Kutsumme sinulle, yksinäinen: tule kanssamme rakentamaan hyväntekeväisyystilaisuutta yksinäisille vanhuksille!

Mietin pitkään kuinka aloittaisin tämän kirjoitukseni. Löytäisinkö jotain suurta tarinaa, joka säväyttäisi sinut? Olisiko oikeita sanoja, vaikuttavia vastauksia?

Ei. Suurta tarinaa ei vielä ole. Mutta alku sille on. Nämä sanat…

Kaikilla meistä tulee olla oikeus ja mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi, osalliseksi ja merkitykselliseksi. Mutta kukaan ei voi keksiä itsekseen olevansa arvokas. Tarvitaan merkityksellisiä kohtaamisia. Tarvitaan toimintaa.

TÄMÄ VUOSI ON VÄRITTYNYT blogissani monin erilaisin seikkailuin. Vaikka monenlaista tempausta, kaikille tekemisilleni on yksi yhdistävä teema.

Se on kohtaaminen. Se on toinen ihminen. Ihmeet, joita hän tuo mukanaan…

EMILIA ÅBERG. UPEA NAINEN. Hän on isänsä omaishoitaja ja kirjoittaa kokemuksistaan myös blogia. Isäni merimies. Isänsä kautta Emilia on törmänyt omakohtaisesti vanhusten yksinäisyyteen. Halusta auttaa hän järjesti kesäkuussa 2016 Hyvän Mielen Lounaan. Tapahtumaan saapui yli 150 vanhusta nauttimaan lahjoittajien mahdollistamasta yhteisestä hetkestä. Lounas oli menestys ja se sai Emilian oivaltamaan kuinka merkityksellinen kohtaamisen voima on. Hän alkoi haaveilla uuden tapahtuman järjestämisestä.

Vain hetki aiemmin minä olin kertonut blogissani omasta yksinäisyydestäni. Kutsuin itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä ikään tai elämäntilanteeseen katsomatta kanssani trampoliinikeskukseen hauskaan hetkeen. Tapahtuma onnistui yli odotusten. Se myös aiheutti minulle paljon yhteydenottoja erilaisilta yksinäisiltä. Niinpä tutkin aihetta syvemmin ja tuotin yksinäisyydestä myös videoreportaasin.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä. Se on kaikenlaisia ihmisryhmiä koskettava ongelma, johon on rohkeasti etsittävä ratkaisuja. Yksinäisyyttä ei korjata yhdellä kertaa, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle.

hml1

Ensimmäinen Hyvän Mielen Lounas yksinäisille vanhuksille järjestettiin kesäkuussa.

rush_7

Trampoliinikeskuksessa pidettiin hauskaa yhdessä huhtikuussa.

 

EI. ON TOINENKIN TEEMA. Se on voima.

Voima, joka jyllää kun kohtaa toisen. Kun ei ole yksin.

Yhteisen ystävän yhdistämänä me tutustuimme Emilian kanssa kesällä. Huomasimme jakavamme samat arvot, tavoitteet sekä tekemisen energian. Olimme kumpikin tahoillamme tehneet yksittäisen teon yksinäisyyshädälle. Mutta saadakseen aikaan vaikutusta ja muutoksia, työtä täytyy tehdä syvemmin. Yksittäiset tempaukset synnyttävät hyvää mieltä ja energiaa – tämä voima on saatava jylläämään yhä suurempana yhteiskuntaan.

Yksinäisyys on ennen kaikkea kokemus kuulumattomuudesta. Tavallaan kovin helppo olisi ratkaisu siihen: Tarvitaan puitteet, joissa yksinäiset voivat yhdistyä sekä kokea olevansa osa ryhmää, merkityksellinen ja arvostettu.

ARAVAAT JO! KYLLÄ. ON VIELÄ KOLMAS TEEMA. Se on toiminta.

