Tag Archives: ihminen

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista

Posted on by

1

Tässä viimeisin kirjoitukseni tämänkertaisista Hidasta elämää -sivuston vieraskynistä.

 

* * *

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista
(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 8.4.2019)

 

Miksi ihmiset kadulla kääntävät katseensa pois, kun kävelen vastaan? Kukaan ei heitä hymyä tai tervehdi toisiaan, ja samalla itse leijun yksinäisenä kaikkien keskellä saamatta kaipaamaani kontaktia kehenkään.

Olen seurannut mielenkiinnolla niin ihmisten käyttäytymistä arjessa kuin julkista keskustelua yksinäisyydestä.

Merkillepantavaa on huolipuhe. Ollaan kauhuissaan ja säikähdetään jos joku kertoo yksinäisyydestään. Järjestetään hankkeita, joissa haetaan helpotusta kärsivälle. Se on toki tärkeää, mutta haluaisin, että maailma ymmärtäisi: yksinäistä ei voi pelastaa.

Ulkopuolisten hätääntyminen ei välttämättä auta yksinäisyydessä taistelevaa, sillä asia on aina yksilön kokemus. Entä jos huolipuheella yksinäisyyteen liittyvää tabua rakennetaankin vain syvemmäksi ja lamaannutetaan yksinäistä yhä enemmän?

Koska olen itse yksinäinen, tiedän, että yksinäinen haluaa tulla kohdatuksi, että moikataan keskellä katua, hymyillään, kysytään mitä kuuluu. Niin pieni jo riittää, ja tämän arjen kohtaamisen tulisi olla jokaisen vastuulla!

Toivon, että yksinäisyydestä poistuisi ulkopuolisen kauhistelun leima ja että yksinäiset puolestaan itse ymmärtäisivät, että asialle voi tehdä jotain; että kyse on paljon omasta mielestä.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni mitä voin tehdä, jos haluan muutoksen tilanteeseeni. En ole tutkinut asiaa terapiassa, vaan oivaltanut nämä asiat itse, ja siksi tuntuu tärkeältä jakaa yksi suurimmista löydöistäni.

Tiedän, että hylätyksi tulemisen pelko on usein vahvempi kuin se, että näkisi mahdollisuuden saada helpotusta tilanteeseen. Yksinäisyyden möykky tuntuu mahdottomalta ymmärtää ja on helpompi kaivautua syvemmälle yksinäisyyteen kuin tarttua toimeen. Mutta uhriutuminen tai vaikeneminen eivät kannata.

Itselleni olennaista oli oivaltaa, että yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus.

Jos minut on hylätty lapsena, se ei tarkoita, että kaikki hylkäisivät minut. Tai jos olen joutunut sopeutumaan nopeasti vaihtuviin tilanteisiin ja paikkoihin, ei se tarkoita, etten voi rakentaa jonnekin juuria. Tai jos joku toinen on kokenut, että kaverit koulun pihalla syrjivät, sekään ei tarkoita, että kukaan ei koskaan haluaisi olla kaveri.

Yksinäisyydestä muodostuu helposti kokijalleen karu kierre, niin oli varassa käydä minullekin. Ymmärsin, että voin itse muuttaa totuuttani tiedostamalla itseni, kokemukseni ja ajattelumallini. Kokemus vahvistaa totuuttani. Mitä enemmän koen tiettyä toimintaa, sitä vahvemmaksi totuudeksi se rakentuu. Ehkä silloin myös positiiviset kokemukset voisi kasaantua ja muodostua vahvemmaksi totuudeksi?

Yksinäisyyden ratkaisemista ei voi ulkoistaa. Olen itse myös ajatellut, että kenties minun on hyväksyttävä yksinäisyyden olevan tunne, joka seuraa elämässäni aina; vain muuttaen muotoaan ja laatuaan. Mutta sitten minulla on siitä jo parempi ote, eikä se saata epätoivoon, sillä tiedän, että itse voin vaikuttaa.

Kuva Ihana elämys

Hyve voi muuttua hetkessä haudaksi – intohimoa on osattava johtaa

Posted on by

0

Intohimosta on tullut nykyajan ihmisen suurin hyve. Ollakseen haluttu ja hyväksytty, täytyy olla intohimoa ja muistaa kertoa siitä kovaan ääneen. Työpaikat etsivät tekijöitä, joilla on liekeissä roihuava polte. Onpa sitten bussikuski tai luova suunnittelija, intohimon perään kuolataan nyt kovaa. Kirosana ja loppuun kulunut mantra se tuntuu jo vähitellen olevan!

