Jos minä saisin päättää, niin jokainen suomalainen voisi tehdä yhden päivän vuodessa vapaaehtoistyötä jotain hyvää tarkoitusta varten. Haluaisin tarjota mahdollisimman monelle kokemuksen siitä, mitä voi saada aikaan, kun osallistuu vapaaehtoistyöhön. Hyvän tekeminen on vapaaehtoinen valinta ja sen vastine on sellainen, etten oikein osaa sitä edes sanoin kuvailla. Tällä videolla yritän pukea kuviin ja sanoihin sen, miksi on pienen vaivan arvoista lähteä liikkeelle ja tehdä hetki hyvää.
Järjestimme huhtikuussa jo kolmannen Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtuman Helsingissä. Tähän mennessä tapahtuma on jakanut hyvää mieltä ja lounasta jo sadoille yksinäisille vanhuksille sekä tarjonnut mahdollisuuden kymmenille vapaaehtoisille päästä tekemään hyvää.
Tervetuloa tämän videon myötä mukaan sympaattiselle Hyvän mielen lounaalle! Se on yksi esimerkki siitä miten voi toimia ja osallistua.
Emilia järjesti ensimmäisen Hyvän mielen lounaan viime vuoden kesäkuussa ja minä hyppäsin hänen avukseen syksyllä. Tästä blogitekstistäni voit lukea tapahtumamme taustasta enemmän.
Mitä jos sinä lähtisit päiväksi vapaaehtoiseksi tekemään jotain hyvää? Mitä voisit tehdä?
On vähän takki tyhjä ja olo kummallisen kaihoisa – mutta sydän täynnä lämpöä ja mieli raukean onnellinen.
Syy tähän kummallisen sekavaan oloon on tässä:
Vieraita ja vapaaehtoisia Hyvän mielen lounaalla
Tänään järjestimme Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumamme G Livelabissa Helsingissä. Se meni upeasti: paikalla oli 100 vanhusta ja parikymmentä vapaaehtoista. Nämä ovat kovin intensiivisiä päiviä ja sitä antaa aivan kaikkensa vieraiden viihtyvyyden ja hyvän mielen eteen. Jotenkin kumman syvältä kumpuaa halu varmistaa, että jokainen vieras lähtee kotiin tapahtuman jälkeen suuri lämpö mielessään ja hymy kasvoillaan. Ja siksi nyt vilskeen ja vilinän rauhoittuessa väsymys meinaakin viedä.
Kerron tämänkertaisesta tapahtumasta enemmän myöhemmin, mutta sitä odottaessa voit lukea tämän edellisen, marraskuussa järjestetystä tapahtumasta kertovan tarinani ”Pumppuhuoneen salaisuus”.
Tekstini lopussa kirjoitin näin:
Ihmiset ja voima, jota voimme toisillemme antaa. Yhteisten hetkien jakaminen, yhdessä kokeminen. Heikkoman auttaminen ja avun vastaanottaminen silloin kun on sen aika.
Tästä on kyse elämässä. Miksi se niin usein unohtuu arjen kiireiden keskellä?
Joka päivä on uusi mahdollisuus kohdata ja koskettaa. Aina ei tarvitse järjestää isoa tapahtumaa ja koota yhteen satoja ihmisiä. Tärkeintä on toiminta. Että tarttuu toiseen, koskettaa. Että jakaa omastaan.
Ehkä meillä jokaisella mukana rinnassa sykkii oma pieni pumppuhuone, joka on tehty sykkimään lämpöä toisille ihmisille?
Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.
Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.
Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa.
”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”,ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.
Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.
Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova.
Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?
* * *
Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.
On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.
Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.
Avaan oven.
Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.
Lintu.
Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee…
”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?
* * *
Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.
Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.
(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)
* * *
TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.
Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:
HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan.
Näky kahvilan pöydässä.
Minä itse peilaantuneena näkemääni.
Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan.
En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.
Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…
NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.
Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.
Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.
Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!
VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.
Se on tunne tarpeettomuudesta.
Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.
Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.
En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.
MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi?
En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?
Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?
Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?
Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!
MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.
Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.
/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta
Vähän salakavalasti ja suunnittelemattakin yksinäisyys on noussut tänä vuonna blogini yhdeksi isoimmista teemoista, Olen viimekin päivinä käsitellyt aihetta taas ehkä uudenlaisestakin näkökulmasta. Vaikka aihe on minullekin vaikea ja aiheuttaa paljon surua, olen kovin onnellinen, että olen saanut mahdollisuuksia kiteyttää sitä eri tavoin sinunkin tarkasteltavaksesi.
Yksinäisyys saattaa koskettaa sinua läheltä, tai sitten aihe on täysin vieras. Olipa tapaus mikä tahansa, minulle tärkeää on avata silmiä ja tuoda uusia ajatuksia ja käyttää siihen omia parhaimpia lahjojani. On ollut hienoa voida olla tekemässä konkreettisia tekoja yksinäisyyden tutummaksi tekemiseen ja jopa ehkäisemiseen – luithan myös kertomukseni Hyvän mielen lounaaltamme?