Kun kyseessä on iso ihmisyyttä koskettava aihe, sitä voi olla vaikea kohdata. Siksi tarvitaan itsensä alttiiksi pistäviä ja toiminnan vauhtiin sysääviä ihmisiä. Me päätimme Emilian kanssa uskaltaa olla sellaisia rohkeasti, sillä meillä ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. Yksin viimeisten päivien aikana mediassa on kirjoitettu valtava määrä yksinäisyydestä.*

Päätimme yhdistää voimamme ja tuoda yhteen hyväntekeväisyystempaustemme kohderyhmät: järjestämme 2.11. Hyvän Mielen lounaan yhdessä HelsinkiMission kanssa Helsingissä. Koska pienestä on aloitettava, lähdemme liikkeelle läheltä meitä, mutta tuomme tapahtuman mielellämme myös muille paikkakunnille. Ota meihin yhteyttä ja kerro, missä apua tarvitaan!

 

Nyt on aika ensimmäisen kutsun. Se on sinulle:

HML_kutsu_final

 

KYLLÄ! ON! VIELÄ YKSI TEEMA. Se on seikkailu.

Kukaan ei tiedä mihin tie tästä vie, mitä matkan varrella tapahtuu ja mihin kaikki kehittyy. Mutta varmaa on se, että kohtaamiset synyttävät voimaa ja voima synnyttää toimintaa. Ja elämä on toimintaa – seikkailu!

Ystävä, ilmoittaudu ja tule mukaan 20.9, sillä suurin tarina rakennetaan aina yhdessä.

Sydämellä,
Maija ja Emilia

Emilia_Maija

 

*Esimerkiksi tällä tavoin yksinäisyys ja välittäminen ovat viime päivinä puhuttaneet

Vahuksille etsitään ystäviä Tampereella – Näin kauniisti 25-vuotias Hanna kertoo ystävämummostaan
Tutkimus: Facebook ei luo samanlaista yhteenkuuluvuudentunnetta kuin elävä vuorovaikutus kasvoista kasvoihin
Kirjailija Laura Honkasalo kirjoitti yksinäisyydestä kirjan
Todellinen välittäminen punnitaan teoissa

Mainokset

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä

En ole pitkään aikaan nähnyt lintuja. Siis sillä erityisellä tavalla, kun ne tuppaavat ilmestymään minulle erityisen merkityksellisillä hetkillä…

 * * *

Tiesitkö, että yksinäisyys on kolme kertaa suurempi terveysongelma kuin ylipaino. Lähes 400 000 suomalaista ilmoittaa yksinäisyyden elämänsä suurimmaksi ongelmaksi. Muistatko kun minäkin kerroin keväällä surustani ja päätin järjestää muille ystäviä kaipaaville hauskan hetken trampoliinipuistossa?

Tuo tempaus sysäsi minut tutkimaan tarkemmin suomalaista yksinäisyyttä. Syntyi tämä reportaasi. Yksinäisyydestä on uskallettava puhua ja ongelman lyöminen vaatii tekoja, toimintaa ja kohtaamista. Tässä videoinsertissa otan sinut mukaan Rush trampoliinipuistoon sekä vierailulle Helsinki Missioon, yksinäisten asialla olevaan järjestöön, tutkimaan suomalaista yksinäisyysongelmaa.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä, mutta mitä me voisimme ongelmalle tehdä? Millaiset ovat rohkeat ratkaisut, joita yksinäisyyden selättäminen vaatii?

Mitä sinä olet mieltä?

Tämä reportaasi on tuotettu hyväntekeväisyyshengessä, ja kiitän suuresti Rush Helsinkiä, Helsinki Missiota sekä upeaa tuotantotiimiäni hienosta yhteistyöstä tärkeällä asialla! Ja erityiskiitos teille, ystävät, jotka tulitte kanssani Rushiin jakamaan ainutlaatuisen hetken. Jimmyn sanoin: Tuntematon ihminen on ystävä, jota et vielä tunne. ❤

Jaathan tätä videota, kun välität! Henkilökohtaisesti on todettava, että tämä on hienoin asia, jonka olen ehkä koskaan tehnyt. Toivon, että sinäkin saat tästä paljon ajateltavaa!

