Aamutyöläisen rytmi

Keskiviikko on aamutyöläisen työpäivistä rankin: kaksi aamua takana ja vielä kaksi edessä. Tänään väsymys painaa ja näin illasta tuntuu, etteivät aivot taivu enää mihinkään.

Työpäivieni rytmi on aika selkeä ja samanlainen; rutiinit ovat hyvin tärkeitä siinä, että tällaisen työn jaksaa. Herään aamuisin klo 4. Keitän kupin kahvia ja syön yhden ruisleivän palasen leikkeleellä ja vihanneksilla. Mitään muuta en voi syödä, sillä muutoin tulee etovan huono olo. Monet sanovat, että aamutyö on keholle rankkaa – minulla tämä tuntuu eniten juuri vatsassa, aika mielenkiintoista sinällään.

Töihin suuntaan kello viideksi. Nyt syksyllä lähetys alkaa kuudelta, joten minulla on tunti aikaa startata radiostudio ja perehtyä. Siitä lähetys sitten lähtee liikkeelle päättyen kello 1o.

Lähetyksen jälkeen on tyhjä olo. Silloin ei enää päässä pyöri juuri mitään, vain kamala nälkä ja heti päivittäisen toimituksen aamupalaverin jälkeen säntään syömään eväitäni. Aamuherätys painaa, mutta sitäkin enemmän läsnäolo, jota lähetys vaatii. Koko ajan on annettava itsestään, keksittävä aiheita puheille ja reagoitava tapahtumiin.

Parin tunnin ajan sitten suunnittelen seuraavaa päivää ja tulevia lähetyksiä. Puolen päivän aikaan mieli alkaa jo suunnata päiväunille. Ja niille painun ensimmäisenä, kun kello 13 maissa astun kotiovesta sisään.

Sitten noin tunnin verran unta ja herätys iltapäivään. Ihaninta aamutyössä on tietysti se, että päivää jää vielä paljon jäljelle töistä pääsyn jälkeen. On tosin vähän romanttinen ajatus, että loppupäivästä ehtisi tekemään vaikka mitä. Kyllä sitä päiväunien jälkeen tokenemiseen soljahtaa aikaa ja minä, joka useimmiten suuntaan kuntoutus- ja treenihommiin saan iltapäiväni kulutettua aika näppärästi. Ja treenin jälkeen olo on niin raukea, ettei oikein mitään muuta jaksaa kuin maata sohvalla, katsoa televisiota ja selata nettilehtiä saaden jo kuvaa maailman menosta jo vähän seuraavaa aamua ajatellen.

Iltauutisten ja urheiluruudun katsottuani ja iltapalaa syötyäni olen valmis nukkumaan. Yritän saada nukuttua seitsemän tunnin yöunet, mutta aina se ei onnistu. Unesta on pidettävä tarkkaa huolta, sillä se on liikunnan ja hyvän ravinnon lisäksi avain jaksamiseen tässä hommassa.

Luitko jo kesällä muuten jutun, jonka työstäni kirjoitin? Sitä suosittelen, kun kiinnostaa se, mitä radiolähetyksen aikana tapahtuu. ”Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa” löytyy täältä.

Tänään oli ekstraspesiaali aamu, kun lähetyslaitteistossa oli vähän teknisiä ongelmia –mutta hyvin selvittiin. Ja kuten tämä kuvakaappaus tänään, välillä pääset kurkistamaan työhöni livenä myös Instagramini My storyssä – tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi!

 

 

Mainokset

Polvipalapeli – syntymäpäivälahjaksi suuri seikkailu

Olen ottanut viime päivinä vähän aikalisää ja hiljentynyt tarkoituksella myös somessa. Se tekee joskus hyvää, etenkin kun edessä on elämän iso palapeli.

Jos et ole viime viikkoina blogiani lukenut, tasan kolme viikkoa sitten urheiluonnettomuudessa loukkasin polveni. Pääsin tällä viikolla uudelleen ortopedille ja onnekseni sain hoitoa vihdoin erinomaiselta asiantuntijalta. Kirjoitan tmän blogin nyt siksikin, että voin antaa tilanteen tiedoksi teille yhdellä kertaa, olette kyselleet siitä paljon viime päivinä.

Polven vammat osoittautuivatkin nyt vähän ensin arveltua isommiksi: jo diagnosoitujen eturistisiteen ja sivusiteen repeämien lisäki muutkin polven tukisiteet ovat vammautuneet. Tälli on ollut iso. Ristisiteiden vammat syntyvät äkillisestä ja kovasta, polveen kohdistuvasta väännöstä, ja näin minulle kävi pudotessani Tough Viking -kisan esteeltä parin metrin korkeudesta oikealle jalalleni. Onneksi nämä muut siteet kuntoutuvat isompien kolhujen ohella kuntoutuksella, eivätkä ole pettäneet eturistisiteen lailla.

Vain mittasuhteita antaakseni on kerrottava, että paljon isommalta säästyttiin onneksi täpärästi. Hiuskarvan varassa on ollut, että muutkin siteet olisivat revenneet ja tämä olisi tarkoittanut, että kirurgin olisi pitänyt rakentaa koko polven tukisiteistä uudelleen. Se olisi ollut kahdeksan tunnin leikkaus ja kuntoutus olisi kestänyt 1,5 vuotta. Olen siis kovin onnekas. Ja kiitollinen. Nyt edessä siintävä mahdollinen leikkaus on kestoltaan noin 45 minuutin luokkaa ja kuntoutuminen vie 9 kuukautta.

MUTTA EI MENNÄ VIELÄ niin pitkälle, nyt elämää eletään paloissa. Ensin on saatava parannettua sivuside kuntouttamalla, sitä ei leikata. Siksi elän seuraavat viisi viikkoa yötä päivää ortoosi, siis jalkaani kiinnitettävä tuki, tukemassa jalkaani. Polvi ei saa liikahtaa milliäkään sivusuunnassa. Tuen saa ottaa pois vain suihkussa ja silloin pitää olla hyvin tarkka liikkeeissään. Koska tälli on ollut iso, polvi on edelleen kovin turvonnut, vaikka onnettomuudesta on jo kolme viikkoa. Turvotusta on saatava laskemaan, jotta polvea voisi taivuttaa ja suoristaa, nyt se on vielä ihan tönkkö ja liikeradat pienet. Ensin joudun jumppaamaan kotona itsekseni jalkaa suoristavia ja koukistavia liikkeeitä ja sitten hakeutumaan fysioterapeutin hoitoon, kun turvotus antaa myöten ja mahdollistaa tehokkaamman hoidon.

