Tiedättekö hyvät ihmiset miltä tuntuu, kun voittaa jonkun pelon. Se tuntuu MAHTAVALTA! Minä olen tänään tehnyt murskavoiton yhdessä isossa pelossani.

Olin tänään haastattelussa Göteborgissa. RUOTSIN KIELELLÄ! Mitä ihmeellistä siinä on, sähän olet asunut siellä jo vuoden, joku voisi ihmetellä. No siinä on paljonkin ihmeellistä. Sillä vaikka olen asunut täällä jo vuoden, olen pelännyt ruotsin puhumista yli kaiken. Pelännyt etten osaa, etteivät ihmiset ymmärrä; en oikeastaan suoraan sanottuna tiedä mitä jännitän, kynnys vaan on valtavan suuri. Ja sitten en kuitenkaan ole halunnu puhua englantiakaan, koska haluan oppia ruotsinkielen paremmin täällä ollessamme. Mutta en ole uskaltanut puhua sitä. Mielenkiintoinen kierre!

Nyt kesän jälkeen tänne palattuani jokin on muuttunut. Haastattelu koski erästä kurssia, johon olen täällä osallistumassa; minun piti kertoa paljon itsestäni, elämästäni ja jopa henkisestä kasvustani. Ja minä vaan hoidin homman kotiin. Puhuin kuin ruuneperi. Ruotsiksi, haluan huomauttaa. Kaksi sanaa englanniksi. Ja haastattelija kehui minun puhuvani erinomaisesti. Mä leijun! Kuusnolla!

Mikä on muuttunut? Koko homman avain oli se, että en stressannut haastattelua etukäteen, en luonut mitään ennakko-oletuksia sitä kohtaan ja päätin vain haastattelussa keskittyä hetkeen. En jaksa enää jännittää, vaan olen päättänyt, että otan tästä asiasta niskalenkin. Mitähän muita pelkoja tässä voisi voittaa seuraavaksi?

Iloinen! (Ja hienoja kukkia muuten sain eilen poikaystävältäni, huomaatko?)