* * *

Niin. Et ikinä usko mitä juuri äsken kirjoittaessani tätä postausta tapahtui! Kirjoittamiseni lomassa käänsin katseeni ikkunaan ja sen eteen lensi lintu! Pitkän aikaa lintu räpytti ilmassa ja tuijotti minua vilahtaen sitten matkoihinsa. Kylmät väreet! En itseekään uskoisi tätä todeksi ellen olisi saanut napattua tätä kuva tapahtuneesta

IMG_3413

Muistatko, kun kirjoitin kohtaamisestani linnun kanssa aikaisemmin tänä keväänä näin? Tuo pieni tapahtuma johti lopulta tämän nyt sinun kanssani jakamani hienon reportaasin lähteille…

KUTSUNI YKSINÄISELLE: TAPETAAN YKSINÄISYYSHÄTÄ YHDESSÄ
(teksti julkaistu 14.4.2016)

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk. 

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven. 

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

NIIN. HERKILLÄ. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

MINÄ OLEN YKSIN. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

OLEN KOETTANUT KURKOTTAA ULOS, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

puuttuvat sanat

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

* * *

Rushin trampoliini-illan jälkeen kirjoitin myös oivalluksistani ja tunnelmistani. Sen kirjoituksen, ”Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata” löydät tämän linkin takaa.

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia. Kuva: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

image1

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

haastehyppy.jpg-large

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli
Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Palkintojen jako Planin haastekisassa Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa… Ja täällä tämä sama teksti englanniksi!

Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

 

 

 

 

Magical Forest – joulun tunnelmaa ja hyvää sanomaa

Joulun aika Las Vegasissa on ihmeellinen. Täällä on jos jonkinlaista nähtävää ja koettavaa. Kävimme eileen koko porukalla Magical Forest -joulupuistossa. Se on las vegasilaisen Opportunity Villagen kokoama jouluvalopuisto ja hyväntekeväisyyshanke. Opportunity Village on hyväntekeväisyysrahasto, joka tarjoaa harrastus- ja työmahdollisuuksia Clark Countyn alueen kehitysvammaisille.

Puiston upeat valot on koottu lahjoitusvaroin ja jokainen siellä käytetty dollari ohjataan suoraan tähän hyväntekeväisyystyöhön. Yritykset, yhteisöt ja yksityisihmiset ovat voineet rakentaa omia hienoin valoin koristeltuja joulukuusia ja erilaisia rakennelmia ja näistä on koostunut mahtava elämyspuisto lapsille ja aikuisille. Ja erilaisia asetelmia todella oli tarjolla. On kyllä upeaa, että täällä viihteen ja rahan pääkaupungissa tehdään myös töitä hyvällä asialla.

mf12

mf3

Portilla sai ottaa kuvia koko seurueesta. Kuvassa ei kuitenkaan meidän poppoo.

mf6

Cat-koneiden Minion-asetelma.

mf5

Red Bull oli yksi puiston lahjoittajista ja esillepanijoista.

mf15 mf8 mf17

Ja minulle tietysti hienointa olivat nämä; Ambulanssikyydit sekä poliisi- ja paloautot. Ja ambulanssimiehet ja poliisimiehet ja paloautomiehet…

mf9 mf19 mf2

mf13

Tiesitkö, että amerikkailaisissa paloautoissa vesisuuttimissa on sydänkuvio!?

mf1

Näin on taas yksi uusi päivä aluillaan Amerikassa. En totea ääneen, että kahden viikon päästä olen jo lentokoneessa.

/Ämmä, jonka uudenvuodenlupaus on alkaa opetella kuvankäsittelyä ihan vähän paremmin, pimeyen vuoksi nämä kuvat ovat vähän heikkoja. Mutta tunnelmallisia!

Vaellus syöpäsairaiden tueksi: 250 kilometriä jalan kolmessa päivässä

Muutama viikko sitten sain viestin nuoruudenaikaiselta ystävältäni. Se tavallinen tarina; olimme yhdessä vaiheessa elämää kovin läheisiä, mutta sitten aika ja etäisyydet sekä eri tavoin kulkeneet elämät erottivat meidät. Nyt hän otti minuun yhteyttä kertoakseen ikäviä uutisia: hän, äiti, oli sairastunut aggressiiviseen aivosyöpään.