Nyt jalkaa täytyy kuntoutuksen lisäksi koettaa käyttää mahdollisimman normaalisti. Sille täytyy yrittää varata ja kävellä turvotuksen ja kivun sallimissa rajoissa. Kepeillä kuljen, sillä meno on hataraa. Periaatteessa voisi olla mahdollista päästä niistäkin eroon viiden viikon kuntoutuksen aikana. Tämän kuntoutusjakson jälkeen sivusiteen pitäisi olla siinä kunnossa, että voidaan arvioida jatko ja mahdollinen leikkaus. Jos olen onnekas, eturistiside saattaa kuntoutua riittäväksi tällä hoidolla ja olen kunnossa jo tänä vuonna. Mutta koska urheilen aktiivisesti ja se on osa työtäni, suurella todennäköisyydellä polveni ei ole riittävässä kunnossa täyteen työskentelyyn tapeitteni mukaan. Etusiristisidevammat ovat sellaisia, että ns. penkkiurheilija voi hyvinkin selvitä elämänsä ilman leikkausta, polvii jää heikoimmaksi ja löysemmäksi.

Minulla itsellä on vanha, leikkaamaton eturistisiteen vamma kouluajaoilta vasemmassa polvessani ja se on vaivannut elämääni ja menoani aina, vaikka keho on toki oppinut vammaa kompensoimaan (ja vasen polvi raukkahan se nyt kovilla onkin, kun joutuu tekemään suuren työn). Mutta tätä taustaa vasten olen itse realistisen skeptinen suhtautumisessani polven paranemiseen ilman leikkausta. Jos leikkaus tulee, siitä kuntoutuminen polven täyteen voimaan kestää noin 9 kuukautta. Tässä vaiheessa en vielä tiedä sitäkään, milloin leikkaus tehtäisiin. Sitä on ilmeisesti mahdollista myös siirtää vähän tarpeen ja työaikataulujeni mukaan, mutta tietysti asian haluaisin hoitaa mahdollisimman pian. Hassu ajatus on toki se, että nyt koetetaan jopa päästä kepeistä eroon ja sitten kohta leikkauksen johdosta palataan tähän samaan, hetkeksi vähän heikompaankin tilanteeseen.

Se spekuloinnista. Tilanne on tämä. Toki osa minusta ihmettelee välillä, miksi minä olen saanut näin haasteellisen polun tallattavakseni? Mutta menetys tuo mukanaan aina mahdollisuuden ja siitä tämä sisälläni asuva hullu masokisti on ihan innoissaan; tämä tilanne käännetään nyt kaikilla tavoin hyödyksi!

Nyt tärkein työni terveyteni kannalta on hoitaa kuntoutus hyvin. Ja palapeliä nyt pelataan; kuinka seuraavien aikojen osat asettuvat paikoilleen, selviää toivottavasti pian. Selvähän se, että järjestelyjä vaaditaan monella taholla. Mutta onneksi pää pelaa ja pääsen kenties kuntoutuksen avulla pian kävelemäänkin paremmin. Vielä kivut ovat kuitenkin kovat ja liikkuminen hankalaa. Olen vielä hetken hyvin rajoitettu kotiin ja tarvitsen apua arjen asioiden järjestelyyn.

img_3906

Ilman teitä en olisi mitään! Enkä missään. Tällainen ylläri minulle järjestettiin tänään. Juhlajoukot iskivät sattumalta juuri kun olin tullut pihalle haukkaamaan raitista ilmaa. Ja kyllä, sain lahjaksi piimää!

img_3925

AI NI! TILANNE ON MYÖS SE, että minulla on tänään syntymäpäivä!

On tämä elämä melko mieletön messu. Eikä kulunut vuosi pettänyt, vaan soi suuria seikkailuja. Olen päässyt tekemään käsittämättömän upeita juttuja. Mielettömiä mahdollisuuksia on edessä mm. uralla, osa niistä vielä salaisuuksiakin, joista toivon voivani pian teille kertoa, vaikka muuttunut tilanne niiden toteutumista nyt horjuttaa. Mutta elämä muokkautuu muutosten mukana ja juuri siinä sen mahdollisuus makaa!

Tänään, näiden vuosien (onneksi aika vähäisten) tuomalla viisaudella haluan vain sanoa: muistahtan, ystäväni, että kukaan meistä ei kontrolloi elämää. Mihinkään asiaan ei kannata kiinnittää itseään liikaa; mitä monipuolisempia kortteja on kädessä, sitä paremmin mullistukset muuttuvat mahdollisuuksiksi. Ja just siks kantsii vaan elää. Täysii. Kurkkii nurkkien taa ja antaa palaa. Ja kukaan ei ole minulta vienyt pois henkisiä piuhojani – enkä muuten niistä luovutamassa!

Jonain synttärinä toivon vielä lahjaksi timanttikorua, mutta nyt riittävät tärkeimmät: terveys, työ ja te, rakkaat ystävät! Kiitos onnentoivotuksistanne ja avustanne, ne ovat minulle tärkeitä! Ja niitä tulen vielä tarvitsemaan paljon.

Ihan ensimmäisenä voisit vinkata minulle parhaasta polvifysioterapeutista, jos sellaisen tiedät – tai olet itse. Vaikka suojattomana yrittäjänä talous on nyt koetuksella, kuntoutuksesta ei ole varaa säästää. On löydettävä oikeat ratkaisut saada paras apu. Siksi kuulen mielelläni suosituksia ja olen valmis yheistyölle erilaisissa ratkaisuissa. Niin hurjalta kun tämä saattaa osalle teistä kuulostaa, ihmiselle, jonka ammatti on oma keho, sen muutokset on hyödynnettävä. Siksi minä pohdin palapelissäni muun muassa keinoja löytää työni nyt polvestani, sen olemassa oloa ja vammaa kun ei nyt oikein voi kieltääkään.