OLEN POHTINUT VIIME aikoina paljon intohimoa tekemisen tapana. Voisi kai sanoa, että olen asenteeltani hyvin intohimoinen ihminen. Heittäydyn rakastamaani työhön täysillä, annan itesestäni paljon ja sytyn flowsta, jonka työni mahdollistaa. Ideoita syntyy alati, niihin tarttuu heti, työtehtävissään antaa aina jotain yllättävä ekstraa – vain siksi, että rakastaa työtään ja saa siitä itselleen niin paljon. Kyse ei ole täydellisyyden tavoittelusta, vaan tavasta tehdä; innostuneisuudesta, halusta paneutua, poltteesta antaa kaikkensa asioissa, joita rakastaa ja arvostaa.

Intohimoinen ihminen ei koskaan osaa suhtautua työhön vain työnä, vaan se elämäntapa, tapa olla ja elää, kuten yrittäjyys. Tekeminen antaa lisää energiaa ja tuottaa iloa elämään. Intohimo vie mukanaan, se on itseään ruokkiva flow.

Kuulostaa hienolta, ja juuri siksi varmasti myös jokaisen työnanatajan unelmalta. Ja sitä se onkin! Mikä on sen hienompaa kuin ihminen, joka saa totetuttaa itseään; se joka syttyy ja sytyttää. Lähtökohtaisesti koen intohimon hyvin positiivisena asiana, mutta näen ja tunnen myös sen synkän kääntöpuolen. Flown keskelle on hyvin helppo hukkua.

TOSIASIASSA INTOHIMO VOI olla kovin vaarallinen ominaisuus. Se saattaa salakavalasti kuormittaa ihmisen.

Ristiriita on valtava: toisaalta se, että operoi innostaan käsin (ja saa organisaationsa tuen tehdä niin, sekään kun ei aina ole kaikille mahdollista) vain lisää omaa energiaa, mutta sitten toisaalta intohimoinen tekemisen tapa kuluttaa usein totaalisen puhki. Jossain on intohimollakin raja, ja tämä raja täytyy niin ihmisen itsensä kuin häntä johtavien tunnistaa.

Itse joudun joka päivä tarkkaan tiedostaen miettimään, miten työtäni teen. Jos en ajattele riittävästi ennen kuin heittäydyn kaikkea minua kiinnostavaan tekemiseen, saatan innostua asioista niin paljon, että ne tehtyäni energia saattaa olla täysin kadonnut.

Intohimon kanssa täytyykin olla tarkkana. Ehkä huolestuttavinta on se, miten vaikeaa on tunnistaa oma tapansa heittäytyä kaikkeen niin syvästi sisään.

Minun työssäni kaikista hienointa on se, että intohimolleni annetaan tuki ja mahdollisuus toteutua. Kaikenlaisia projekteja siitä syntyykin, kuten tämä tekemäni kappale ”Vapaakasvatus on saatanan keksintö” (video tekstin lopussa). Vaikka luovuuden laarit näissä usein tyhjentyvätkin, mikä valtava energia näistä syntyykään – kun vaan muistaa myös välillä levätä ja laskea tekemisessään välillä rimaa. Kaikkien päivien ei tarvitse olla ilotulitusta ja täyttä tykitystä.

 

INTOHIMO EI SAA olla työelämässä vain ylistetty hyve. Parhaimmillaan se palvelee kaikkia, mutta hyödyntääkseen tämän ominaisuuden oikein, sitä täytyy myös osata johtaa. Ensisijaisesti tämä on yksilön oma tehtävä ja olennainen osa intohimoon liittyvää kyvykkyyttä, mutta myös esimiesten tulee ymmärtää miten intohimostaan käsin operoivaa tulee johtaa. Jos haluaa työntekijäkseen intoihimoisen ihmisen, on ymmärrettävä, että siihen sisältyy myös vastuu.

Mutta miten johtaa intohimoa? Miten olla sammuttamatta intoa, tukea sen toteutumista, mutta samalla varmistaa, ettei uuvu?

