#aamupissaoivallus

Eilen amulla julkaistuani videopostaukseni jäin miettimään syytä sille miksi oikeastaan käyn edelleen lähes jokaisena aamuna aamupissalenkillä vaikka minulla ei ole enää edes koiraa. Tänäänkin aloitin päiväni ulkoillen, ja pyöritin kävelyiden perimmäistä tarkoitusta mielessäni.

Juuri aamu on minulle oivallusten aikaa. Silloin keksin parhaat ideani ja vaikka olisinkin vähän aamutokkurassa (kuten tänään), silti aamuisin olen kaikista elinvoimaisimmillani. Oivalluksia teen nimenomaan sillä hetkellä kun kehoni alkaa herätä henkiin liikkeen myötä – se voi olla joko juoksua tai kävelyä, pääasia, että saan kehoni liikkeelle. Sitten jossain vaiheessa kehoni ja mieleni yhdistyvät. Meditaatiota parhaimmillaan, meditaatiojuoksiaksihan Me Naiset -lehti minua taannon haastattelussaan tituleerasi, muistatko?

Ja sitten alkaa ideoita ja inspiraatiota kuplia. Terävimmät ja kirkkaimmat oivallukseni syntyvät usein pidempänä prosessina; yhden aamun kävelyn tuotokset jalostuvat seuraavalla ja edelleen taas seuraavalla synnyttäen lopulta jonkun houkuttelevan kokonaisuuden, jota alan uteliaisuuttani sitten testaamaan käytännössä ja katsomaan millaiset siivet tuo idea voisi saada. Jotenkin se liike vielä saa aikaan sen, että ideat lähtevät aina toteutukseen ja testiin nopeasti, sillä liike jotenkin motivoi viemään niitä eteenpäin. Parhaat ideathan todennetaan aina toiminnassa.

IMG_4569

Tämä on hyvin olennaista ihan isossa mittakaavassa kosien asiota, joita olen oppinut luovasta prosessista. Jos tarvitsee istua paikallaan ja puskea puskemistaan, minusta ei ole mihinkään. Mutta sitten pari askelta kävellen saattaakin johtaa läpimurtoon.

Siksi minä edelleen käyn aamupissakävelyllä.

Tässä esimerkiksi sinulle tämän aamuinen oivallukseni, joka kumpusi eilisestä koirastaluopumisepohdinnastani ja jonka taas Snapchatiin avasin kävellessäni. Tämä oivallus synnytti taas toisen, ajatuksen #aamupissaoivallus-kokonaisuudesta: miksi en jatkossa poimisi sinulle inspiroivia aamulenkilläni syntyneitä ajatuksia Snapchtiin ja silloin tällöin myös nostoina Youtubeen – katsoisi uteliaisuuttani mihin ne johtaisivat. Kenties oivalluksiin sinulle?

Tässä sinulle ensimmäisin evö #aamupissaoivallus, ole hyvä!

 

 

Mielenkiintoista päivää sinulle, utelias ystäväni!

/Ämmä

Ps. Laadusta viis, tuo on poimittu taas Snapchatistani, ja hieman heikosti näkyy. Mutta tule seuraamaan minua Snäppiin @maijailmoniemi, ja näet tämän 10.9. noin klo 10.00 asti paremmin sekä pääset seuraamaan jatkossa kaikkia uusia #Aamupissaoivallukseni livenä.

 

 

Manifestini työstä ja aikuisuudesta

Nyt on näköjään sellainen aika elämässä, että kaikki mitä näen ympärilläni kirvoittaa minussa paljon ajatuksia. Kuten eilinen elokuva (lue lisää ”Arkiston helmi: Kaurismäkeläinen eat, pray, love) ja nyt tämä Hesarin juttu, jossa tutkimusprofessori Kiti Müller sanoo luovan ongelmanratkaisukyvyn jäävän työpaikoilla ”tavoitehakuisen ajatustehtailun” jalkoihin. Että aivot tarvitsevat aikaa ja lepoa voidakseen tuottaa uusia ideoita. Upeaa! Tätä samaa minä olen miettinyt paljon. Ja siitä syystä nakutin tämän tekstin näillä peruuntunutta työhaastattelua varten lakkaamilla punaisilla kynsilläni (lue lisää ”Haastattelu peruttu ja kynnetkin on jo lakattu” -postauksestani). Se on aika pitkä, mutta se on vähän niinkuin minun manifestini; kaikki mitä minä ajattelen ja mistä olen kiinnostunut; se, miten minä haluaisin muuttaa maailman.

* * *

Minulla on ollut paljon aikaa ajatella viimeisen vuoden aikana. Liikaakin. Etsiä merkitystä, syytä kaikelle. Syytä elämälle. Pohtia sitä, mikä minua vaivaa maailmassa kaikista eniten – mistä tässä kaikessa on oikeastaan kysymys. Miksi en innostu elämästäni? Miksi tämä maailma ei toimi?