Elämää ei voi kieltää! Minkä seikkailun sainkaan uudelle alkavalle vuodelle elämässäni! Ja sinulle toivotan sinulle nyt polveilevaa päivää, ystäväni!

img_3930

/Äm, joka, noh, kuvasta päätellen on kuitenkin ihan entisellään…

 

Mitä on tapahtunut, katso nämä postaukseni:

”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

 

On ookoo olla onneton – keskellä masennuksen matalinta maisemaa

Toissapäivänä kerroin, että päin persettä menee. Jouduin onnettomuuteen ja yrittäjänä ajauduin vaikeaan tilanteeseen. Koska viestini oli tärkeä ja arvelin tekstini leviävän laajalle, en halunnut tuoda siihen liikaa masentavia sävyjä. Sen sijaan pursutin itsestäni kertomukseeni kaiken mahdollisen tsemppihengen. Mikään ei ollut valetta, uskon kyllä asioiden järjestymiseen. Mutta eivät usko itseeni ja vahva pää poista sitä tosiasiaa, että juuri nyt maisemani on kovin matala.

Elämä on kummallinen.

Jos jaksaisin, yhdelle asialle vähän nauraisin: karmalle. Mutta tänään ei ole voimia. Havahduin eilen totaaliseen voimattomuuteen ja väsymykseen. Koko maailma tuntuu kovin epäreilulta. Kesän ja alkusyksyn aikana olen monelle ihmiselle hehkuttanut kuinka olen vihdoin tuntenut olevani taas täysissä voimissani – oikeastaan vahvempi kuin koskaan – sillä vihdoin tunsin saaneeni viime vuosina kulkemassani hurjassa vuoristoradassa menetetyt voimavarat takaisin.

Kestihän sitä jo pari kuukautta kunnes… Pommi.

ENITEN MINUA VAIVAAVAT nyt päätäni puristavat paineet: vaatimukset löytää ratkaisuja taloudelliseen selviytymiseen ja pään kasassa pysymiseen ovat kovat, mutta mutta minulla ei ole voimia tällä hetkellä painaa niitä päin. Pitäisi puristaa itsestä irti kaikki selviytymisideat, mutta en yksinkertaisesti jaksa, mieluiten vain nukkuisin ja katsoisin elokuvia. Olo on sietämätön, polvi kipuilee ja makaan yksin neljän seinän sisään rajoitettuna. Ei ihmekään, että maisema madaltuu.

Yksin kotona kököttäessäni mietin olisiko parempi olla kuitenkin hiljaa; eihän minulla ole aihetta valittaa, sillä omat ongelmani ovat pieni roska maailman murheiden joukossa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että oma maailmani on nyt sekaisin. Murhe ja suru ovat aina suhteellisia. Vaikka pahempaakin tapahtuu päivittäin, se ei poista minun oikeuttani surra omaa kipuani. Eikä minun tarvitse aina olla pärjäävä tsemppihenkinen cheerleader.

Aina ei tarvitse jaksaa selviytyä.

Tiedätkö, se on ihan ookoo!

img_3769

Vanhempani kävivät eilen siivoamassa luonani. Korvaamaton apu!

img_3777

Voit uskoa, että oli aika ahdistavaa seurata vierestä kyvyttömänä auttaa siivouksessa.

 

OLEN MINÄ TÄNÄÄN HETKEN ajatellut muitakin kuin itseäni: niitä, joilla ei ole omasta takaa yhtä hyviä henkisiä työkaluja kuin minulla, erityisesti nuoria, joilla ei ole vielä perspektiiviä elämään. Jos omaan tilanteeseeni peilaan, voisin sanoa, että masennus ja epätoivo syntyvät näköalattomuudesta tulevaan sekä voimattomuudesta tarttua mihinkään.

Osa meistä pystyy ottamaan vastoinkäymiset olosuhteena, muuttuvana ja ohimenevänä tilanteena, osa taas jää näihin tunteisiin kiinni. Itse tiedän olevani tuota ensimmäistä porukaa, mutta sitä olen tänään miettinyt, että entä jos ei olisi (hetkellisestä horjumisesta huolimatta) näin vahva ja tulevaisuuteen uskova mieli? Miten sitten kävisi?

Maailmanpelastaja minussa haluaisi kantaa heidänkin huolensa ja auttaa. Mutta koska en pysty nyt itseänikään kantamaan, minulla ei ole siihen nyt voimaa. Minun voimani on taas vain tässä tairinassa. Ehkä se herättää edes yhden teistä ajattelemaan ja toimimaan.

SINULLE, JOKA NYT KOET vaikeita asioita näköalattomana ja voimattomana haluan sanoa: Muistathan, että välillä on ihan ookoo olla onneton ja masentunut. Hengitä ja tunne jokainen tunne, anna kivun viiltää. Mutta koeta olla jäämättä noihin tunteisiin kiinni. Kun surut on surettu ja kivut koettu, voit päästää irti. Hyvää tulee, mutta siihen on vahvasti uskottava. Yritän tätä kirjoittaessani ymmärtää itsekin nuo sanat.

Ja teille muille haluan vain sanoa; tällaistakin voi elämä olla keskellä matalinta maisemaa. Ehkä sinä voit kiinnittää huomiosi erityisellä tavalla lähellä oleviin ihmisiin. Ehkä joku heistä kaipaa kannustavaa sanaasi, apuasi selviytyä arjessa? Pienet asiat ratkaisevat.

* * *

OIKEASTAAN MINÄ HALUAISIN toistaa sinulle tänään sanani viime vuodenvaihteelta. Silloin olin Amerikassa ja kirjoitin kirjeen. Nostan tuon kirjoituksen suoraan tähän alle uudelleen, vaikka kokonaisuudesta nyt pitkä tuleekin. Se lukee, kenen on tarve. Mutta suosittelen lämpimästi vähintäänkin scrollaamaan tuohon lopussa olevaan kirjeeseeni, se pysäytti itsenikin tänään.