* * *

Kun tällaisen asian kuulee… niin, sinä tiedät, ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Eikä siihen ole nyt tarvettakaan. Voin vain lähettää kaiken rakkauden ja voiman hänen luokseen. Tällaisia tarinoita on ollut viime aikoina lähelläni suorastaan kummallisen paljon. Moni muukin lähellä oleva ihminen – kovin nuorikin – on sairastunut, ja jos useamman kerran olen joutunut pysähtymään tämän asian äärellä. Ehkä sinäkin? Onko syöpä todella näin yleinen sairaus?

Oli ystävälläni muutakin kerrottavaa. Kehotus, oikeastaan. Hän pyysi minua tutustumaan projektiin nimeltä ”Pekka kävelee”. Hän pyysi minua ottamaan yhteyttä Pekkaan – tässä blogissa tekemäni haasteet voisivat kenties saada uuden syvyyden hyväntekeväisyydestä.

kävelyhaaste kävelyhaaste2

Tein ystäväni toivomalla tavalla, ja tuo yhteydenotto Pekkaan todella johti kauneimpaan ja tärkeimpään haasteeseen tähän mennessä. Syövästä niskaotteen ottanut Pekka nimittäin kutsui minut hyväntekeväisyysvaellukselle: kulkemaan kanssaan 250 kilometriä jalan kolmessa päivässä.

Pekka kävelee -projekti on kävely syöpää vastaan. Pekka itse on sairastanut Glioblastoma Gradus IV-syövän, jonka ennusteena keskimäärin elinaikaa annetaan alle vuoden jopa hoitojen kanssa. Hänen diagnoosista on kuitenkin jo kaksi vuotta. Hän on saanut lääkäreiltään terveen paperit ja uuden mahdollisuuden. Jo vuosi extra-aikaa elämässä, ja Pekka haluaa nyt toteuttaa unelmiaan, joista yksi on pitkä vaellus. Kuluneena kesänä hän käveli 700 kilometrin matkan Turusta Ouluun ja tempauksella kerättiin rahaa Syöpäsäätiölle syöpätutkimusta varten.

”Osallistuin Movember-kävelyyn Helsingistä Järvenpäähän ja syntyi idea omasta, pidemmästä vaelluksesta. Kävellessä pidempää matkaa yhteen soittoon aivot heräävät uudestaan ajattelemaan kaikenlaista, sekä kanssamatkaajiin tutustuu ihan eri tavalla kuin muuten. Tyypillisesti jurotkin suomalaiset muuttuvat sosiaalisiksi. Tästä heräsi ajatus, tai oikeastaan tieto, että jos kävelisi tarpeeksi pitkälle, siis todella pitkälle, tapahtuisi jotain vielä kovempaa.”,  kertoo Pekka lähtökohdistaan kävelyyn.

IMG_1330

Kuva Pekan kesän vaellukselta

 

Hurjan 700 kilometrin matkan Pekka taivalsi yksin. Jo tuolla reissulla hänelle oli selvää, että vaellukset ja rahankeruu jatkuvat, mutta seuraavan kerran hän toivoo mukaansa myös muita ihmisiä. Siksi hän haastoi nyt minut mukaan. Vaikka haaste on kova, 250 kilometriä kävellen kolmessa päivässä, uskot varmasti, ettei minulla ole minkäänlaista tekosyytä olla yrittämättä.

Enkä usko, että sinullakaan on: me nimittäin haastamme nyt tällä yhteisellä vaelluksellamme niin yritykset kuin yksityiset lahjoittajat mukaan lahjoittamaan rahaa Syöpäsäätiölle per kävelty kilometri. Se kuinka paljon yhden kilometrin hinnaksi määrittää, on lahjoittajan päätettävissä. Eurokin on tärkeä! Lahjoitusvaroin toimiva Syöpäsäätiö tukee suomalaista syöpätutkimusta sekä auttaa sairastuneita ja heidän läheisiään. Tämä raha menee varmasti meitä kaikkia lähelle, ja siksi toivon, että voisimme yhdessä päästä lähemmäs Pekan keräysprojektin tavoitesummaa.