Alkavalla viikolla yksinäisyys puhuttaa valtakunnan medioita myöten: Keskiviikkona Ylen A2-illassa teema on esillä isosti. Minun tuli tehtyä keväällä niin hieno ja iso satsaus tähän Rush trampoliinikeskuksen tempaukseen ja videoreportaasiini yksinäisyydestä, että nostan sen uudelleen katsottavaksesi. Tällä videolla kerron oman yksinäisyystarinani, vien sinut mukanani Rush trampoliinikeskuksessa keväällä järjestämääni yksinäisyystempaukseen (tähän) sekä Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtosen juttusille.
Toivon, että tämä tavoittaa kaikki kiinnostuneet katsojat, jotka sitä eivät ole vielä nähneet. Välitäthän sitä eteenpäin, kun välität.
En minä ole ikinä sitä kuullut. Että ravintola Kaivohuonetta kutsuttaisiin Pumppuhuoneeksi.
Mutta siinä hän istuu, pieni harmaahapsinen herra pyörätuolissaan, vapaaehtoisen parturin käsittelyssä. Harmaat haituvat lentelevät ilmassa, kun hän silmät loistaen julistaa minulle:
–Kaikki nämä vuodet, ja vasta nyt ymmärsin, mikä on Pumppuhuoneen salaisuus. Nyt menee iltapäivälehden etusivu uusiksi, kun minä aion salaisuuden paljastaa!”
Sitten hänen ajatuksensa pysähtyy. Herra Harmaahapsinen katsoo minua. Pohtii pitkään ja kysyy lopulta:
–Vai olisiko otsikon sittenkin parempi olla ”Kaivohuoneen salaisuus”? Ehkä ne heinähatut eivät ole kuulleetkaan nimeä ”Pumppuhuone”.
Ei. Me heinähatut emme ole kuulleet Pumppuhuoneesta saati sen salaisuudesta.
Harmaata hiusta lehahtaa ilmaan. Intoa puhkuen hän tapittaa minua päästä varpaisiin.
–Niin tai te nuoret. Ei, ehkä on parempi, että otsikko onkin ”Kaivohuoneen salaisuus”, jotta paljastus koskettaa isompia yleisöjä.
Minä olen kymmeniä vuosia Herra Harmaahapsea nuorempi. Ei. En ole ikinä kuullut Pumppuhuoneesta, mutta tätä kertomusta minä kuuntelen nyt mykistyneenä.
Vapaaehtoisvoimin loihdittiin kampauksia vanhuksille. Kuva: Maria Syväpuro
ON MARRASKUUN TOINEN PÄIVÄ. Muutamaa kuukautta aiemmin päätimme järjestää tapahtuman yksinäisille vanhuksille. Emilia, johon olin tuolloin vasta tutustunut, on idean äiti, kerran lounaan jo omin voimin järjestänyt, ja minä halusin auttaa häntä. Kirjoitin sinulle lähtöpisteestämme näin.
Yksinäisyys ja vanhukset on aihe, joka puhuttaa nyt paljon. Sanojen lisäksi kaivataan toimintaa, me totesimme yhdessä tuumin, ja päätimme järjestää Emilian rakentamalle konseptille perustuvalle Hyvän mielen lounas -tapahtumalle jatkumon, nyt Kaivohuoneella. Lahjoittajien ja yhteistyökumppaneiden avustuksella tapahtumasta on voitu rakentaa nyt isompi ja mukaan otettaisiin kampaamoketju ja hierojia sekä musisoijia tarjoamaan elämyksiä. Tällä kertaa kutsuisimme mukaan myös vapaaehtoisia jakamaan hyvää mieltä kanssamme.
NYT KATSON IKKUNASTA ULOS hämärään aamuun Kaivopuiston yllä. Talven ensilumi leijuu maahan. Vaikka olen sisällä läpimässä, voin tuntea kevyen lumipisaran viileyden, joka hetkessä iholle asettuessaan sulaa läikehtiväksi lämmöksi.
Siitä on kyse tänään.
Harmaat ja hennot hiukset putoilevat ajatusteni tahtiin ensin parturin kaavulle, sitten ne tömähtävät lattiaan. Vaikka ne ovat niin heikkoja hapsia, ettei niiden ääntä voi kuulla, minä tunnen putoavan hapsen voiman luissa ja ytimissä.
Siitäkin on kyse tänään.
Ahkerat vapaaehtoiset ovat saapuneet paikalle aamun hämärissä. Sihistään ja suhistaan. Kannetaan ruokia, lasketaan vettä kannuihin. Orkesteri virittelee soittimiaan, hierojat lämmittelevät sormiaan. Halauksia jaellaan ja nauretaan.
Siitä on kyse tänään.
Ja lopulta, kun valmistelut ovat valmiit, ovesta ovat alkaneet lipua sisään kunniavieraamme. Lumia kopistellaan kepeistä ja rollaattoreista. Huuleen sipaistaan kaunista punaa. Astellaan rollaattorit nättiin riviin lavan viereen ja istutaan pöytään. Hymyillään, tervehditään. Nautitaan.
Kohdataan.
Siksi täällä tänään ollaan.
Hyvän mielen lounas syntyi halustamme toimia ja tarjota konkreettinen mahdollisuus kohtaamisille. Sille, joka usein arjessa unohtuu; lähimmäiselle. Nyt paikalla on 170 vanhusta ja 40 vapaaehtoista. Ilmassa kytee kymmenittäin tilaisuuksia tavata ja tervehtiä. Vaikuttua ja välittää hyvää mieltä.