Suloa sunnuntaihin, selviytyjät!

/Äm

 

 

RAKKAANI, KAHDEN VUODEN PÄÄSTÄ ON KAUNIIMMIN
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015. Koko teksti kuvineen täällä)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

* * *

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

* * *

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista. 

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

* * *

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus. 

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä. 

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä. 

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset? 

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa. 

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä. 

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Ihmiskoe: anna äppisi minun näppeihin! Digitaalisen itsensämittaamisen keinot, hyödyt ja tulevaisuus?

Äitini sai äitienpäivälahjaksi aktiivisuusrannekkeen, ja nyt se (siis äiti) on aivan sekaisin. Ja ehkä minäkin hieman, sillä yksi ikuisuusongelma on nyt ratkaistu. Äiti vastaa nykyään puhelimeen! Syy selvisi soittaessani hänelle äitienpäiväpuhelua: vaikka kännykkä olisi missä tahansa kassin pohjalla, eikä hän sitä kuule (kuten aina yleensä), nyt äidin ranne tärisee merkiksi puhelusta.

Oi siunattu digitalisaatio!

”Tarviitko sä kaikkia niitä tietoja, joita rannekkeestasi saat? Miten ajattelit hyödyntää sitä?”, tivasin häneltä puhelimessa kiinnostuneena.

”Nooohh… ennnn… oikein tiedä”, kuului vastaus.

IMG_3740

Kuva: Markus Kiili

 

AKTIIVISUUSRANNEKKEITA TAITAA TÖRÖTTÄÄ nyt joka toisen ihmisen ranteessa. Ja nämä rannemittarit ovat vain yksi tapa mitata ja selvittää omaa hyvinvointiaan tai suoritustaan.

Oi siunattu digitalisaatio!

Jos olen rehellinen, en ole itse oikein varma siitä, mitä näistä laitteista ja sovelluksista ajatella. Eikö enää riitä, että tyrkkää kaksi sormea kaulalle ja laskee näpeillään lyöntejä minuutin? Tai että puolen vuoden välein katsoo kuinka monta istumaanousua jaksaa vetää arvioiden siitä corealueensa kehityksen? Suoraan lautaseltakin voi kai tsekata, että siinä on täydellisen, ala-asteella opetetun lautasmallin kuva.

Ei. Näpit eivät enää riitä. Eikä tarvitsekaan, sillä mielenkiintoisia äppejä, siis mahdollisuuksia ymmärtää itseään ja kehonsa toimintaa paremmin on tarjolla. Jos minun kuusikymppinen äitikin seuraa itseään digitaalisesti, pitäisikö minunkin kiinnostua jutusta? Vai voinko edelleen olla se, joka luottaa sydämen ääneen välikappaleista viis?

suunto

Tällä viimekesäisellä pyöräilyhaasteellani, josta tämän kirjoituksen kuvat ovat peräisin, testasin jo suhteellisen innostuneena uutta Ambit3-kelloani (luitko jo, miten kävi polkiessani kylmiltään 350 km 3 päivässä, katso tästä lisää...). Vielä pitkään reissun jälkeenkin käytin kelloa treeneissäni, mutta en osannut hyödyntää saamaani tietoa kunnolla ja siksi into laantui.

 

OI SIUNATTU DIGITALISAATIO, minä ehkä vähän angstaan koko juttua.  Digi siellä, digi täällä, huudetaan ja hypetetään ja ostetaan laitteita ja ollaan cool – noin niinku kärjistetysti kuvattuna.

Hössötys digitaalisesta tulevaisuudesta on saanut aika isot mittasuhteet, vaikka digitalisaatio on jo täällä ja tarkoittaa lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan teknologioita ja ajatusmalleja, viitekehystä, jonka kautta esimerkiksi tuottavuutta ja tehokkuuttaa voidaan tarkastella sekä johtaa uudelle tasolle.*) Laite laitteen takia minua ei oikein innosta, mutta entä niiden mahdollisuudet? Vaikutukset? Hyödyt? Tavisihmisen arjessa? Jotta kiinnostuisin jostain, minun on ajateltava isosti. Ja nyt isossa kuvassa minä pohdin: Millä eri tavoin yksilö voi itseään nykypäivänä mitata ja miten hän voi saamaansa tietoa käyttää?

Tuottavuuden ja kilpailukyvyn lisääntyminen on digitalisaation varmasti suurin mahdollisuus. Kun yksilö mittaa itseään erilaisin keinoin, voisi ajatella, että saadulle tiedolle olisi käyttöä myös organisaatioiden tasolla. Mitä yritykset voisivat tehdä tällaisella yksilöä koskevalla datalla, jota monet meistä jo nyt tuottavat automaattisesti päivittäin? **)

Ja sitten on tietysti tulevaisuus. Palaavatko äpit tulevaisuudessa ihmisen näppeihin? Yhdistyvätkö kaikki nyt rakennetut aparaatit joskus joksikin ihmisen ihon alaiseksi tehomuistikortiksi, joka ohjaa ihmistä analysoiden automaattisesti hänen kehonsa?

_DS35105_netti

Kuva: Stepi Sundberg

 

PITKÄLLE AJATUSMATKALLE ja isoihin kysymyksiin äidin aktiivisuusranneke minut heitti…

Oikeastaan olen pohtinut tätä asiaa jo jonkin aikaa – myös muuten kuin pyöräilyn tai muiden urheilusuoritusteni osalta. Olen nukkunut viime aikoina jotenkin kummallisesti. Vaikka saatan olla untenmailla yhdeksänkin tuntia, silti väsyttää. Nukunko laaduttomasti? Olen ollut sairaana, viime viikkoinen treenileiri yhdistetyn maajoukkuuen kanssa ei ehkä tullut ihan parhaaseen saumaan, sillä kova treeni pitkitti flunssaani. Miten olisin voinut tietää, millä tavoin voin treenata, olisiko joku sisäinen tietokone voinut ohjata suoritustani? Ruokailuni puolestaan ovat olleet jo pitkän aikaa melko yksipuolisia. Kanaa, riisiä ja salaattia. Vähän suklaata ja samppanjaa. Johtuuko väsymykseni ja voimattomuuteni ruoan laaduttomuudesta? Miten minun tulisi syödä?