Kävelyhaaste on kova, suorastaan mahdoton, enkä ole ollenkaan varma kuinka siitä lopulta suoriudun. Mutta tuo kaikki on toissijaista: tässä haasteessa ei ole kyse näyttää kuinka minä jälleen kerran kokeilen omia rajojani. Tämä on tarina siitä kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaavat sattuman kaupalla ja lähtevät yhteiselle matkalle tärkeän asian äärellä – kertomus, jossa tutkitaan millaisia ajatuksia ja tuntemuksia päivämme vaelluksella synnyttävät. Ensisijaisesti tässä kyse on kunnianosoituksesta kaikille niille joka kolmannelle suomalaiselle, jotka sairastuvat josain elämänsä vaiheessa syöpään. Minä haluan auttaa avaamaan maailmaa, joka on itsellenikin täysin vieras. Haluan, että me (sinä ja minä) voimme oppia Pekalta sekä toisiltamme; yhdistyä heikkouden ja elämän peruskysymysten äärellä.

* * *

Itsellemme emme halua rahaa, vaan jokaisen sentin haluamme ohjata Syöpäsäätiölle. Jo nyt voit osallistua tukemaan Pekan rahankeraystavoitetta täällä. Mitä enemmän rahaa kerätään jo ennen kävelyämme ja harjoituslenkkien yhteydessä, sitä enemmän saamme voimaa suoriutua itse 250 kilomerin koetoksesta.

Jos kuitenkin haluat tukea kävelyämme, voit auttaa meitä hankkimaan parit hyvät vaelluskengät, kenties jotain muuta varustetta. Niitä tulemme tarvitsemaan, onhan tavoitteemme kulkea seuraavien aikojen saatossa treenilenkit mukaanlaskettuna 400 kilometriä jalan.

Itsellemme emme muutoinkaan tarvitse mitään, kävely kokemuksena ja yhteinen ajatuksenvaihto riittävät meille.

”Projektin tavoitteena on myös nostattaa tietoutta. Itse voin puolestani puhua aivosyövästä, mitä se on ja mitä se ei ole. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että vakavakin aivosyöpä (itselläni kaikista aggressiivisin tyyppi), ei tarkoita väistämättä kuolemantuomiota, tai sitä, että mitään ei enää pysty tekemään. Esimerkilläni haluan inspiroida niitä, jotka saavat vaikkapa nyt lääkärin diagnoosin, että kesä saattaa mennä hoidoissa (kuten minulla meni viime kesä), mutta siitä on mahdollista vielä kimmota takaisin ja tehdä vaativiakin asioita. 700 km kävely on vaativaa kenelle tahansa. Mutta kun viime kesällä kaikki oli kortilla, ja hoidotkin vasta loppuivat hetki sitten, todistan että mikään ei ole ohi, ennen kuin se on ohi; kaikki on mahdollista.”, kuvaa Pekka blogissaan.

Tässä tavoitteessa minä toivon voivani auttaa Pekkaa parhaalla mahdollisella tavalla. Raportoin ja dokumentoin haasteemme ja siihen valmistautumisen monin eri tavoin, ja otan tässä työssä ilolla vastaan apuasi ja idoitasi hyväntekeväisyyden hengessä. Tiedän, että MaiLifen seuraajissa ja ystävissäni on monta ihmistä, jotka varmasti voivat auttaa meitä esimerkiksi tiedonvälityksessä.

IMG_1289

Matka alkaa nyt. Pian lähdemme ensimmäiselle 50 kilometrin testilenkille. Tämän jälkeen edessä on 100 kilometrin treeni ja sitten myöhemmässä vaiheessa suuntaamme itse haastesuoritukseen: 250 kilometrin kävelyyn kolmessa päivässä. On harjoiteltava kunnolla, on testattava varusteita – on vielä paljon asioita, joita on varmistettava ennen matkaan lähtöä.

Sinä voit lahjoitusten lisäksi osallistua projektiin niin tietysti tätä blogia ja Pekka kävelee -Facebookryhmää seuraamalla kuin ehdottamalla meille reittejä. Missä voisimme treenata 50 ja 100 kilometriä ja missä taivaltaa 250? Kerron tarkemmin lähipäivinä mihin ajankohtiin kävelymme sijoittuvat. Ja tietysti siitä kuinka valmistaudumme ja millainen kokonaisuus itse villistä vaelluksesta syntyy.