Emilia jakaa vapaaehtoisten työtehtäviä aamuhämärässä
Juuri ennen kuin vieraat alkoivat saapua, alkoi talven ensimmäinen lumisade. Siitä viis, säntäsimme ulos ottamaan yhteiskuvaa vapaaehtoisporukalla. Kuvat: Maria Syväpuro.
– HIRVEÄ KELI ON NYT KYLLÄ TUOLLA.
Sisän ulko-ovista rysähtää vauhdilla vanha rouva pipoaan lumesta puhdistaen.
–Tulin Pohjois-Haagasta bussilla ja huh kun meinasin ihan myöhästyä, hän selittää.
Jono narikalle on pitkä, moni muukin on muukin tulee viime hetkillä, sillä sää on yllättänyt tänään monet. Minä olen aina rakastanut pitkiä jonoja: niissä ehtii tutustua toisiin. Ja niin tutustumme mekin, minä ja Rouva Pohjois-Haaga.
Taksit jonottavat ovella kärsivällisinä. Osa tulee omin jaloin, osa kuljetuksella, osa yksin, osa avustajan kanssa. Mutta tämä rouva on tullut yksin. Bussilla Pohjois-Haagasta. Kerron hänelle ystävästäni, joka asuu Pohjois-Haagassa ja mietimme kuinka hassua olisi jos he asuisivatkin naapureina. Kyllähän niistä naapureista olisi hieno saada kahviseuraa hiljaisiin päiviin.
Hetkeä aiemmin ovesta on astunut sisään toinen vanha rouva – heitä tänään ovesta tulevista enemmistö on. Narikalla siesovat vapaaehtoiset auttavat takin hänen päältään, ja märässä lumessa kastuneen turkin alta paljastuu on kaunis keltainen paita.
–Vähän parempaa päälle tänään, toteaa hän, Rouva Keltapaitainen, jonka toinen vapaaehtoisemme on ottanut vastaan. Saa kuulla, että arki kulkee vailla ystäviä, on yksinäistä. Välillä keltapaitaisillakin on.
–Minä järjestän sinulle ystävän, on vapaaehtoisemme hänelle luvannut, huikannut minullekin tiedon lupauksestaan myös minulle ja ohjaa Rouva Keltapaitaisen lounaspöytään.
Ja nyt, Rouva Pohjois-Haagasta on astunut ovesta sisään ja minä tiedän: tässä on Rouva Keltapaitaisen uusi ystävä.
Pieni silmänisku toiselle vapaaehtoiselle, ja hän tulee hakemaan Rouva Pohjois-Haagan.
–Teille on täällä ystävä odottamassa, vapaaehtoinen sanoo ja Rouva Pohjois-Haagan silmät sulavat syvään hymyyn.
Kuvat: Maria Syväpuro
EMILIA KULKEE PINKISSÄ vapaaehtoispaidassaan, silmät loistaen, pöytien välissä kyselemässä kuinka lounas maittaa. Ajatella, miten yhden ihmisen pienestä ideasta voi lähteä liikkeelle isoja juttuja.
Aika kulkee tänään sukkelaan. Siirryn hetkeksi Herra Harmaahapsisen luota seuraamaan sivusta vieraiden ruokailua. Nykykansanmusiikkiyhtye soittaa lavalla. Vapaaehtoiset jakelevat lounaskeittoa käsittämättömällä sulavuudella. Kuinka ikinä tänne on voitu saada tällainen superporukka?
Keiton jälkeen pöytään kannetaan kahvit ja omenakakku. Sitten vietetään yhdessä hauska musiikkihetki kauniita, monia nuoruudesta muistuttavia lauluja laulaen. Rytmimunien suhinan ja Karjalan heilin lakatessa osa vanhuksista alkaa lähteä takaisin koteihinsa, osa jää vielä hetkeksi viihtymään.
Hymyilyttää. Kauempana Rouvat Pohjois-Haaga ja Keltapaitainen puhua pulputtavat keskenään kuin vanhat tutut. Katseet kiinni toisissaan, kädet heiluan ilmassa he höpöttävät jotain. Kunpa kuulisin tänne, mitä he toisilleen kertovat.
–Tää on ollut aivan ihana päivä. Siis A-I-V-A-N ihana päivä! jostain eteeni lehahtaa tyttämäistä iloa hehkuva rouva.
–Ni, arvaa mitä mä aion seuraavaksi tehdä, hän kysyy.
–No, mitä? Minä kuiskaan kyyristyen kiinnostuneeseen asentoon.
–Mä otan ratikan ja menen Stockalle katselemaan nuoria miehiä. Mutta ei liian nuoria, sellasia seitsemänkymppisiä, ne on parhaita! Siihen kun samppanjabaariin istuu, niin ei tartte kun hetki olla, niin siitä heti seuraa sitte kyllä.
–Mä oon vähän tällai iloluontoinen, hän jatkaa hymähtäen ilkikurisesti, ja yhtä äkillisesti kun hän on siihen lehahtanutkin, on hän jo poissa. Neiti Iloluontoinen.