Ja kuukautiset sitten! Niiden lähestyessä minusta tulee ihmiszombie. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tämä naisen kuukauden riemukkain aika vaikuttaa mieleeni ja selviytymiseeni arjessa. Ja se mieli, appropoo… Tunteita laidasta laitaan. Aivan liikaa. Miten erilaiset mielentilat vaikuttavat suorituskykyyni tai tehokkuuteni ?

Näistä monen mittaamiseen taitaa jo löytyä ratkaisu. Millaisia ne ovat? Ja millaisia ratkaisuja on juuri nyt kehitteillä?

mä ja batman

Batman ei juuri viime kesän urheilusuorituksessa mittareita tarvinnut, mutta entä me muut kuolevaiset; miten äpit voisivat auttaa meitä tuntemaan itseämme (ja toisiamme) paremmin? Kuva: Stepi Sundberg

 

MINÄ EN TIEDÄ. En ymmärrä. Mutta kiinnostaa kovasti.

Koska en ymmärrä, on pakko selvittää. Koska en tiedä, haluan hahmottaa. Koska mieli kulkee jo tulevaisuuteen, haluan luodata: miltä digitaalinen itsensämittaaminen voisi tulevaisuudessa näyttää ja kuinka paljon terveempiä, tehokkaampia ja onnelisempia meistä voisi tulla mittaamalla ja hyödyntämällä saamaamme tietoa oikein?

Siksi haluan tehdä nyt ihmiskokeen!

Haluan kokeessani perhetyä siihen, miten digitalisaatio vaikuttaa tavisihmisen elämään ja tehostaa sitä – siis sitä millaista hyötyä suoritusta ja hyvinvointia mittaavien digitaalisten sovellusten käyttö ja kenties erilaisten sovellusten käytön yhdistäminen tuottavat yksilölle? Lisäksi haluan hahmottaa millaisia mahdollisuuksia yksilön itsensämittaaminen voisi tuottaa yrityksille ihmisten johtamiseen; millä tavoin yksilön erilaiset mittaustulokset kehon ja mielen toiminnasta olisivat relevantteja esimerkiksi heidän työyhteisöilleen?

Nyt etsin mahdollisimman monta ja erilaisia digitaalisia ratkaisuja ihmiskokeeseeni. Tarjoudun koekaniksesi! 

Onko yritykselläsi jokin ihmisen hyvinvointia tai suoritusta mittaava digitaalinen ratkaisu? Valmis tuote tai vasta betavaiheen äppi? Sillä voidaan mitata treeniä, ruokailua, hyvinvointia, hormonaalista toimintaa, unta – enhän minä oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea, sitähän minä juuri haluan tutkia! Tärkeintä on, että saisin mahdollisimman kattavan otoksen testiini, ja mikä hienointa: mukaan mahdollisimman monta ihan uutta juttua. Heitä siis omasi testiin tai pistä tämä postaukseni kiertämään edelleen sille, jonka ratkaisun kannattaa olla mukana. Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com, niin sovitaan tarkemmin testistä. Kokeen suoritan touko-kesäkuun aikana tutkien minulle tarjotut erilaiset laitteet ja aplikaatiot arjessani.

Olen tosissani. Tästä tulee hauskaa, mielenkiintoista ja erityisesti: tulevaisuutta luotaavaa, sillä sinnehän digipuheenkin pitäisi suunnata. Tässä sinunkin kannattaa olla mukana!

hauta

Siinä niitä tietoja siirretään, näpeistä äppeihin 350 kilometrin fillaroinnin jälkeen Norjan Altassa.

 

/Äm, odottaen innolla miten käy ja saadaanko ihmikoe aikaan

 

Tämä postaus ja huima ihmiskokeeni on osa Soneran ja PING Helsingin yhteistyötä, jossa tutkitaan digitalisaatiota. PING Helsinki on Pohjoismaiden suurin sisältömarkkinoinnin bisnessfestivaali, joka tuo yhteen yritysten viestintä- ja markkinointipäättäjät sekä sosiaalisen median sisällöntuottajat. Se järjestetään tämän viikon perjantaina, ja minulla on ollut suuri kunnia tulla valituksi mukaan tapahtumaan. Minun lisäkseni mukana on muuten aika komea joukko niin sisällöntuottajia kuin yrityksiä!

 

Tässä hyvää pohdintaa digitalisaatiosta: http://blogit.sonera.fi/category/uuskasvun-polut/

*) http://www.slideshare.net/Sonera/uuskasvun-polut-digitalisaation-lupaus-52535522/59

**) http://www.slideshare.net/Sonera/uuskasvun-polut-digitalisaation-lupaus-52535522/41

 

 

 

 

Kaikenlaista jyystöö – Somekuningatar.fi ja ihmiskoe

Onpas tänään paljon kerrottavaa. Ja tekemistä.

Koska ei jo muutenki oo kaikenlaista jyystöö, niin aina voi vetäistä yhden 28 päivän ihmiskokeen. Jotta saisin stressisuoliston kuntoon ja syksyn käyntiin hyvällä energialla, lupasin taannoin PT:lleni Tiialle kokeilla CellReset-puhdistuskuuria. Ja se käynnistyi tänään.

Kuurin pointti on käynnistää uudelleen aineenvaihdunta ja hormonitoiminta. Minulla on kaikkien näiden myllerrysten suerauksena tullut sellainen stressisuolisto ja tuntuu, että aina vähän väsyttää. Siksi Tiia ehdotti, että kokeilisin mitä myrkyistä, kuonasta, lääkejäämistä ja muista elimistöön kertyneistä haitta-aineista puhdistuminen voisi saada aikaan.

