Maailman huipulta elämän notkoon

Kaksi viikkoa ja kolme kovinta kopastuskiveä juuri nyt ovat:

  1. yksinäisyys
  2. mitääntekemättömyys
  3. liikkumiskyvyttömyys

Ja bonussektorina kipu, joka onneksi on jo laantunut, mutta muuttanut muotoaan, eikä edelleenkään hellitä hurjasta otteestaan. Olo on suhteellisen sietämätön.

Luojan kiitos olen joutunut jo useamman kerran aiemmin elämässäni opettelemaan paljon yksin olemista ja sietämään mitääntekemättömyyttä. Olen muistellut viime päivinä paljon aikoja Ruotsissa, jossa asuin tuntemattomassa ympäristössä vailla omaa lähipiiriä miehen ollessa pajon töissä ja matkoilla. Ja Norjaa, jossa saatettiin elää päiväkausia vailla tekemistä.

Jos en olisi jo monta kertaa aiemmin elämässäni päässyt harjoittelemaan osaa nykyisen arkeni kompastuskivistä, saattaisi pää jo vähitellen räjähtää. Ja makuulihakset.

Yksinäisyys on helpointa. Oikeastaan en edes nyt jaksaisi tavata ketään, vaikka tiedänkin, että ihmiset ovat tärkein voimani ja innostukseni lähde. Mitääntekemättömyys johtuu pitkälti liikkumiskyvyttömyydestä – kun ei voi mennä välttämättömien vessa- ja keittiövisiittien lisäksi sänkyä pidemmälle, tekeminen on kovin rajattua. Ja sängyssä makaaminen myös tekee entistä väsyneemmäksi ja laiskemmaksi.

Liikkumiskyvyttömyys on pahinta. Aiemmissa elämänkoettelemuksissa olen kuitenkin päässyt aina liikkumaan ja se on ollut parasta lääkettä yksinolemiseen ja mitääntekemättömyyteen.Nyt huomaa, että pää alkaa jo suunnata ajatuksia tulevaan, ja pienet epätoivoisetkin ajatukset nousevat pintaan. Puhdasta sietokykyä vaaditaan nyt. Aikaa on tapettava rankalla kädellä.

Mutta parempaan mennään joka päivä. Ja suklaata riittää!

Selailin blogiani äsken vuoden takaiseen aikaan. Hah. Arvaa missä olin tasan vuosi sitten? No täällä

12390960_10153523740524457_7833879085104597877_n

Las Vegasissa Stratosphere-kasinon huipulla huvipuistolatteessa. Jos haluat lukea hauskempia juttuja, niin käy kurkkaamassa koko juttu täältä. Tämä on näitä hauskoja elämän perspektiivejä. Vuosi sitten maailman huipulla ja nyt elämän notkossa.

Näin tänään. Ja noin vuosi sitten. Mitäköhän vuoden päästä? Onneksi ei voi tietää juuri nyt.

/Äm

Normaalia elämää utopistisessa maailmassa

Onhan se tosiasia, että tämä on aika utopistinen maailma. Jos en olisi asunut Las Vegasissa ja vieraillut täällä noiden aikojen jälkeenkin, olisin nyt varmaan ihan sekaisin kaikesta ympärilläni. Niin käy täällä ensikertalaiselle.

Ei tätä oikein voi selittää. On niin paljon nähtävää, koettavaa, shopattavaa, syötävää, juotavaa… Joka puolellea vilkkuu, välkkyy, kilisee ja kolisee. Tai selkänsä kääntäessä kilinän ja kolinan keskeltä, näkee upeimmat vuoret ja karun aavikon, jotka salpaavat hengen. Jos olisin täällä ensimmäistä kertaa, olisin varmaan vetänyt itseni jo ihan piippuun juostessa läpi kaikkia mahdollisia huvituksia. Niin käy täällä ensikertalaiselle.

