Miten vähän kontrollia on riittävästi?

Kaaos.

Se on elämän logiikka.

Epävarmuus. Hallitsemattomuus.

Joskus kaaosta on enemmän, joskus vähemmän. Mutta pohjimmiltaan mikään ei ole varmaa.

Niinku jos todella syvimmiltään ajattelet.

* * *

Kaaos. Minulla henkilökohtaisesti sitä on paljon.

Nyt. Tällä hetkellä.

Tai oikeastaan aika usein.

No okei. Aina.

Elämäni logiikka.

Mutta nyt minä olen stressaantunut. Niinku jos todella syvimmiltäni ajattelen. Nyt. Tänään tosin vähän vähemmän kuin toissapäivänä. Mutta todennäköisesti taas huomenna paljon enemmän.

* * *

Muistatko, kun kirjoitin keväällä tämän: ”Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida”?

”Miten hallita epävarmuutta”, kysyi toimittaja Taina Haahti silloin Helsingin Sanomissa ja minä jatkoin tuota pohdintaa blogissani todeten:

”Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.

 

Ja lopulta tekstissäni tulin hienoon lopputulokseen:

”Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.”

* * *

Onpa hienosti kirjoitettu minulta! Hyvä minä!

Mutta ei ole perkele helppoa käytännössä!

Helppoa sen sijaan on kyllä unohtaa elämän melskeessä, että suurin osa stressistä on itse aiheutettua ja aivan tarpeetonta. Helppoa on stressata. Kyllä, edelleen olen sitä mieltä, että on paljon älytöntä kontrollin illuusiota, jota yritämme itsellemme rakentaa ja joka on syypää stressiin – minunkin tällä hetkellä. Kontrolloimattomuus aiheuttaa stressiä ja stressi tunteen turvattomuudesta. Enkä edelleenkään näe olennaisena kysymyksenä sitä, miten epävarmuutta voisi hallita. Mutta kuten minä juuri nyt, kyllähän ihminen aina jollain tavalla tarvitsee aina tunteen kontrollista, siitä että elämän langat ovat jollain tavoilla omissa käsissä. Minulla itsellä on tällä hetkellä monta uutta ja hienoa palloa ilmassa ja asioita tapahtumassa, mutta koska kaikki on vielä niin epävarmaa ja alussa, tuntuu, ettei voi ohjata tai kontrolloida mitään. Ja sitten stressaa. Eikä sitä tunnetta loputtomiin jaksa.

Siksi tänään mietin, mitä oikeastaan ihmisen täytyy kokea voivansa hallita, jotta voi tuntea itsensä turvalliseksi? Mitkä asiat luovat meille, epävarmoissakin tilanteissa, riittävän tunteen kontrollista ja turvallisuudesta? Sitähän se kontrolli meille kuitenkin on;  tunnetta turvallisuudesta.

Oletko sinä miettinyt tätä: Missä asioissa sinun täytyy tuntea vähintään olevasi kontrollissa, jotta mielesi on tyyni ja luottavainen? Mikä on kontrollin vähimmäismäärä, hallinnan tunteen minimi, jota ilman ihminen ei voi järjissäpäin elää – olipa hallinta sitten illuusiota tai ei?

Mitä sinä olet mieltä? Miten vähän kontrollia on riittävästi?

IMG_4736-0
/Ämmä, tällai tänää(ki) kuva ja viisas ajatus jostain parin kuukauden takaa
Ps. Nyt just olen myös tosi onnellinen, etten saanut sitä jutun työpaikkaa… Ai mitä; lue keväinen blogitekstini ”Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida” kokonaisuudessaan tästä

Dramaattinen huolikäänne

Tähän päivään mennessä suurimmat huoleni muuttooni liittyen ovat olleet se, miten ihmeessä minä värjään hiukseni Stössa (jossa siis ei ole ruokakauppaakaan joten tuskin kampaamoakaan) ja se, että joudun irtisanomaan kuntosalijäsenyyteni enkä tiedä miten treenieni nyt käy.

Että pienet on huolet, sanoisi joku.

No mutta nyt. Nyt! Tilanne on muuttunut dramaattisesti. Esiin on noussut dramaattinen huolikäänne. Olen kahtena yönä peräkkäin nähnyt ihan outoja, sekavia unia ja herännyt keskellä yötä kylmänhiki ohimoilta valuen.

Olen alkanut epäillä, että olen ihan hullu! Entäs jos en pärjääkään? Pitäisikö kääntyä vielä kun se on mahdollista? Mitä minä olen oikein tekemässä?

MITÄ?!

Ei tässä nyt muuta sitten tällä erää. Paitsi että kävin tänään treenaamassa varastoon. Ja otin siitä kuvan, koska nää saattaa nyt kohta loppua kokonaan…!

treenivarastoon

Huoletonta sunnuntai-iltaa, ystäväni!