Ja sitten tällä pitäisi saavuttaa seesteinen ja tasapainoinen mieli. Mut tänään, kun on Day1, ni ei oo tämän tytön lähelläkään nähty piiruakaan seesteisyydestä. Hirveä ahdistus kun kaikki tuntuu niin hankalalta. Päätä särkee ja ketuttaa. Ensimmäinen viikko on kurinalaisin ja vaikein. Syömiset on hyvin tarkkaan ohjeistettu, ja voit uskoa, että se aiheuttaa minulle päänpuristusta.

Katsotaan miten tästä selviydyn, nämä kuurit ja paastot ei ole ikinä olleet mun juttu ja tää on eka kerta koskaan kun teen tällaista. Mutta halu voida hyvin on kova! Laihtua ei tarvitse, eikä tämä laihdutuskuuri olekaan, vaikka ylimääräinen turvotus kyllä varmasti lähteekin ja saa lähteä.

Yksi hyvä juttu tässä on se, etten saa täällä viikolla urheilla ollenkaan. Polveni kaipaa edelleen lepoa, ja nyt on ihan oikeasti maltettava. Tunnustettava kun on, etten oikein viime päivinä ole malttanut… Kuulithan eilen kävelyhaasteestani ja hyväntekeväisyyskampanjastamme? Sitäkin ajatellen on tärkeää, että jalkani olisivat kunnossa. Kohta pitäisi kulkea 50 kilometrin testilenkki.

Mutta hei: tulepa Snapchatiin seuraamaan minua, sillä sinne raportoin Instagramin lisäksi vähän säännöllisemmin fiiliksiä myös tästä ihmiskokeesta. Snapchatin oiva puoli on se, että sinne voi tehdä helposti videoita, joten pääset äsiksi todellisiin tunnelmiin.

11949805_10153327093269457_2126641404_n

Muun muassa tällaisia ajatuksia Snapissa eilen ja tänään.

 

Nyt tulee se toinen tämän päivän tärkeä asia: väsymys ja päänsärky johtuvat puhdistuskuurin lisäksi siitä, että rakensin yöllä (siis makasin sängyssä ja koetin nukahtaa, mutta koko ajan tunki tekstiä päähän ja minun oli kirjoitettava sitä ylös kännykkäni muistiolle) uudet nettisivuni. Eilen illalla ei siis todella ollut vielä mitään, mutta jostain alkoi puskea niin paljon ajatuksia, että muutaman tunnin unien jälkeen päätin rykäistä tänään kasaan uudet upeat sivuni.  Nyt on vähän ylikierrosta ilmassa.

Jos jossain toisessa paikassa haluat tänään Snapchatin lisäksi vierailla, käy tsekkaamassa minun SOMEKUNINGATAR-sivuni. Päädyin nimittäin siihen että tehdään nyt sitten jotain mitä ei ole ehkä koskaan aiemmin tehty ja rakennetaan bisnes somessa – olenhan Somekuningatar. Enhän minä halua viettää päiväkausia bunkkerissa hioen täydellistä hissipuhetta ja omaa erinomaisuuttani huutavaa nettisivua vain siksi, että ”niin pitää tehdä”. Se on nimittäin niin, että vanhat bisneksen ja työnteon lait eivät enää päde digitaalisella aikakaudella, vaan on uskallettava tehdä toisin. On käännettävä järjestys ylösalaisin sekä annettava tekojen ja toiminnan puhua puolestaan. Ja senhän minä tavallaan osaan.

Tervetuloa siis myös mukaan Somekuningattaren valtakuntaan! Somekuningatar-blogi on puhetta ammattitaidostani käsin; matkan varrella syntyviä ajatuksia sekä oivalluksia. Somekuningatar-sivulla tutustut vähän toisenlaiseen Maijaan ammatillisesta roolistani käsin. 

SomeQueen-logo2-kuningatar-instagram

Tästä tää kuulkaa lähtee. On fiilis, että syyskuusta tulee aika huima kuukausi! Toivottavasti myös sinulla!

/Ämmä

Joskus on sanottava stop voidakseen taas sanoa start

Hei tyypit, hei! Muistakaa, että suurinkaan seikkailu tai haaste ei ole oman terveyden menettämisen arvoinen! Polveni oikuttelee ja tunnustelevan aamutreenin saldo on tässä.

11954634_741806345945758_22735400616235427_n

Tosiasiat tosiasioina: odottamani ihmeparantuminen ei taida tapahtua, vaikkei ikuinen optimisti minussa koko kirvestä ole vielä heittänyt kaivoon. Harmittaa vietävästi, mutta tulossa on niin tärkeitä haasteita, joiden vuoksi polven on nyt levättävä. En usko, että siinä on mitään isompaa vialla, mutta nyt on oltava malttia antaa sen olla rauhassa riskeeraamatta yhtään enempää.

Tour de Helsinki siirtyy osaltani ensi vuoteen. Joskus on kai osattava sanoa ”stop” voidakseen sanoa taas ”start”.

/Ämmä, joka kannustaa menemään nyt SNAPCHATiin katsomaan maijailmoniemi, ja siellä fiiliksiä lisää!

 

Tarpeeton twisti alkumetreillä

 

Näin tänään aamulla.

Tällainen twisti tähän tarinaan. Olen aivan kammottavan sairaana. Sen lisäksi, että olo on kuin maastopyörän alle jääneellä, koko päivä on ollut varsinaista mielen kanssa kamppailua. Fillarointihaaste pelottaa, ja päässä nakuttaa ajatus, että treenattava olisi. On se jännä miten älytön ihmismieli on. Vaikka keho huutaa stoppia, ja itsekin tajuaa, että ei täältä sängyn pohjalta edes pääse nousemaan ylös, silti velvollisuus jyskyttää.

Onhan tämä aika tarpeeton twisti nyt tähän kohttan. En voi ymmärtää miksi juuri nyt tämän piti iskeä päälle, enhän ole päässyt vielä aloittamaankaan fillaritreeniä. Eri juttu olisi, jos minulla olisi ollut aikaa harjoitella jo pidempään, mutta nyt tämä kaikki täytyy kursia kasaan parissa viikossa.