Tiesitkö, että Las Vegasissa vierailee vuosittain yli 41 miljoonaa ihmistä? Ainoastaan tämän vuoden lokakuussa kaupungissa on käynyt melkein 4 miljoonaa ihmistä!

Jokin tänne vetää.

Ajattele nyt, miten järjetöntä: tänne kuumimman ja karuimman aavikon keskelle, jossa tönöttää vilkkuva ja välkkyvä huvituskatu kilisevine kasinoineen, tunkee vuodessa 41 miljoonaa matkalaista. Viihde-, matkailu ja kiinteistöbisnes pyörittävät tätä hurjaa showkeidasta, joka kasvaa koko ajan kovaa vauhtia. Black Jackia voi päästä pelaamaan heti lentokoneesta ulos astuttuaan sillä pelikoneita löytyy jo lentokentältä. Lentokenttä itse sijaitsee aivan kaupungin keskustassa (kuinka monessa kaupungissa tiedät olevan näin?!), jotta kenenkään ei tarvitse käyttää turhaa aikaa siirtymisiin paikasta toiseen. Porukka on saatava mahdollisimman nopeasti pelaamaan, viihtymään ja kuluttamaan.

Utopistista mutta totta. Ja täällä me nyt elämme.

* * *

Täällä minä olen elänyt pitkän pätkän elämääni. Päädyin aikoinani aivan yllättäen vaihto-oppilaaksi juuri Vegasiin. Me emme voineet vaikuttaa siihen, mistä kodit saimme, vaan ne tarjottiin meille. Olihan se toki nuorelle naiselle houkuttelevaa ja innostavaa päästä asumaan kasinokaupunkiin kuin mädäntymään jonnekin Kansasin maissipelloille. Ja kyllähän me usein kävimmekin erilaisissa kasinoiden huvituksissa. Kaikki tuttavani ihmettelivät lähtiessäni kuinka täällä voisi elää. Millaista elämä on kaupungissa, joka pyörii ympäri vuorokauden? Enhän minä siitä itsekään lähtiessäni ollut kovin varma.

Mutta huolimatta tästä utopistisesta ympäristöstä kaupunkia reunustavien jylhien vuorien kesellä ihmiset elävät täällä ihan normaalia elämää kuin missä tahansa muussakin paikassa; kouluun mennään, töissä käydään ja illalla kaadutaan sohvalle katsomaan televisiota. Lopulta se, mistä Vegas tunnetaan, on vain muutaman kilometrin mittainen pätkä katua – Las Vegas Bulevard, lempinimeltään Strip (hassua on muuten se, että Strip ei oikeasti edes sijaitse Las Vegasissa, vaan sen esikapunkialueella).

Täällä asuvalle Las Vegas on kuitenkin jotain aivan muuta kuin viihdekeidas. Aivan kuin meidän kotikulmillamme on Arskan baari ja S-market, täällä nyt vaan katujen varsilla sattuu olemaan erilaisia kasinoita, joissa harva se tunti vedetään pelikoneista ulos käsittämöttömiä summia rahaa. Oikeastaan harvempi asukas täällä edes käy Stripillä jos ei ole siellä töissä. Hassua, mutta jopa huvituksiin ja hauskanpitoon voi alkaa suhtautua välinpitämättömästi, kun niitä on koko ajan tarjolla.

Sitä me olemme nytkin tällä reissulla täällä eläneet – normaalia elämää. Toki on hienoa, että valtava määrä tekemistä löytyy läheltä koko ajan. Mutta eihän sitä kukaan jaksa makeaa mahan täydeltä. Hienompaa on kokea tämä normaali elämä tässä utopistisessa ympäristossä!

12388272_10153531428489457_1261425458_n

12366581_10153531428614457_355889056_n

 

12388122_10153531428589457_2080454091_n

12388328_10153531436059457_635383754_n

Normaalista elämästä puheenollen, eilen kävimme Las Vegasin Town Squarella, joka on oikeasti ulkoilmaostoskeskus, mutta näyttää aivan Disnelandilta… Lapsilla on hauskaa, kun voivat puuhata huvipuistoa muistuttavassa leikkipuistossa samalla kun vanhemmat shoppailevat.