Olen juuri tainnut kohdata itseni muutaman kymmenen vuoden päästä… Kuinka hän sattuikaan pyrähtämään minun luokseni?
Olet ihana -kauneusstudio tarjosi vanhuksille hierontaa. Kuva: Maria Syväpuro
HAVAHDUN. HERRA HARMAAHAPSI ja lentelevät haituvat! On saatava tietää mikä on Pumppuhuoneen salaisuus.
Palaan parturipisteelle ja katson Herraa kysyvästi:
–No kato tossa vessamatkalla mä sen tajusin. Kato kun toi vesiklosetti on tuossa ulko-oven vieressä, tuolla mistä ei näe tänne saliin. Aikoinaan kundien kanssa laskettiin aina että mites monta baaritiskiä täällä on. Yks, kaks, kolme… Ja kato sit aina tuotiin kundien kanssa tänne gimmoja syömään ja viihtymään. Ja sit ne muut kundit lähti aina vessaan ja sit niil aina kesti kauheen pitkään ennen kuin ne tuli veke sieltä ja mä mietin et mikä siinä nyt sitten.
Hengitykseni alkaa muuttua tiheämmäksi, kohta on loppuratkaisu lähellä.
–Niin nyt kun menin vessaan! Tuollahan on vielä yksi baaritiski tuolla toisella puolella! Niin mä oon aina miettinyt, et miten ne kundit sitten aina haluskin tulla daamiensa kanssa ja miten ne aina niin täällä viihtyi.
Saksien kilahdus katkaisee keskittymiseni.
–Anteeks herra, mutta voisitteko te olla hetken paikoillaan kun näitä hiuksia on aika vaikea leikata, kun te heilutte niin kovin” parturi sanoo.
Herra Harmaahapsi pysähtyy kuin seinään ja sanoo:
–SE on Pumppuhuoneen salaisuus. Etusivu menee uusiks kun mä pääsen täältä kotiin. Mä soitan niille heti, Harmaahapsi julistaa.
Huolimatta siitä, onko meistä tarinaa kuulleista kukaan lopulta täysin tajunnut tätä suurta skuuppia, minä sulan siihen paikkaan.
Ikinä en olisi muualla voinut kokea tätä hetkeä. Jotenkin se kalpenee kovasti näin jälkikäteen siitä kirjoittaessa.
Nykykansanmusiikkiyhtye Valma & Varsinaiset musisoi tapahtumassa. Kuva: Maria Syväpuro
HERRA HARMAAHAPSI, ROUVA ILOLUONTOINEN ja kymmenet muut vanhukset ovat poistuneet Pumppuhuoneelta. Kyllä, Pumppuhuone otsikon on oltava, olemme Harmaahapsen kanssa yhteistuumin todenneet vielä ennen kuin olemme hvyästelleet toisemme.
Silmäkulmassani näen vielä tutut hahmot. Rouva Keltapaitainen ja Rouva Pohjois-Haaga. He ovat poistumassa viimeisten joukossa, nyt narikalla yhdessä vetämässä takkeja päälleen.
Tulivat yksin ja lähtivät yhdessä hymyillen.
Ehkä tämä onkin se todellinen Pumppuhuoneen salaisuus! Ehkä meillä jokaisella mukana rinnassa sykkii oma pieni pumppuhuone, joka on tehty sykkimään lämpöä toisille ihmisille?
–Ja ehkä minun pitäisi lähteä nyt Stcokalle Neiti Iloluontoisen perään samppanjalasilliselle. Ehkä minun pitäisi nauttia hänen kanssaan lasi samppanjaa ja kuulla lisää hänen elämänoppeja, mietin mielessäni ja hymähdän ilkikurisesti painaessani Pumppuhuoneen ovea kiinni perässäni. Hieno päivä. Kerrassaan upea.
Kuva: Maria Syväpuro
TÄNÄÄN KIRJOITTAESSANI TÄTÄ TEKSTIÄ ja palatessani muistoissani parin viikon takaiseen tapahtumaan sanoja kiitollisuudellani ei oikeastaan ole sanoja. Sain olla osa upeaa kokemusta; kohtaamista, joka jättää jäljet. Ihmiset ja voima, jota voimme toisillemme antaa. Yhteisten hetkien jakaminen, yhdessä kokeminen. Heikkoman auttaminen ja avun vastaanottaminen silloin kun on sen aika.
Tästä on kyse elämässä. Miksi se niin usein unohtuu arjen kiireiden keskellä?
Joka päivä on uusi mahdollisuus kohdata ja koskettaa. Aina ei tarvitse järjestää isoa tapahtumaa ja koota yhteen satoja ihmisiä. Tärkeintä on toiminta. Että tarttuu toiseen, koskettaa. Että jakaa omastaan.
Kenet sinä voisit juuri tänään kohdata?
* * *
Kiitos kaikki vapaaehtoiset, Eläkeliitto, Helsinki Missio, Tero Niinivirta, MRoom, Olet Ihana -kauneusstudio, V2B, Kaivohuone ja La Maison, että saimme kanssanne tehdä upean päivän vanhuksille!
Ja kiitos, rakas Emilia, että olet ja että olen saanut sinuun tutustua! Hyvää tulee, kun hyvää tehdään – yhdessä!