Onneksi minulla on oma rakas personal trainer, joka valaa minuun uskoa. Vain pari minuuttia sen jälkeen kun olin ladannut tämän videoni Facebookiin, Tiia jo laittoi viestissään minulle tsemppiä ja ohjeitaan. Käsky on totaalilepo ja valtava määrä c-vitaamiinia.

IMG_2796 IMG_2797

 

Täällä sitä nyt on koko päivä maattu aloillaan, vedetty hedelmiä, marjoja, vihanneksia, juotu tyrnimarjamehua ja inkivääriteetä sekä rukoiltu ihmettä. Toivottavasti huomenna olen jo kunnossa!

Tein tänään viimeisillä voimillani muuten tällaisen

FB-ämmänpolkasu-banneri

Ämmän Polkasu -tapahtuman Facebookiin! Tervetuloa seuraamaan matkaa Hullun Polkasuun valmistautumisesta itse suoritukseen! Saako Somekuningatar sponsorit ja matkakassan kasaan? Mistä löytyy fillari? Miten treenataan ultimaattiseen haasteeseen? Kestääkö pää? Ja mikä tärkeintä: kestääkö tarakka? Senhän sä haluat tietää.

Reissun kovimmat palat itseoikeutetusti tietysti täällä, blogissani ja MaiLifen Facebook-ryhmässä sekä Instagramissa @maijailmoniemi (tule tykkäämään/seuraamaan)!

Tuo tapahtuma on luotu toiveestanne päästä seuraamaan reissuani ja haastettani yhdestä paikasta. Klikkaamaalla tapahtuman osallistumisnappulaa et suinkaan joudu polkemaan kanssani ja osallistumaan Hullun Polksuun / Ämmän Polkasuun, vaan pääset mukaan tähän tapahtumavirtaan blogini ja MaiLifen Facebook-ryhmän lisäksi.

Mennäänpä sitten näillä tänään.

/Äm, painuen takaisin sängyn pohjalle

Project Fitnesszilla: Ruokapäiväkirja

Aurinkoinen huomen, te ihanat! Jahas. Nyt minä sitten aloitan tämän hyvinvointi- ja kuntoprojektini, jonka nimeän nyt ”Fitnesszillaksi”. Niinku tyyliin ”Maija the Fitnesszilla”… ”Maija the Hormonizillahan” teille onkin jo tuttu!

Tutkimme yhtenä osana tätä projektia yhdessä Tiian kanssa miten syön ja millaisilla pienillä tarkennuksilla ruokavaliooni voisimme tukea treenaamistani ja hyvinvointiani. Ja minä kirjaan nyt sitten viikon ajan ylös kaiken mitä suuhuni pistän. Aamun ensimmäiset suupalat on nyt kirjattu päiväkirjaan.

Minähän siis tavoittelen tällä projektilla sitä, että saisin treenin sulavasti osaksi arkeani ja sen avulla jaksamista, voimaa ja energiaa jokaiseen päivään. Ruokavaliota tutkimalla emme mieti miten voisin itseäni laihduttaa tai tehdä syömisestä kummallista hifistelyä, vaan sitä, kuinka ravinto, jota saan auttaa minua jaksamaan. Esimerkiksi usein kun käyn aamulla treenaamassa, väsähdän aina tietyssä kohtaa päivää, ja Tiia kertoi sen johtuvan juuri ”vääränlaisesta” syömisestä.

Nyt siis jokainen suupalani, tämäkin pelottavan vihreä vehnänorasjuomani, syynätään, jotta voisin voida paremmin. Let’s go!

ruokapäiväkirja

/Maija the Fitnesszilla

Tapaaminen personal trainerin kanssa – uusi projekti alkaa

Nyt on kuulkaa sellainen tilanne, että lähtölaukaus projektille työnimellä ”Kick My Ass” on pamahtanut (lupaan miettiä sille uuden ja paremman nimen…). Tapasin juurin uuden personal trainerini Tiian, jonka kanssa aloitamme nyt yhteistyön. Minä haluan saada itseni hyvään kuntoon terveellisesti.

Olen treenannut jos jonkinlaista ohjattua jumppaa ja kuntosalia elämäni aikana, mutta nyt vuoden vaihtuessa ja elämän muuttuessa tuli sellainen olo, että haluan terveyttä, jaksamista, hyvää fyysistä sekä henkistä kuntoa ja elämäniloa aivan uudella tavalla; haluan että kehoni on vahva ja mieli kirkas koko ajan. Ja kaiken tämän haluan tehdä ammattilaisen avuin, jotta osaan mennä oikeaan suuntaan luonnollisella ja terveellä tavalla. En tavoittele painonpudotusta enkä liiemmin edes lihaksikasta kroppaa, vaan haluan tutkia, miten saisin liikunnan ja oikean ruokavalion tukemaan arkeani ja hyvinvointiani. Olen käynyt kuntosalilla, mutta en oikein ole osannut innostua siitä, koska en tiedä mitä siellä pitäisi tehdä ja miten. Haluan pitää yllä terveyttäni sekä saada liikunnasta ja salitreenistä energiaa ja virtaa. Haluan tutkia kuinka säännöllinen, oikein suunniteltu liikunta vaikuttaa hyvinvointiini ja mieleeni. En halua hurahtaa mihinkään tai kärsiä, vaan tehdä asioita hyvällä fiiliksellä.

Tämän projektin tavoite on saattaa minut uudelle polulle huolehtimaan itsestäni siten, että voin hyvin koko ajan niin fyysisesti kuin henkisesti. Haluan hypätä uuteen ihmiskokeeseen ja etsiä oikean tavan vahvistaa ja arvostaa omaa kehoani. Minä nimittäin haluan nauttia omasta kehostani ja elämästäni. Terveellä tavalla!

Siksi otin yhteyttä Tiian PinkFitnessistä ja pyysin, että voisimme aloittaa tämän projektin yhdessä. Tästä se alkaa. Stay tuned!

Tiia

/Maija, joka kohta pamahtaa jännityksestä ja onnesta!

Milloin uskaltaa auttaa?