12399180_10153531428504457_1382395907_n

Ja nooh, onhan sitä Nannyllakin näköjään ihan hauskaa… Aina kun voi ratsastaa yksisarvisella, on tartuttava tilaisuuteen.

/Ämmä, toivottaen nyt utopistisen hyvää yötä!

350 metrin huvitus

Tiedätkö kuinka korkealla on 350 metriä? No. Näin korkealla.

12390960_10153523740524457_7833879085104597877_n

Tiedätkö Linnanmäen Raketti-laitteen? Sen, joka ampuu ihmiset korkeuksiin? Tiedätkö miten siistiä on, kun sellainen on 350 metrin korkeudessa, siis tuossa tornin punaisessa ”neulassa” ja sit istuu siihen räjäytettäväksi taivaalle?

No ihan sairaan siistiä!

Eilen illalla oli vihdoin aika korkata Las Vegasin villitykset kipuamalla Stratosphere Tower -kasinon huipulle ja antamalla ampua itseni taivaalle. Ajattele, että tuonne korkeuksiin, yhteen maailman korkeimmista rakennuksista on rakennettu kokonainen ulkoilmahuvipuisto. Älytöntä!

Mutta hauskaa.

Hauskan älytöntä.

Mitähän tästä reissusta vielä seuraakaan, kun tuollaisia hauskan älyttömiä juttuja on joka puolella. Etenkin, kun tuo Big Shot tuntui ihan lällyltä…?

Tästä päivästä ainakin seuraa upea: olen menossa käymään vaihto-oppilasperhettäni tapaamassa. Jännittää… Ihan jo se, että osaanko ajaa perille autolla Las Vegasin sunnuntairuuhkassa tuntemattomia teitä. Kaikenlaista sitä ihmiset voivatkin pelätä. Minä en pelännyt eilen itseni ampumista 340 metrissä, mutta nyt jännittää ajaa autoa.

Tästä lähtee käyntiin toinen viikko Amerikassa! Seikkailu jatkukoon. Iloa alkavaan viikkoon sinulle, blogiystäväni!

/Ämmä

 

Kun on oman elämänsä Duudsoni tällä elämän Junker-vuoristoradalla ja voi hymyillä Missin hohkaavan valkoisin hampain: kyytiä 4,5 g-voimalle

Tämä on muuten jännä junamatka (ja tuo maailman typerin sekä pisin otsikko, mutta se selviää sinulle tämän tarinan lopussa). Niin, tämä InterCity-juna numero yhdeksänkymmentäneljä Helsingistä Seinäjoelle, joka lähtee raiteelta kymmenen kello seitsemän kolmekymmentä ja saapuu Seinäjoelle raiteelle yksi kello kymmenen kaksikymmentäneljä.

Matkustusaika kaksi tuntia kaksikymmentäneljä minuuttia. Siinä ajassa ehtii kasvaa infernaalinen paniikki.

* * *

Minä olen matkalla Alahärmään. Häjyjen maille. Puukkojunkkarit, Pohojammaan Jussit, Duudsonit ja mitä näitä muita sekopäitä nyt onkaan. On nääs tullut haaste. Pitäisi mennä PowerParkiin, lakekuksien Huvivaltioon. Haasteen tullessa olen sanonut kyllä, enkä sen jälkeen ajatellut asiaa yhtään sen pidemmälle. Ja sitten tässä InterCity-junassa numero yhdeksänkymmentäneljä Helsingistä Seinäjoelle jossain raiteen kymmenen, kello seitsemän kolmenkymmenen ja raiteen yksi kello kymmenen kaksikymmentäneljän välimaastossa minä alan tajuta: Minun haasteeni on kiivetä ensimmäisten joukossa korkkaamaan Pohjois-Euroopan hurjin vuoristorata, Pohjanmaan aakeillelaakeille, keskelle jumalatonta peltoa rakennettu härveli, joka kiihtyy nollasta sataan 1,9 sekunnissa ja vetkuttaa ihmisiä ilmassa 4,5 G:n voimalla. Vertailupinnaksi todettakoon, että F1-auto tarvitsee yli kaksi sekuntia kiihtyäkseen sataseen.