Olin asiantuntijayrityksen omistaja ja johtaja. Tehtäväni oli auttaa asiakkaitani kehittämään viestintäänsä strategisesti. Tavoittelimme yhdessä rahaa, menestystä ja valtaa, myyvempää sanomaa! Istuin satoja tunteja erilaisissa ideointityöpajoissa erilaisten ihmisten kanssa – ja tunsin hakkaavani päätäni seinään. Kun katsoin työyhteisöämme, tuntui, että meiltä puuttui jotain. Jokin energia esti meitä kehittymästä. Ja kun katsoin asiakasyrityksiäni, tuntui, että niistäkin puuttui jotain.

Stressienergia oli käsin kosketeltava. Näplättiin kännykkää, vilkuiltiin tietokonetta. Ei keskitytty olennaiseen – siihen hetkeen, jossa olimme luomassa uutta, rakentamassa tulevaisuuden menestystä. Tuntui, että edellytykset tarvittavalle luovuudelle olivat kadonneet.

Miksi? Koska oli niin kiire! Koska ei ollut aikaa istua työpajassa, johon pomo oli määrännyt tulemaan. Koska me olimme niin valtavan ahdistuneita kukin oman paineemme alla. Mielessämme raksutti jo huomisen aikataulu, ensi vuoden budjetti. Tulos, joka piti tehdä.

Koska koko ajan meidän päähämme tungetaan uusia asioita – on omaksuttava uutta tietoa valtavaa vauhtia. Ja koko ajan meidän täytyy tunkea ulos tavaraa päästämme – täytyy tuottaa uutta tietoa armottomalla vauhdilla. Meidän on oltava tuottavia, jotta menestymme.

Me suoritamme. Meillä on päämäärä, tavoitteet ja selkeä suunta. Istumme tietokonepäätteillämme ja kuormitamme aivojamme. Teemme suurimman osan ajasta työtä noin yhdellä kuudesosalla koko kehostamme; päällämme. Olemme menettäneet yhteyden kehoomme ja tunteisiimme. Nousemme ylös tuolista vain hakeaksemme kahvia automaatista. Tiuskimme työtoverillemme, kun hän tulee häiritsemään kysymyksillään. Ja samalla pyöritämme itsemme syvemmälle väsymykseen, ilottomuuteen ja haluttomuuteen. Olemme vakavia, ahdistuneita, juoksemme ympyrää. Emme näe ympärillemme, koska meillä on kiire. Emme hahmota vaihtoehtojen kirjoa, emme kykene havaitsemaan uusia mahdollisia tapoja ajatella. Emme kykene nauramaan.

Miten voimme olla tuottavia, jos olemme aivan lukossa. Miten voimme olla luovia, jos päämme ovat jumissa?

Tietotyön yhteiskunta elää sen yksilöistä – heidän osaamisestaan, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Tietotyön yhteiskunta elää luovuudesta ja innovointikyvykkyydestä. Ja tietotyön yhteiskunnan suurin paradoksi on, että se tunkee itse tärkeintä pääomaansa yhä syvemmälle ahdingon viemäriin tarjoamalla uskomuksen aikuisuuden ja työn vakavuudesta. Syöttämällä totuudeksi sen, että on vain tungettava eteenpäin, omaksuttava uutta, tuotettava uutta. Työn kaaoksessa emme pääse ilmaisemaan todellista minäämme.

Mistä tässä kaikessa on todella kyse, kysyin? Ymmärsin, että nyt oli tosi kyseessä; että ei vain minusta, vaan koko maailmasta oli hävinnyt ilo ja leikkimielisyys. Olemme ajautuneet pois leikistä! Heittäytymisestä. Hulluttelusta. Naurusta, laulusta, pallon potkimisesta. Yhteiskunta tunkee meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole sijaa. Leikki ei ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Ymmärsin, että leikki ja leikkimielisyys on luonnollinen tarve, sisäänrakennettu ihmiseen. Järkeilyn ja loputtoman aivojen ylikuormittamisen sijaan on laskeuduttava alas kehoon ja toimittava sen impulssien mukaan. Antaa voiman valua sisimmästä ja tuottaa uusia yhdistelmiä ajatteluun. Sillä se kirvoittaa luovuuden. Se yhdistää meidät kehoomme, sisäiseen luovuutemme lähteeseen, se yhdistää meidät muihin. Se saa meidät voimaan hyvin. Onnistumaan! Sillä näin ei voi jatkua. Muuten vakavoimme itsemme kohta hautaan. Leikki vapauttaa ja tekee vapaaksi. Leikki voi mullistaa työn!

 * * *

/Maija, ylpeänä jokaisesta kirjoittamastaan sanasta

web-reso-2751