/Äm, pohtien nyt sitten vaan, että mitäs sitä seuraavaksi keskittäisiin uusien kohtaamisten edistämiseksi…
Päässä keinuu. Kirjaimellisesti. Oikeastaan tuntuu, että koko kroppa hyllyy vinksin vonksin ja miten sattuu.
Terveiset Tallinnasta! Kävin siellä hermolomalla rakkaiden ystävieni kanssa. Lauttamatka tuntuu edelleen päässä ja kehossa, siksi keinuttaa. Hassua miten erityisesti näin keppihyypiönä elellessä kaikki jalkapohjien alla tapahtuvat muutokset tuntuvat ylikorostetun paljon. Kun laahaa jalkoja hitaasti pitkin maata, tuntee jo omassa kotonaankin pienetkin kohoumat lattialautojen alla, saati sitten, kun syksyisen meren velloessa köpöttää eteenpäin pitkin laivan ikkunatonta käytävää.
Outoa.
Mutta päässä keinuu kyllä ihan yhtä lailla tämäniltiasen kenraaliharjoituksenkin takia. H-hetkeen, Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumaan on nimittäin vain viisi päivää, ja tänään toistakymmentä vapaaehtoistamme kokoontui kanssamme Kaivohuoneelle käymään ensi viikon lounaamme kuviot läpi.
Kaikki alkaa nyt konkretisoitua, vaikka en edelleenkään villeimmissä kuvitelmissanikaan osaa ajatella, miltä tämä paikka näyttää keskiviikkona 2.11, kun paikalle saapuu lähes 200 lounasvierasta. Hullua. Olemme kovin onnekkaita, sillä olemme vapaaehtoisten lisäksi saaneet mukaan hienot yhteistyökumppanit ja rahoittajat.
Sanoinko jo että hullua?
Hullun hienoa. Ja hyvää!
Mutta hullun hienoa ja hyvää syntyy, kun tehdään hyvää. Mikä upea kokemus onkaan järjestää tällaista hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoistapahtumaa.
Hullua oli myös tuo ylläoleva. Hienoudesta en ole aivan varma. Mutta siihen on tultu, että minu piti kärrätä pyörätuolilla Tallinnan lautalta terminaaliin. Kasvattaa luonnetta, sillä meinasi olla kaltaiselleni liikkuvalle ja itsenäiseen toimintaan tottuneelle naiselle vähän tiukka paikka joutua myöntämään, ettei jaksa kävellä pitkin pitkää terminaalisiltaa.
Tiesitkö muuten, että Tallinkin laiturista Tallinnan terminaaliin on 660 metriä? Se ihan vaan tiedoksi, jos polvivammaisena aiot maahan…
Ja sekin vaan tiedoksi, että tämä polvivammainen hyväntekijä on nyt kovin väsynyt. On aika painua iltajumpalle ja unten maille.
Jokaisessa vaikeassa tilanteessa on aina jotain, joka pitää pinnalla, vaikka maailma meinaisikin painaa pohjalle. Joskus sitä asiaa saa kaivaa ja etsiä, joskus se on aivan ilmeinen. Olennaista tässä asiassa on se, että jollain tavalla se auttaa katsomaan tulevaan, isompaan kuvaan. Se antaa perspektiiviä jostain isommasta, vaikka juuri käsillä olevassa pienessä hetkessä ja sen haasteissa pyöriessä elämä tuntuisi näköalattomalta.
Elämänlanka.
Minä olen valtavan onnekas, sillä vaikka olosuhteitaan elämäntilanteeni onkin nyt synkkä, minulla on tärkeä elämänlanka, joka takaa paremman mielenvireen. Äh, puhutaan suoraan: se on minun pelastajani!
Koska elämä on muutenkin sekaisin, kuuluu tavallaan toimenkuvaankin, että vaikka tänään on sunnuntai, minä olen juuri tehnyt tiukan ja pitkän työpäivän – pidemmän kuin koko sairausloma-aikanani. Tärkeä työprojekti, joka saattaa tulevaisuudessa tarkoittaa minulle paljon. Ja vaikkei tarkoittaisikaan (mitä en tietenkään todella toivo), silläkään ei lopulta ole mitään merkitystä. Väliä juuri nyt on vain sillä, että juuri tämä on asia, joka auttaa minut nyt yli terveyteeni liittyvien vaikeiden ja epätietoisten aikojen yli. Venytin tänään itseni viimeiseen voimaani, mutta en osaa nyt sanoin kuvailla, kuinka paljon kaikki päivän tapahtumat antoivat minulle uskoa tulevaan ja venyttivät perspektiiviäni kohti olennaista.
Mikä sinut auttaa yli vaikean? Mikä on sinun elämänlankasi juuri nyt?
Kuvassa on muuten toinen elämänlankani (ei liity yllä kertomaani). Saanko esitellä, Hyvän mielen tekijät! Tämä porukka tuli syyskuussa ensimmäiseen Hyvän mielen lounas -vapaaehtoistapaamiseemme. Tästä jengi on jo hienosti kasvanut pariin kymmeneen vapaaehtoiseen. Se on ihan käsittämättömän hienoa, sillä ensimmäisessä tapaamisessa jännitin tulisiko ketään paikalle. 2.11. Kaivohuoneella järjestämäämme Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumaan kaivataan vielä muutamia apukäsiä lisää! Voi kunpa saisimme sinut mukaan!