Junker. Se on PowerParkin tämän kesän uutuus.

IMG_1961

Tuska on armoton. Duudsoneista puheenollen, tietysti hekin ovat täällä, ollaanhan nyt matkalla Pohojommaalle. Duudsoni-Jarno istuu viereisellä penkillä ja katsoo netistä videota Junkerista. Kylmä hiki puskee ohimoilleni. En minä tuohon pysty, ajattelen. Kato täshän on tää, että minä muka yritän esittää jotenkin niinku lungia mimmiä, joka uskaltaa tehdä ihan mitä vaan, mutta sehän on ihan fuulaa. Kaksi asiaa, joita erityisesti kammoan, on mennä pää alaspäin vetkaaviin huvittelulaitteisiin tai sukeltaa merenpinnan alle. Niihin en mene, olen vaina vannonut, enkä ole mennyt. Huvipuistoissa olen tyytynyt turvalliseen puuvuoristorataan ja sekin on ollut lähes liikaa.

Karusellissa oksennan aina.

Vilkuilen Jarnoa ja kiroilen mielessäni. Olen pahimmassa mahdollisessa paikassa. Minähän olen aina sanonut haastavani Duudsonit. Että kun tässä maailmassa tuntuu, että aina vain miehet koettelevat rajojaan ja tekevät hulluja repäisyjä, niin miksi ei nainenkin voisi, ja siihen kohtaan minä olen halunnut iskeä. Ja siksihän täälläkin olen – että, että olen antanut luvan kelle tahansa haastaa minut mihin tahansa ja nyt on aika siirtyä sanoista tekoihin.

Mutta tällä totuuden hetkellä haluaisin vetää kaiken mitä olen ikinä uhonnut takaisin mölyävään napaani. Vituttaa*. Nyt tätä maailman kilpailuhenkisintä ihmistä testataan. Olenko neiti vai äijä?

Olen näkevinäni Jarnon kasvoilla pelon.

”Eiks niin, että suakin vähän pelottaa?”, kysyn häneltä.

”Joo, kyllä mua ehkä”, Jarno sanoo ja katsoo minua kuin pikkuruinen puudeli.

”Feikkaa. Toi mitään pelkää”, ajattelen ja katson häntä ihan vähän murhaavasti.

Pelkäänkö minä?

* * *

Pelkään.

Junassa synnytetty infernaalinen jännitys eskaloituu. Tällä hetkellä alkaa aina pissattaa. Nyt on siirrytty InterCitystä bussiin viimeiselle matkaosuudelle – kirjaimellisesti viimeiselle matkalle, ajattelen – Seinäjoelta Alahärmään ja minun virtsarakkoni meinaa räjähtää. Samaa rataa taitavat mennä pääni ja sydämeni. Posahtaa pelosta säpäleiksi.

Matka tuntuu loputtomalta. Silmissä suhisee peltoa pellon perään. Joka puolella kehoa suhisee. Ja sitten aivan yllättäen keskellä kesän orastavaa kyntömaisemaa kohoaa käsittämätön näky; monena vuonna Suomen parhaaksi vapaa-ajankeskukseksi arvioitu, Jorma Lillbackan rakentama 160 hehtaarin alueelle levittyvä Huvivaltio.

Minä en ajattele mitään muuta kuin vessaa. Aika kalpealta näyttää myös muu bussiväki. Duudsoneja ei näy näköpiirissäni ja innostun hetkeksi: ehkä he luovuttivat.