Minulla on ollut tänään kaksi ajatuksia herättävää kohtaamista. Tai ensimmäinen niistä ei varsinaisesti ollut kohtaaminen, vaan tapahtuma, jonka todistin omasta koti-ikkunastani…

Olin syömässä aamupalaa, kun kuulin kadulta huutoa. Kuulosti ensin sellaiselta vähän yö pitkälle venyneen opiskelijaporukan riemun ja krapulan sekaiselta uholta, mutta äänen lähestyessä taloani se muuttui hätähuudoksi. Joku huusi hädissään apua ja kiljui pelkoa. Juoksin ikkunaan ja huomasin maassa makaavan naisen. Tai ei hän siinä maannut, vaan mies veti häntä maassa perässään. Nainen yritti rimpuilla pois. Välillä he ajautuivat keskelle autotietä, välillä takaisin kadunkunnostajien vielä pikkukivistä siivoamattomalle jalkakäytävälle.

Yhtäkkiä kuului kova ja pitkä auton äänitorven ääni ja huomasin pariskunnan olevan melkein taksin edessä. Se pysähtyi jarrut huutaen ja nainen riuhtaisi itsensä irti miehestä juosten suoraan taksin takapenkille. ”Sun täytyy auttaa mua!”, hän huusi kauhuissaan taksikuskille (kuulin sanat selvästi neljänteen kerrokseen). Mies juoksi perässä, riuhtaisi takaoven auki ja tunkeutui autoon huutaen ja vetäen naista ulos. Taksikusi nousi etupenkiltä selvästi säikähtäneenä ja neuvottomana. Hän komensi miestä pois oven välistä ja jonkin ajan kestäneen sanaharkan jälkeen mies lähti juoksemaan paikalta vihaisena. Taksi seisoi paikallaan ja kuski puhui jotain takapenkille. Yhtäkkiä myös nainen nousi autosta ja lähti pois. Taksin kuljettaja seisoi hetken autonsa vieressä säikähtäneenä kunnes istui ratin taakse ja ajoi pois.

Minä seurasin tätä tapahtumaa kauhistuneena omasta ikkunastani ja mietin miten olisi käynyt jos tämä olisi tapahtunut vain hetki aiemmin ollessani ulkoiluttamassa koiraa tuolla samalla kadulla. Mitä olisin tehnyt? En voinut olla miettimättä seuraavaksi tapahtuisi, kun nämä kaksi väistämättä taas tapaavat. Siirryin pois ikkunasta hämmentyneenä.

Vähän myöhemmin kävelin pitkin Helsinginkatua Helsingin Kalliossa. Kuuntelin musiikkia iPhonestani ja olin vähän omissa maailmoissani kun ihan tyhjästä viereeni ilmestyi nuori poika. Hän viittoili minulle ja nostin toisen kuulokkeen pois korvaltani. ”Kuule voisitko sä vähän auttaa?”, hän kysyi ja katsoi minuun rokonarpisilla, kalpeilla kasvoillaan silmät päässä seisten. En voinut olla tekemättä tulkintaa tuon ihmisen tilasta. ”Huumeita”, arvioin. Poika kertoi koskettavasti (joskin aivan kuin hän olisi opetellut sen ulkoa) jonkin tarinan kuinka hänen pitäisi päästä jonnekin Ruotsiin ja hänen isänsä oli jättänyt tulematta heidän sovittuun tapaamiseensa ja nyt hän tarvitsisi 22 euroa ja ehkä minä voisin antaa hänelle vaikka euron.

Kaksikymmentäkaksi euroa? Euron? Minä valehtelin. Sanoin, että minulla ei ole käteistä, vaikka olihan minulla lopakossani pari euron kolikkoa. Pahoittelin tilannetta ja kuulin itseni sanovan: ”Toivottavasti saat asiasi kuntoon.”

Tuo kohtaaminen jäi vaivaamaan minua. Olisiko minun pitänyt auttaa poikaa ja antaa hänelle rahaa, vaikka mielessäni tiesin varmaksi, etteivät nuo rahat menisi Ruotsin reissuun? Mikä minä olin tuomitsemaan? Entä jos poika puhuikin totta? Tai vaikka tietäen rahojen käyttötarkoituksen, mitä jos olisinkin auttanut poikaa, jotta hän olisi saanut helpotuksen oloonsa? Ja entä jos tuo taksikusi olisikin tarjonnut aamulla sille naiselle kyydin johonkin turvaan, vaikka naisella ilmiselvästi ei ollut rahaa maksaa kyydistä?

Milloin pitää auttaa? Ja milloin jättää auttamatta? Tai oikeastaan; milloin uskaltaa auttaa?

Tämä ei ole nyt sellainen ”ja sitten hän sulkeutui kartanonsa turvaan kauhistellen maailman menoa ja syöden prosciutto-mozzarella-salaattiaan”-tarina (vaikka minä kyllä syön juuri lounaaksi itse valmistamaani prosciutto-mozzarella-salaattia, mutta vain siitä syystä, että sain Lidlistä ainekset halvalla ja menin sinne ruokaostoksille juuri siitä syystä, että omassa taloudessanikin euro on tällä hetkellä iso raha). Ei mitään länsimaisen keskiluokkaisen hyvinvoivan ihmisen silmien pyörittelyä kun joutuu kasvotusten yhteiskunnan nurjan puolen kanssa. Ei. En vaan saa mielestäni näitä tapahtumia. Mitä pariskunnalle tapahtui? Auttaako heitä kukaan? Entä poika? Entä jos hän olikin oikeasti avun tarpeessa? En voi olla tuntematta pientä syyllisyyttä siitä etten antanut pojalle rahaa, koska minäkin tiedän millaista on kerätä toimeentulonsa euro kerrallaan, jotta joskus pääsisi vaikka sinne Ruotsiin, jonne minullakin on nyt vähän ikävä…

salaatti

/Maija, joka syö prosciutto (kuulostaa muuten paljon paremmalta kuin ilmakuivattu kinkku)-mozzarella-salaattia, erinomaista iloiten rahansäästöstä!