Jos et muista, mistä tässä oli kyse, katsopa täältä lisää. Kun olet kiinnostunut tulemaan mukaan keskiviikkona 2.11. esimerkiksi tarjoilemaan lounasta vanhuksille, laita minulle viestiä sähköpostiin maija@ilmoniemi.com, niin kerron lisää ja otan ilmoittautumisesi vastaan.
Hyvää tulee, kun hyvää tekee! Olkoon se tämän päivän mottoni.
Kaikilla meistä tulee olla oikeus ja mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi ja osalliseksi. Mutta kukaan ei voi keksiä itsekseen olevansa arvokas. Tarvitaan merkityksellisiä kohtaamisia ja toimintaa! Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä; kaikenlaisia ihmisryhmiä koskettava ongelma, johon on rohkeasti etsittävä ratkaisuja.
Esitin sinulle taannoin kutsun tulla mukaan vapaaehtoiseksi rakentamaan Hyvän mielen lounas -tapahtumaa yksinäisille vanhuksille. Oletko nähnyt tuon tarinamme jo? Täältä pääset lukemaan sen.
Saimme kokoon upean vapaaehtoisten joukon, jonka kanssa on tavattu nyt pariin otteeseen suunnitellen tulevaa tilaisuutta. Itse lounasta varten tarvitsemme vielä moninkertaisen määrän innokkaita vapaaehtoisia auttamaan ruokien tarjoilussa ja muissa järjestelyissä.
Oletko sinä Hyvän mielen tekijä? Nyt voit ilmoittautua vapaaehtoiseksi tälle 2.11. Helsingin Kaivohuoneella järjestettävälle vanhusten lounaalle! Kun haluat auttaa, ota yhteys 24.10. mennessä minuun sähköpostilla maija@ilmoniemi.com, ja pääset mukaan!
Olen tutkinut paljon ihmismielen käyttäytymistä erilaisissa haastetilanteissa. Viime aikoina nuo tuotkimusmatkat olen tehnyt fyysisten suoritteiden kautta: muiden muassa kokeillut mäkihyppyä, pyöräillyt radalla ja maantiellä ja… noh, koettanut kavuta viikinkien esteitä. Nämä ovat olleet tosia ja totisia haasteita, jossa on haastettu kehoni rajoja ja näin laitettu pääkoppakin testiin. Mutta kyllä minä nyt olen kohdannut niitä vieläkin kovemman koetoksen. Yllättävä, äkillinen onnettomuus.
Eilen jo kerroin yllättyneeni voimasta, jolla vamma on järisyttänyt elämääni. Voimattomuudesta, jonka se on tuonut mukanaan.
Loukkaantumiseni oli tarpeeton takapakkitarinassani, joka on tarjonnut jos jonkinlaista käännettä kuluneiden vuosien aikana. Jotakuinkin koko 2010-luvun elämäni on ollut matka äkillisestä muutoksesta toiseen, joiden oppeja olen tässä blogissa jakanut kanssasi. Tällä on ollut tärkeä syy.
* * *
”NIIN. TIEDÄTKÖ?
”Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.
Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla. On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.
Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.
Olen miettinyt tuota ajatustani viime päivinä paljon. Loukkaantumisessani oma jääräpäinen tahtoni ylittää fyysiset haasteet ja rajat ei enää riittänytkään ja alkuviikosta väsymys otti vallan. En osaa enkä oikeastaan haluakaan kuvailla tuota hetkeä tarkemmin. Se oli sellainen elämän perusturvallisuutta horjuttava neuvottomuuden hetki, jota jokainen meistä varmasti joskus kokee. Vastaan tuli eräs konkreettinen asia, joka minun piti käsitellä, mutten yhtäkkiä kyennytkään. Vaikka kuinka päätin kaivaa itsestäni voiman, sitä ei tullutkaan.
Tuntui, että oli tosi kyseessä. Tajusin, etten enää jaksa yksin selviytyä uudesta kriisistä.
Viime päivinä en ole oikeastaan edes halunnut kirjoittaa ja tämänkin tekstin julkaisua mietin hyvin pitkään. Oikeita sanoja ei tule, ja pelkään, että ne lauseet, jotka blogiini kirjoitan tulkitaan jollain väärällä tavalla. Juuri nyt en kestäisi yhtään horjuttavaa huomiota. Mutta sitten ajattelin tehtävääni ja viime päivinäkin teiltä saamiani viestejä: Vertaistukea, jota olen voinut monelle teistä antaa erilaisten elämäni käänteiden kautta sekä ajatuksia ja ratkaisuja, esimerkkejä siitä kuinka minä etenen erilaisissa haasteellisissa tilanteissa. Ehkä ne tuottavat jollekin teistä jotain.
Tänä iltana sain konkreettista voimaa näistä ihmisistä. Kokoonnuimme toiseen tapaamiseen Hyvä mielen lounaan vapaaehtoisten kanssa yhden vapaaehtoisryhmäläisemme yrityksen tiloihin. Mikä voimakas parituntinen! Oletko kuullut jo tästä projektista? Tähän sinäkin voit tulla mukaan, sillä etsimme lounaalle 2.11. mukaan vapaaehtoisia auttamaan. Katso tästä ensin lisää, ja minä kerron myöhemmin vielä enemmän.