He, ketkä eivät ainakaan ole luovuttaneet ovat Missit. Nääs Miss Suomi ja hänen Ensimmäinen Perintöprinsessansa. Gasellikoipiset pavunruskeat kaunottaret soljuvat ulos bussin ovesta. Hekin ovat täällä ja menossa Junkeriin.

Minä katson heitä murhaavasti ja kiemurtelen jalat ristissä mahdollisimman tumpelon näköisenä ulos ja säntään suoraan vessaan. Missit liehauttavat pitkiä hiuksiaan kesäisessä tuulessa ja vilauttavat valkoisia hampaitaan kaivaen Luis Vuittonin kasseistaan hohkaavat huulipunat sipaisten niitä pulleille huulilleen. He hihkuvat innosta päästä kieppumaan kohta epäinhimillisiin g-voimiin.

Minä katson heitä murhaavasti. Miksi minä en ole täydellinen?

IMG_1967

2ce7723a87d00f86b5b1ac3d3196768f

Istumme lounaalla Junker-vuoristoradan juurella. Hirveän järkevää järjestäjiltä. Olen siirtynyt miettimään, mitä oksennukselle voi tehdä. Mietin mitä minulle voi tehdä: olen vähän kuin sellainen pikkuterrieri joka uhoaa ja rähisee ja tosi paikan tullen juoksee omistajansa jalkojen väliin piiloon. Mutta minulla ei ole omistajaa. Pitäisi olla, niin en ajautuisi tällaisiin tilanteisiin. Naru kaulaan ja remmi mahdollisimman tiukalle.

Lounaan lomassa Powerparkin väki kertoo Junkerin tarinaa. Kädet täristen kirjoitan muistiinpanoihini kuulemaani sieltä täältä.

9 metriä sekunnissa.

Kiihdytys.

30 metriä sekunnissa = n. 108 kilometriä tunnissa

0,8 G

Lammen alle.

4,5 G

55 sekuntia.

Heli-mutka.

Kuolema.

Kauhavan kaupunginjohtaja heilauttaa penkissä kättään iloisena lähtövalmiina koeajolle.

”Voi luoja, lisää täydellisiä, pelottomia ihmisiä”, ajattelen.

Missit vilauttavat valkoisia hampaitaan. Duudsonit vetävät keskenään täginyrkkiä ja solkottavat jotain miehekkäitä karjaisuja pohojommaaksi. Minä oksennan mielessäni siihen lampeen, johon tuo vuoristorata kohta sukeltaa.

IMG_1971

Tiäkkö sen hetken, kun ihminen tajuaa, että mitään ei ole enää tehtävissä? Että on vaan naksautettava aivoista ajattelu-nappula off-asentton ja käännettävä toimintavivusta. Ei saa ajatella, on vain toimittava; se on viimeinen ajatukseni. Ruoka ei ehdi sulaa kun on jo aika toimia. Me menemme nyt Junkeriin.

Duudsonit röyhistelevät rintaansa, Missit sukaisevat hiuksiaan ja Herra Kaupunginjohtaja suoristaa kravattinsa.

Minä juoksen pissalle.

Seuraaviin minuutteihin elämässäni minulla ei ole mitään kontrollia. Kiljuminen auttaa, ajattelen. Siispä kiljun – jo kiivetessä rappuja ylös Junkerille. Haistan ilmassa Missien Dior-parfyymin, Herra Kaupunginjohtajan Erittäin Hieno Suomalainen shampoon hennon tuoksahduksen ja Duudsoneitten härmälaisen testosteronin.