Tämä herätti sinussa varmasti tunteita. Voit myös olla minuun yhteydessä mihin tahansa tämän haasteen herättämään kysymykseen tai ehdotukseen liittyen. Me ilman muuta otamme avosylin vastaan kaikki ideat ja ajatukset!

Katso vielä nämä kaikki linkit, jotta pääset kiinni siitä, mikä tämä haaste on

Pekka kävelee -Facebook
Pekan blogi
Pekan Syöpäsäätiö-keräys

/Ämmä, joka omistaa tämän kaikille teille lähellä oleville, jotka taistelette juuri nyt ❤

* * *

Faktaa: Gliooma

Glioomia eli aivojen tukisolujen kasvaimia todetaan vuosittain noin 400 suomalaisella. Glioomia on useita eri tyyppejä, jotka voivat käyttäytyä hyvinkin eri tavoin. Ne kasvavat ja leviävät aivokudoksessa.

Pahanlaatuisuudeltaan glioomat jaetaan luokkiin I–IV. Kaikista vuosittaisista glioomatapauksista noin 130 on glioblastoomia. Glioblastooma on pahanlaatuisin, luokan IV aivokasvain, ja sitä esiintyy kaikissa ikäluokissa.  Parantavaan hoitoon päästään vain harvinaisissa luokan I kasvaimissa, joita esiintyy yleensä vain lapsilla ja nuorilla. Glioblastoomia esiintyy enemmän miehillä kuin naisilla. Puolet glioblastoomapotilaista on alle 60-vuotiaita ja vain 5 % potilaista elää yli kolme vuotta (Risto Sankila, henkilökohtainen tiedonanto).

Keskushermoston kasvainten syntyyn ei voi itse omilla elämäntavoillaan vaikuttaa eikä myöskään tiedetä tapaa ehkäistä niitä. Kasvaimet eivät ole perinnöllisiä.

Lähde: Duodecim ja Terveyskirjasto

Mielenterveys on suoraa puhetta ja toimintaa, ei turhia tabuja!

Istuin bussissa muutama päivä sitten. Katselin keskittyneesti ikkunasta ulos ja kuuntelin musiikkia iPhonestani. Jostain syystä minulle tuli yhtäkkiä kova tarve kääntää katseeni takaisin sisälle bussiin. Muutama penkki edessäni selkä menosuuntaan ja suoraan minua kohti istui nuori vaaleahiuksinen nainen. Hänkin kuunteli musiikkia kännykästään. Jokin hänessä sai kiinnostukseni heräämään ja minulle tuli tarve jäädä katsomaan häntä pidempään. Välillä oli pakko kääntää pää pois että hän ei olisi huomannut kiinteää tuijotustani. Hetken aikaa häntä katsottuani huomasin; hän itki vuolaasti. Kyyneleet pirskahtelivat silmistä poskille, ilme oli lohdutun ja kasvoilta paistoi epätoivo. Mieleni valtasi iso huoli, miksi hän itkee…

* * *

Kaksi sydäntäni hyvin lähellä olevaa asiaa ovat nuoret ja mielenterveys. Siksi saadessani kutsun olin enemmän kuin innoissani lähdössä tutustumaan Nuorten mielenterveysseura Yeesin toimintaan viime perjantaina.

Yeesi on Suomen ensimmäinen nuorten mielenterveysseura, jossa nuoret vapaaehtoiset järjestävät mielenterveyttä edistävää toimintaa nuorille.

yeesi1

– Tavoitteena meillä on saada nuoria 13-30-vuotiaita mukaan vaikuttamaan ja saamaan oivalluksia siitä mitä mielenterveys tarkoittaa oman hyvinvoinnin ja elämän kannalta, kertoo minut vastaanottanut projektipäällikkö Emmi Laurila.

