet hän antaa mäkihyppytreenin aloittamiseen. Katsopa tämä, niin saat tietää, sillä nythän se rokkenroll vasta alkaa!

 

 

/Ämmä, toivottaen sinulle upeaa alkavaa viikkoa

Voiko sankari luovuttaa? Kun hullulta alkoi loppua usko…

Tänään kalastajat ovat saattaneet päästä merelle. On saattanut olla päivä, jolloin myrskyä on vähemmän kuin muina päivinä. Tämä tarkoittaa, että minulle saattaa olla töitä luvassa seuraaviksi pariksi päiväksi.

Saattaa myös olla, että ei ole.

Myrsky alkaa taas huomenna ja saattaa olla, että se jatkuu parikin viikkoa eikä töitä ole. Tällöin saattaa olla, että minä en enää jaksa.

Saattaa myös olla, että vaikka töitä olisi, minä en niitä jaksaisi tehdä. Saattaa myös olla, että jaksan.

IMG_9351

Tässä olen minä eilen. Kävin koukutustuvalla netissä, kun kaikki vaan räjähti päälle. Hassua oli se, että olin vahingossa painanut kameran nappia ja ottanut tämän kuvan itsestäni. No, se on se sielunmaisema nyt.

 

Luovuttaminen.

Sitä minä mietin nyt.

Jos joku heittäisi minulle nyt Suomesta mielettömän työtarjouksen, suuremmalla todennäköisyydellä tarttuisin siihen ja tulisin takaisin kuin jäisin tänne.

Siihen on tultu. Minä olen aivan loppu. Pää ja keho surisevat ylikierroksilla. Niin on ollut jo monta vuotta. Muutoksia, sopeutumista uuteen, äkillisiä käänteitä. Hetkiä, jolloin ajattelee, että nyt alkaa pieni, varma suvanto, kunnes taas tulee uusi yllätys ja uusi sopeutumistaistelu; tilanne, jossa tuntuu, että minulla ei ole mitään kontrollia. Että olen vain jonkun ulkopuolisen armon varassa: saattaa olla, että myrsky laantuu, saattaa olla, että ei.

Mutta jokaisen taistelun minä olen päättänyt voittaa. Sopeutua. Mukautua. Olla sankari.

Nyt minä en vaan enää tiedä, voinko voittaa tämän taistelun. Voinko mukautua kalastajakylän elämään, sen karuun arkeen? Onko minun suvantoni sittenkin jossain muualla?

* * *

Luovuttaminen.

Minä mietin, mikä on luovuttamisen äärilaita.

Se on hullu usko.

Hullun usko.

Hullunusko. Hullu-usko.

Hulluusko?

Milloin hullunusko loppuu ja on aika luovuttaa?

Loppuuko usko hullulta?

Kuinka hullu on oltava, jotta usko loppuu? Kuinka hullu on oltava, jotta luovuttaa? Kuinka luovuttaja on oltava ollakseen hullu?

Voiko hullusta tulla luovuttaja? Luovuttajasta hullu?

Loppuuko hulluus?

Milloin?

* * *

Kontrolli ja ulkopuolinen armo. Äärilaitoja nekin. Minä taistelen sitä vastaan, että joudun olemaan ulkopuolisen armon varassa, mutta toisaalta tarvitsen sitä enemmän kuin mitään; en halua olla riippuvainen, mutta samalla toivon salaa, että joku tulisi ja ratkaisisi vaikeat tilanteet. Antaisi armon siemenen. Se varpunen siellä pienen pirtin portailla jouluaamuna.

Sankari.

Hullu.

Äärilaitojako?

Milloin sankarista tulee hullu? Milloin hullusta sankari? Voiko sankari olla hullu? Entä hullu olla sankari? Kuka on sankari?

Voiko sankari luovuttaa?

* * *

Mikä on hullunuskon ja luovuttamisen välimaa, kultainen keskitie äärilaitojen välillä?

Onko sellaista?

Saattaa olla. Saattaa olla, ettei ole.

On vain tämä hetki.

IMG_9371

Keskipäivän valo Støssä. Hermannin kanssa tänään päivittäisellä tutkimusretkellämme luonnon muutoksia tutkimassa.

  IMG_9372

Hulluus! Se ehkä on iskenyt. Olen lukenut tuon ylle kirjoittamani tekstin nyt monta kertaa, enkä tajua itsekään kaikkia kysymyksiäni. Saattaa olla, että niihin löytyy vastaus, saattaa olla että ei.

Osaatko sinä vastata?

Täällä mennään nyt päivä kerrallaan. Mietitään sitä kysymystä, kuinka pitkään hullu usko kantaa ja minun kannattaa olla Støssä. Töitä on luvassa jossain vaiheessa, mutta milloin, sitä ei tiedä kukaan. Minä mietin voimieni riittävyyttä. Kaamos on kaapannut niistä viimeisetkin. Jaksanko edes tehdä töitä? Katsotaan mihin seuraavat päivät vievät.

Tällainen on nyt sielumaisema täällä. Siitähän minä lupasin sinulle raportoida; kuinka ihmisen sielunmaisema muuttuu, kun vuodenajat vaihtuvat.

Hullua viikkoa sinulle!

/Äm.