IMG_1979

Minä ja Kauhavan kaupunginjohtaja Markku Lumio tuomion hetkellä

Minun pöksyissäni haisee pupu, mutta sillä ei ole mitään väliä. Millään ei ole mitään väliä. Paitsi elämällä, jonka olen saanut elää. Haluan tarttua Herra Kaupunginjohtajaa kädestä. Me kuljemme yhdessä viimeiselle tuomiolle, hän istuu penkkiin viereeni ja kohta Junker jo suhahtaa käyntiin. Juuri ennen lauturilta irtoamista Herra Kaupunginjohtaja muistaa päässään olevat silmälasit ja heittää ne nopeasti laiturille. Ne olisivat olleet kohta mennyttä.

Minä olen kohta mennyttä. Junker ottaa heti löysät pois. Nollasta sataan 1,9 sekunnissa ja minun poskeni liimautuvat penkin selkänojaan.

Alkukiihdytyksen jälkeen nousemme maan vetovoimaa uhmaten lähes pystysuoraan 40 metrin korkeuteen. Sieltä syöksymme 100 km/t huippunopeudella parin silmukan kautta suoraan alapuolella olevan lammen läpi tunneliin maan alle ja sieltä jälleen ylös. Rikomme 4,5, G:n voimat.

Ylös.

Alas.

Ympäri.

Vetkuti.

Vetkuti.

Suihk.

Silmät vuotavat vettä. Kaulaliina lätkähtelee kasvoille. Seuraavaa mutkaa ei voi ennalta arvata, käännökset tulevat yllätyksenä ja puskista. Se on jännää. Puristan itseäni penkkiin ja kiljun innosta.

Innosta?

Niin; koen juuri elämäni parhaimmat 860 metriä ja 55 sekuntia.

Kun sukkulamme saapuu laiturille, iskee tyhjä olo. Tällainenko tämä oli? Tätäkö minä pelkäsin? Olen suhmuroinut itseni ennakkoon niin valtavaan pelkotilaan, että kokemus tuntuukin ihan lasten leikiltä. Jännä on ihmisen mieli.

Mutta minä olen voittaja.

Ja Missien hiukset ovat sekaisin! Kajalit valahtaneet poskille. Hihkuttelen onneani Duudsonoille ja haistan meissä saman testosteronin: 4,5 G, I kick your ass, seuraavaksi lähdetään irrottelemaan peukaloita!

Sanoinko jo että minä olen voittaja?! Taas kerran potkin omat pelkoni syrjään ja toimin. Menen toiselle ajelulle. Löysin rantein!

IMG_1981

Duudsonit HP Parviainen ja Jarno Laasala veti kans tän ihan jees. Olisttepa nähneet nää kundit ennen ajoa…

Seison keskellä kesän kyntopeltoja ja katson taivaalle. Hitto. Näinä hetkinä sitä tajuaa, mistä elämässä on kyse. Kyllä minä ymmärrän miksi Duudsonit näitä juttuja tekevät – mehän ollaan nyt veljiä ja siskoja. Ja nyt nämä veljet ja siskot siirtyvät seuraavaan koetokseen.

IMG_2002

Henkseleitä paukuttaen saavun seuraavalle toimintapisteellemme Mika Salo Cirquit -kartingradalle. Ahtautudun kimiräikkös-asuun ja kypärään. Kartingiakaan en ole koskaan ajanut, mutta se tuntuu pikkuruisilta pähkinöiltä Junkeriin verrattuna. Perspektiivejä!

Meillä on kisa. Missit tunkevat pitkät hiuksensa kimiräikköstensä sisään ja Duudsonit astuvat isännän elkein formuloittensa ratteihin. Minä hipsutan perässä ja istun autooni. Näen Missien hohkaavat hampaat kypärän etuvisiirin lasin takaa, Jarno-Duudsonin silmät hohkaavat. Minussa herää eläin: ketään ei päästetä ohi.