TEHDÄÄN SIIS NYT KERRALLA SELVÄKSI: tiedän, että tämä tilanne selvitetään ja monelta osin kyse on vain järjesteltävistä asioista. Polvi paranee ajallaan. Minun asiani ratkeavat ajallaan. En valita, en ryve itsesäälissä tai ole masentunut yhtään sen enempää kuin kuka tahansa vastaavassa tilanteessa.
Mutta voimattomuudessani ja sairaudessani minä maanantaisen hädän hetkellä mietin: Mistä ihminen saa voiman kun on TOSI kyseessä? Mistä minä löydän voiman selvitä vielä yhdestä kriisitilanteesta? Miten pusken itseni voimattomuuden rajan yli?
Tein maanantaina itselleni kovin poikkeuksellisen teon.
En ikimaailmassa olisi ymmärtänyt tehdä tätä ymmärtänyt ilman teitä. Aiemmin, pohtiessani pienyrittjän vaikeaa maailmaa yllättävissä tilanteissa, sain eräältä teistä viestin. Hän vinkkasi, että seurakunnalta saattaisi saada apua esimerkiksi löytämään tilanteessani jeesaavia tahoja. Ja neuvottomuuteni hetkellä päätin tarttua tähän ohjeeseen. Otin yhteyttä lähiseurakuntani diakoniin. En tiennyt mitä odottaa ja kuinka asiaani reagoitaisiin, mutta yllätyksekseni diakoni ehdotti voivansa tulla luokseni käymään ja juttelemaan. Ajatus mahdollisuudesta keskustella jonkun ihmisen kanssa, joka ei ole ystäväni tai läheiseni, tuntui mielenkiintoiselta.
Vaikka diakonin ehdottaessa vierailua luokseni ajatus tuntui hyvältä, ennen vierailua nousi valtava häpeä: miten minä, voimakas selviytyjänainen voin alentua näin alas? Hurja tunne, ja näin jälkikäteen ajateltuna outo ajatus, mutta tuon häpeän kynnyksen läpi päästin hänet sisään.
Ihmiset. Se on minun voimani. Tämä tuli taas tänään todettua, vaikka väsymykseni keskellä tuntui jopa vähän vaikealta lähteä tapaamiseemme. Miten kiitollinen olenkaan näistä tyypeistä, jotka ottivat kutsumme vastaan ja lähtivät kanssamme rakentamaan tapahtumaa yksinäisille. Luulen, että jokainen meistä saa tästä valtavaa voimaa.
LÄMPÖ JA MYÖTÄTUNTO. Niin kuvailisin keskusteluamme diakonin kanssa. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Minä en ollut ymmärtänyt, että tällaista apua olisi mahdollista saada. Monet auttaja-ammatissa työskentelevät ovat kovin kiireisiä, mutta diakoni sanoi, että heillä on aina aikaa auttaa niin paljon kuin ihminen tarvitsee missä tahansa elämän haasteellisessa tilanteessa. Hänellä on myös aikaa kirkkoon kuulumattomille; yleinen harhaluulo kun on, että kirkon palveluita saadakseen on maksettava kirkollisveroa. Toinen harhaluulo on se, että krikko tuputtaisi uskontoa. Ei se sitä tee. Mekään emme diakonin puhuneet Jumalasta tai muista hengellisistä asioista. Sitä ei ole syytä pelätä jos uskonto tuntuu kaukaiselta.
Minä sain puhua ja jäsentää ajatuksiani, huomata kuinka moni niistä on helposti selvitettävissä. Se oli tapaamisemme suurin anti. Sain tuntea aitoa välittämistä ja kiinnostusta. Kaikki tämä tuli minulle suurena yllätyksenä. Siksi haluan jakaa kanssasi tämän kokemuksen. Jos olet vaikeassa tilanteessa, tiedä, että myös tällainen mahdollisuus on. Olen kiitollinen sille, joka antoi minulle tämän vinkin.
EN MINÄ EDELLEENKÄÄN TIEDÄ vastausta siihen, mistä ihminen voimansa saa henkisen heikkouden hetkellä. Jollekin meistä se kai tulee itsestä, sisältä, jollekin toiselle taas jostain korkeampaa. Mutta ehkä sillä ei olekaan niin väliä. Ehkä kyse on siitä, että jaamme toisillemme kokemuksia, ratkaisumalleja ja esimerkkejä. Ehkä kyse on siitä, että kurkotamme jonnekin, toiseen ihmiseen. Ehkä kyse on siitä, että toimimme silloin kun siihen on voimaa ja tunnistamme hetket, jolloin on vain paras levätä. Ehkä kyse on siitä, että joistakin päivistä täytyy painaa läpi ihan miten tahansa, keinoja kaihtamatta.
Mistä sinä olet löytänyt voimaa ja apua? Jos minä jotain voisin toivoa, niin sitä, että jakaisimme kokemuksiamme ja vinkkejämme, sillä joku, kuten minä maanantaina, saattaa tarvita niitä juuri nyt!