Jokaisen kiiltokuvan takana on hillitön epävarmuus

Kata soitti. Kysyi lähdenkö yhteen tilaisuuteen hänen kanssaan syyskuussa. Pato murtui. Se mitä olen pitänyt sisälläni paljastamisen pelossa. Hillitön epävarmuus. En minä voi luvata lähteväni mihinkään syyskuussa. Syyskuussa! En minä tiedä missä silloin olen, enkä voi suunnitella elämää niin pitkälle.Olen miettinyt paljon viime päivinä kirjoittaisinko tästä mieltäni painavasta asiasta ollenkaan. Ylipäänsä viime päivinä olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä mitä uskallan kirjoittaa jotta en tahrisi naamaani ja näyttäisi epävakaalta minua arvioivien ja seuraavien ihmisten silmissä. Enkä haluakaan syöksyä siihen sysipimeään suohon pyörittelemään ongelmiani kun olen sieltä jo kerran noussut.

Mutta Katan soittaessa tajusin että olen tainnut sortua siihen mitä eniten karsastan: kiiltokuvablogielämään, jossa kaikki näyttää niin hyvältä ja harmoniselta ja energiseltä ja jengi kuiskii, että sillä taitaa mennä nyt tosi hyvin. Niin voin kertoa et menis varmaan f***n amazing jos ei joka päivä tarvitsisi käydä tätä taistelua. Minun ensisijainen tehtävänihän on valottaa yhden ihmisen inhimillisiä puolia, joten kaipa teidän kuuluu kuulla tästäkin. Epävarmuudesta, joka seuraa minua kuin lokakaivon puhdistaja kakkapökäleitä.

sandro2

sandro1

Eilen oltiin syömässä Katan ja Virven kanssa Sandrossa. Tämä on hyvä esimerkki epävarmuuden vaikutuksista elämääni: pitää miettiä todella tarkkaan uskaltaako tällaisiin huvituksiin pistää rahaa, sillä kaikki pennit on laskettava tarkkaan tulevan varalle – kun ei tiedä.

Minullahan menee nyt paremmin kuin pitkiin aikoihin. Lujaa! Se ei ole valetta eikä näytelmää. Teen ihan sairaan mageita asioita, ja ensimmäistä kertaa elämässäni rakastan sataprosenttisesti sitä mitä teen. Mutta kaikkea tätä varjostaa iso epävarmuus. En minä tiedä mihin kaikki tämä into kantaa. Olen tilanteessa, jossa ihan yhtä hyvin voin elää tätä unelmaani tulevaisuudessa tai sitten kaikki räpsähtää sormille hetkenä minä hyvänsä.

Aamuni alkaa sellaisella jokapäiväisellä taistelulla. Aivot täytyy asettaa tietoisesti oikeaan asentoon, jotta jaksan. Hirveän helposti mieli harhautuu olennaisesta, itseensä uskomisesta, ja vaatii valtavaa työtä kyetä hallitsemaan epävarmuuden tunne. Ja juuri viime päivinä en ole ollut varma pystynkö siihen. Olen ollut valmis lopettamaan blogini ja haikailuni unelmieni työn ja elämän perään.

sandro4

Virve ja mä – tunnetaan myös Esa Saarisen meille antamalla nimellä ”Latteladyt”.

sandro3

Ja Sandro – se oli kyllä kaiken sinne laittamani rahan arvoinen! Parasta ruokaa ikinä!

Minähän joudun jättämään väliin kaikki huvitukset ystävien kanssa, en edes uskalla matkustaa mökille kun pitää säästää rahaa. Entäs jos minulla ei ole töitä kohta? Ja samalla raadan takamuksen ruvelle lähes korvauksetta, koska kova usko itseen kuitenkin toitottaa, että nyt kannattaa tehdä kovaa työtä, koska sillä luon pohjaa tulevalle.

En nyt tästä epävarmuudesta tule enää paasaamaan sillä se sekoittaa hyvän vireen ja ohjaa huomioni pois olennaisesta. Mutta jutun juoni? Se, että jokaisella tarinalla on aina kääntöpuoli. Suurimmaltakin näyttävän varmuuden ja kiiltävimmän ulkokuoren takaa löytyy yleensä iso kasa epävarmuutta. Sen vaan halusin tehdä selväksi.Onko tuttua? Miten sinä hallitset epävarmuuden? Ja kuinka paljon sinun mielestäsi minun kannattaa näistä ”kiiltokuvaelämän” nurjista puolista kirjottaa?

sandro5

Onneksi kuitenkin lopulta hullulla on halvat huvit. Kuvassa niistä kaksi: tarjoilijan peppu ja Katan vatsalääkkeet, jotka voi tunkea kitaan vaikka koko paketin…

 

/Ämmä, sielunsa puhdistaneena. UGH.