IMG_2074

Painan kaasua, kurvaan itseni varikolta radalle ja pyörähdän ympäri jo toisessa mutkassa. Kaasua ja jarrua ei saa painaa samaan aikaan, muistan. Vauhti ja varmuus lisääntyvät kierros kierrokselta. Puristan rattia peukalot kipua huutaen. Häntäluu iskeytyy kiinni formulani kuppipenkkiin. Starttisuoralla painan kaasun täysillä pohjaan ja tavoittelen huippunopeutta. Nostan kädet irti ratista, mutta nopeasti tajuan, ettei niin olisi kannattanut tehdä. Kaasu pohjassa ilman käsiä ei ole hyvä yhdistelmä.

Adrenaliini virtaa ja minä poljen kaasua – nyt jo jopa kaarteissa. Joku vilahtaa ohi. Se ärsyttää. Kiroilen. Seuraavassa mutkassa sama tyyppi pyörähtää ympäri ja minä nauran likaista naurua näyttäen nyrkkiä juhlien sitä, että liika nopeus kostautuu mutkassa. Ehkä ei ihan fair play, mutta minkäs teet. Eläin.

Seuraavassa mutkassa minua edellä ajava pyörähtää ympärin. Nostan kädet ilmaan ja huudan kovaa vahingonilosta. Minkäs teet.

Kilpailuvietti.

Rullaan ympäri rataa. Yhtäkkiä ohitseni suhahtaa auto, jonka kuskin pitkät ja kiiltävät hiukset hulmahtavat ilmavirrassa. Se ohittaa minut.

”Vitun** Miss Suomi”, kiroan.

Miss Suomi ohittaa minut! Lohdutan itseäni tiedolla, että hän on minua pari kierrosta jäljessä. Menkööt ohi.

Olemme finaalikisassa. Minä vedän kovaa. Nyt on tosi kyseessä ja olen kärkisijoilla. Ruutulippu heilahtaa. Numero 8 suhahtaa ohitseni. Arvaat; kiroan.

Ajamme varikolle ja numeron 8 ottaa kypärän pois päästään. Duudsoni-Jarno. Menen kiuhumaan hänelle raivosta. Olenhan kertonut sinulle aiemminkin, että minulla on liikenteessä vain yksi ongelma ja se on miehet. En voi sietää sitä, kun mies ohittaa minut.

Minkäs teet.

Eläin. Kilpailuvietti.

IMG_2070

Eläin, kilpailuvietti, minä ja Missit. 2015 Ensimmäinen perintöprinsessa Carola Miller, joku pygmi ja Miss Suomi 2015 Rosa-Maria Ryyti. Ihan ystävällismielisesti siinä sitten.

Me olemme nyt korkanneet Junker-vuoristoradan ja ottaneet loppuverryttelyt Mika Salo Cirquit -kartingradalla. Kotimatkalla, laiturin yksi ja kymmenen välisenä aikana istumme junan ravintolavaunussa ja juomme palautusjuomaa. Parin päivän päästä Junker avautuu kaikelle kansalle.

Minä selvisin, hehkutan ja litkin palautusjuomaa. Juttelen juomani äärellä Oulusta viikonloppureissulle Helsinkiin matkustavan miehen kanssa kertoen kokemuksestani ja viime aikaisista seikkailuistani. Hän pyytää minua määrittelemään mitä seikkailu tarkoittaa.

”Tiedätkö, mikä on ihmiselämän hienoin tunne?”, kysyn häneltä ja jatkan vastausta odottamatta:”Se, kun voittaa itsensä. Se kun on oman elämänsä Duudsoni tällä elämän Junker-vuoristoradalla ja voi hymyillä Miss Suomen hohkaavan valkoisin hampain”, maalaan, ja tiedän kuulostavani oksettavan imelältä.

Seikkailu tarkoittaa meille jokaiselle eri asioita. Seikkailu on omien rajojen löytämistä ja niiden läpi puskemista. Seikkailu on mielentila, jokaiselle ainutlaatuinen ja henkilökohtainen kokemus itsensä voittamisesta. Joku menee Junkeriin koettelemaan g-voimia, toinen taas lähettää rakkauskirjeen pojalle, johon on ihastunut, kolmas kenties kulkee töistä kotiin ihan uutta reittiä tai osallistuu missikisoihin. Tärkeintä on, että saa kokea tämän tunteen.