Mietin pitkään kuinka aloittaisin tämän kirjoitukseni. Löytäisinkö jotain suurta tarinaa, joka säväyttäisi sinut? Olisiko oikeita sanoja, vaikuttavia vastauksia?
Ei. Suurta tarinaa ei vielä ole. Mutta alku sille on. Nämä sanat…
Kaikilla meistä tulee olla oikeus ja mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi, osalliseksi ja merkitykselliseksi. Mutta kukaan ei voi keksiä itsekseen olevansa arvokas. Tarvitaan merkityksellisiä kohtaamisia. Tarvitaan toimintaa.
TÄMÄ VUOSI ON VÄRITTYNYT blogissani monin erilaisin seikkailuin. Vaikka monenlaista tempausta, kaikille tekemisilleni on yksi yhdistävä teema.
Se on kohtaaminen. Se on toinen ihminen. Ihmeet, joita hän tuo mukanaan…
EMILIA ÅBERG. UPEA NAINEN. Hän on isänsä omaishoitaja ja kirjoittaa kokemuksistaan myös blogia. Isäni merimies. Isänsä kautta Emilia on törmänyt omakohtaisesti vanhusten yksinäisyyteen. Halusta auttaa hän järjesti kesäkuussa 2016 Hyvän Mielen Lounaan. Tapahtumaan saapui yli 150 vanhusta nauttimaan lahjoittajien mahdollistamasta yhteisestä hetkestä. Lounas oli menestys ja se sai Emilian oivaltamaan kuinka merkityksellinen kohtaamisen voima on. Hän alkoi haaveilla uuden tapahtuman järjestämisestä.
Vain hetki aiemmin minä olin kertonut blogissani omasta yksinäisyydestäni. Kutsuin itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä ikään tai elämäntilanteeseen katsomatta kanssani trampoliinikeskukseen hauskaan hetkeen. Tapahtuma onnistui yli odotusten. Se myös aiheutti minulle paljon yhteydenottoja erilaisilta yksinäisiltä. Niinpä tutkin aihetta syvemmin ja tuotin yksinäisyydestä myös videoreportaasin.
Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä. Se on kaikenlaisia ihmisryhmiä koskettava ongelma, johon on rohkeasti etsittävä ratkaisuja. Yksinäisyyttä ei korjata yhdellä kertaa, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle.
Ensimmäinen Hyvän Mielen Lounas yksinäisille vanhuksille järjestettiin kesäkuussa.
Trampoliinikeskuksessa pidettiin hauskaa yhdessä huhtikuussa.
EI. ON TOINENKIN TEEMA. Se on voima.
Voima, joka jyllää kun kohtaa toisen. Kun ei ole yksin.
Yhteisen ystävän yhdistämänä me tutustuimme Emilian kanssa kesällä. Huomasimme jakavamme samat arvot, tavoitteet sekä tekemisen energian. Olimme kumpikin tahoillamme tehneet yksittäisen teon yksinäisyyshädälle. Mutta saadakseen aikaan vaikutusta ja muutoksia, työtä täytyy tehdä syvemmin. Yksittäiset tempaukset synnyttävät hyvää mieltä ja energiaa – tämä voima on saatava jylläämään yhä suurempana yhteiskuntaan.
Yksinäisyys on ennen kaikkeakokemus kuulumattomuudesta. Tavallaan kovin helppo olisi ratkaisu siihen: Tarvitaan puitteet, joissa yksinäiset voivat yhdistyä sekä kokea olevansa osa ryhmää, merkityksellinen ja arvostettu.
ARAVAAT JO! KYLLÄ. ON VIELÄ KOLMAS TEEMA. Se on toiminta.
Kun kyseessä on iso ihmisyyttä koskettava aihe, sitä voi olla vaikea kohdata. Siksi tarvitaan itsensä alttiiksi pistäviä ja toiminnan vauhtiin sysääviä ihmisiä. Me päätimme Emilian kanssa uskaltaa olla sellaisia rohkeasti, sillä meillä ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. Yksin viimeisten päivien aikana mediassa on kirjoitettu valtava määrä yksinäisyydestä.*
Päätimme yhdistää voimamme ja tuoda yhteen hyväntekeväisyystempaustemme kohderyhmät: järjestämme 2.11. Hyvän Mielen lounaan yhdessä HelsinkiMission kanssa Helsingissä. Koska pienestä on aloitettava, lähdemme liikkeelle läheltä meitä, mutta tuomme tapahtuman mielellämme myös muille paikkakunnille. Ota meihin yhteyttä ja kerro, missä apua tarvitaan!
Nyt on aika ensimmäisen kutsun. Se on sinulle:
KYLLÄ! ON! VIELÄ YKSI TEEMA. Se on seikkailu.
Kukaan ei tiedä mihin tie tästä vie, mitä matkan varrella tapahtuu ja mihin kaikki kehittyy. Mutta varmaa on se, että kohtaamiset synyttävät voimaa ja voima synnyttää toimintaa. Ja elämä on toimintaa – seikkailu!
Ystävä, ilmoittaudu ja tule mukaan 20.9, sillä suurin tarina rakennetaan aina yhdessä.
Sydämellä,
Maija ja Emilia
*Esimerkiksi tällä tavoin yksinäisyys ja välittäminen ovat viime päivinä puhuttaneet
MaiLife 