Emmille nostan hattua. Tämä nainen on tehnyt ison työn ja rakentanut Yeesin nollasta, hankkinut sille RAY:n rahoituksen ja pyörittää nyt esimerkillistä vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa maanlaajuisesti. Vuonna 2011 Emmi tutki opinnäytetyössään Suomen Mielenterveysseuran tunnettuutta ja sai idean nuorten omasta yhdistyksestä; sellaista ei vielä ollut ja sitä juuri eniten tarvittiin. Ja tuumasta toimeen, kohta toiminta pyöri jo täysillä lähes sadan vapaaehtoisen avustuksella. Tällaista työtä minä arvostan!

yeesi3

yes1

Paikalla Yeesin Pasilan toimistossa törmäsin myös ystävääni Fatbardhe Hetemajhin, jonka kanssa meillä oli suuri kunnia päästä keskustelemaan toimiston väen kanssa siitä, mitä mielenterveys meille tarkoittaa ja millä eri tavoin nuorten hyvinvointia voitaisiin edistää.

Kerta toisensa jälkeen keskustelumme ohjautui siihen miten suuri tabu mielen asiat vielä ovat tänä päivänä. Miksi on niin vaikea puhua siitä, jos oma mieli väsyy tai on muuten vaikeaa? Porukalla päätimme, että sitoudumme kukin toimimaan esimerkkeinä siitä, että on ihan ok, vaikka välillä voimat horjuvat. Kukaan ei ole superihminen, eikä kenenkään tarvitse olla sitä. Erityisesti tarvitaan vertaistukea, tosielämän tarinoita sekä nuorten ja heidän vanhempiensa vuorovaikutussuhteen vahvistamista. Tässä työssä minä haluan olla mukana.

– On tosi tärkeää, että ihan tavallinen, tervekin nuori pysähtyisi miettimään, miten hyvää mieltä ja omia voimavaroja voisi lisätä, ja tähän me haluamme tarjota erilaisia konkreettisia mahdollisuuksia, Emmi ja hänen työkaverinsa pohtivat. Tapaamisemme jälkeen naiset suuntasivat suoraan Helsingin Narinkkatorille järjestämään onnellisuuspäivän katuliitutempausta. Hyvän mielen saaminen ei isoja operaatioita tarvitse, vaan hymyn voi saada kasvoille tarjoamalle toiselle käteen liidun ja pyytämällä piirtämään kuvan asfalttiin. Sanoisinpa siis, että meillä kaikilla on aika helppo mahdollisuus saada tuotettu hyvää oloa itselle ja muille!

yeesi yeesi2

Yeesi toimii RAY:n rahoituksella vuoteen 2016 asti. Sen jälkeen jatko on avoin. Minä sanon: TÄMÄ toiminta jos joku ansaitsee kaikki mahdolliset rahat. Muistatko, kun kirjoitin jo vuosi sitten ajatuksistani joita heräsi nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa graffittiseinällä? Tällaisia mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen ja mielen pitämiseen virkeänä jokainen nuori tarvitsee. On tärkeää, että yhteiskunta osallistuu tähän työhön sillä näin saatamme välttää monta isompaa ongelmaa.

Pakko sanoa, että eräs Yeesin suunnitelmissa oleva projekti kiehtoo minua niin paljon, että lupasin lähteä siihen mukaan. Siinä jutussa pääsen yhdistämään omat rakkauden kohteeni. Kerron lisää, kunhan asiat etenevät…

* * *

Bussissa tuijotin tyttöä herkeämättä. Tuli kova tarve tehdä jotain. Olin ollut itse vain reilu vuosi sitten se, joka itki bussissa. Enhän minä voi mitään tehdä, ajattelin. Mitä minä voisin tehdä? Voiko toisen elämään puuttua? Pysäkkini lähestyi. Tovoin, että hän jäisi pois samalla pysäkillä. Kokosin tavarani näyttävästi, jotta saisin hänen huomionsa. Kuljin hänen ohitseen, kosketin olkapäälle ja hymyilin hänelle ajatellen: ”Sinä selviät. Mitä ikinä sinulla onkaan nyt menossa, sinä selviät.” Hän katsoi minua ja kyynel vierähti hänen silmästään.

* * *

Jos voin jotain tänään toivoa on se se, että me kaikki uskaltaisimme osallistua ja toimia. Pieni katse, pieni kosketus tai pieni ääneen lausumaton ajatuskin voi muuttaa toisen ihmisen mielen paremmaksi. Tärkeintä on viestiä: Minä olen tässä!

Hyvää mieltä sunnuntaihin, rakas blogiystäväni!

Rakkaudella, Äm niinku Maija.