Tunteen, että on voittanut itsensä. Sitä on seikkailu.

Ihanaa orastavaa viikonloppua, sankarini ja sankarittareni! Olkoon se sinulle täynnä seikkailuja! Ja menepä muuten Instagramiini, ala seurata minua ja näet videon tästä seikkailusta!

/Ämmä, oman elämänsä Dudette

 

Mihin sinä tai yrityksesi haluaisitte minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Katso lisää MaiLife Haaste!

*K18

**K18

Ps. Junker ja koko PowerPark avautuu yleisölle lauantaina 30.5.

Päivän MaiLife Haaste ja 4,5 g-voimaa

Terkut VeeÄrrän ravintolavaunusta! On ollut aika hurja päivä. Minulle heitettiin MaiLife Haaste Härmän Powerparkista ja tänään olen joutunut laittamaan itseni aivan äärirajalle, johon liittyy Pohjois-Euroopan hurjin vuoristorata ja 4,5 g-voimaa…

Koetan selvittää päätäni täällä ravintolavaunussa nyt, joten tähän kohtaan yksi kuva. Tässä seisoo kolme ihmistä, jotka ovat juuri selviytyneet pahimmasta. Tule seuraamaan minua Instagramissa, ja löydät monta kuvaa lisää tältä päivältä.

Duudsoneitten HP:n ja Jarnon kanssa vedettiin kovaa ja korkealta. Hengissä.

Kepeää keskiviikkoa, kultaseni. Pian lisää tästä haasteesta.

/Super-Ämmä

Pitkiä sääriä, pupunkorvia ja rakkautta!

Voi miten hauska päivä meillä oli eilen Lisebergin huvipuistossa! Tämä oli paras synttärilahja (katso eilisestä blogistani ”Lisebergiin huvittelemaan” millaisen lahjakortin sain) ikinä; tällaista hauskaa kokemusta ja muistoa ei mikään muu lahja voi antaa. On ihanaa, kun voi edelleen huvitella ja hurvitella täysin sydämin ja nauttia siitä. Olimme kuin pikkulapset.

IMG_5573

Huvipuisto yllätti minut totaalisesti. Erityissuosikikseni nousivat vuoristorata (Linnanmäen puuvuoristorata kalpenee tälle kuusnolla, sori vaan!) ja kummitushotelli:

kummitushotelli

En ole koskaan käynyt vastaavanlaisessa kummitustalossa! Edes Disneylandin kummitustalo ei vedä tälle vertoja. Kävelimme läpi valtavan, viimeistä piirua myöten suunnitellun ja sisustetun hotellirakennuksen, jossa oli arviolta kymmenen oikeaa näyttelijää. Enkä ole pitkään aikaan pelännyt niin paljon. Mahtavaa! Menkää ihmiset Lisebergiin, suosittelen!

IMG_5568

Ja sitten oli ihania pupunkorvia!

IMG_5608

Ja pitkiä sääriä!

IMG_5596IMG_5599

Ja pupunkorvia!

IMG_5589

Ja herkullista vohvelia!

IMG_5562

Ja hienoja maisemia Göteborgin kattojen yllä!

IMG_5625

Ja pupunnaamakorvia…! Ja…

IMG_5629

…rakkautta!

/Maija, maailman parhaasta synttäriyllätyksestä edelleen pökerryksissä ❤

Ps. Voit TILATA BLOGINI SÄHKÖPOSTIISI. Tämän sivuston sivupalkissa ylhäällä on linkki, josta voit saada blogini sähköpostiisi helposti. Kirjoita email-osoitteesi kenttään, vahvista tilaus ja saat tiedon uusista postauksista suoraan sähköpostiisi!