Ei minulla ole siihen tarkkaa vastausta. On vain oltava hirvittävän herkkänä koko ajan. On osattava arvioida, missä menee raja, jossa intohimo muuttuu tuhoavaksi. On osattava tiedostaa asia; se lienee tärkeintä. Erityisen tärkeää intohimoisen ihmisen toimintamallin tunnistaminen on johtajille ja esimiehille – heidän täytyy myös ymmärtää, mitkä intohimon rajat ovat ja hellästi muistuttaa intohimoisella otteella asiaan kuin asiaan paneutuvalle, jos tilanne näyttää huolestuttavalta. Tämän pitäisi olla päivittäistä työtä tuntosarvet pystyssä – helpommin sanottu kuin tehty.

Haastellisinta intohimoisen ihmisen johtamisessa varmasti on se, että osaa antaa tällaiselle tapaukselle tarpeeksi vapautta, mutta samalla ohjata myös jaksamista. Ja tuossa ohjaustehtävässä usein riittää vain se, että pysähtyy välillä huomauttamaan toiselle siitä, että vähemplikin heittäytyminen riittää.

ITSE SAAN HIENOA tukea työssäni, ja usein pysähdymme yhdessä tiimini kanssa pohtimaan, miten ohjata tapaani tehdä oikealla tavalla ja kuinka varmistaa jaksaminen.

Se on kai sitä kamalaa armoa, jota pitäisi osata itselleen antaa, vaikka polte palaa niin moneen suuntaan ja asiaan. On muistettava, että aina ei ole niin kiire tehdä kaikkea kerralla, ja niin syvällisesti kuin haluaisi. Mutta vaikeaa, suorastaan mahdotontahan tämä on…

Miten sinä johdat omaa tai työntekijäsi intohimoa? Oletko pysähtynyt ajattelemaan asiaa?

Ja tämä! Tutkimusmatkani savolaisuuteen, joka paketoitui luontodokumentiksi savolaisiseliölajistä.

 

 

Tässä kuviin liittyvät videot, nauti intohimoni (ja hulluuteni!) tuloksista!

 

Kutsuni sinulle, joka olet kavereita ja tekemistä vailla: löydetään yhdessä ilo arkeen!

Posted on by

3

VIIKKO SITTEN KERROIN yksinäisestä elämästäni uudessa asuinkaupungissani.

”Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla. Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee?”

Näin kirjoitin uuden vuoden alkajaisiksi (katso tästä) ja kehotin sellaisten ottamaan yhteyttä, jotka kenties kaipaisivat elämään uusia ihmisiä ja tekemistä.

 

EN TIENNYT MITÄ kirjoittamastani ajatella tai odottaa. Niinpä en jäänyt asiaa sen kummemmin vatvomaan. Päätin vain katsoa, mitä tapahtuu.

Yllätyksekseni sain paljon viestejä. Totta puhuakseni, en ehkä uskonut itsekään, että juttuni toimisi näin hyvin. Mutta se toimi todella, ja huomasin, että kavereita ja uutta tekemistä arkensa iloksi kaipaavia on paljon. Yhteyttä ottaneet olivat muiden muassa perheellisiä, korkeassa asemassa työssään olevia, vasta kaupunkiin muuttaneita opiskelijoita – siis ihan kaikenlaisia ihmisiä.

Tajusin, ettei ulkokuori kerro, kuka ihminen todella on, mitä hän kaipaa ja tarvitsee, ja että uusia ystäviä kaipaakin yllättävän moni. Oman arkensa kulkua voi muuttaa mielekkäämmäksi vain jos toimii. Siksi päätin järjestää yhteisen kahvihetken. Toivon tämän kutsuni tavoittavan mahdollisimman monen Kuopion alueella:

 

Tule kohtaamaan uusia ihmisiä, löytämään kivoja kavereita ja keksimään yhdessä hauskaa tekemistä arjen iloksi Kuopion Hygge Brohon (Kauppakatu 28) torstaina 18.1.2018 klo 18–20.30 välisenä aikana. Tarjoamme kahvit ja pullat! *

Pyydän ilmoittatutumisesi sähköpostiini maija@ilmoniemi.com 15.1. mennessä.

Olen itse paikalla koko tuon ajan, ja sinä saat tulla vain hetkeksi pyörähtämään tai pidemmäksi aikaa juuri silloin, kun haluat. Toivon kuitenkin, että suurin osa paikalle tulijoista ajoittaisi tulonsa 18–19 aikaan, sillä silloin voisimme taata mahdollisimman suuren porukan yhteisen kohtaamisen. Myös te kuopiolaiset blogini lukijat, jotka olette minulta kaipailleet tapaamista, olette lämpimästi tervetulleita. Järjestän tapahtuman yksityishenkilönä.

 

VOI, MITKÄ SANAT osaisinkaan tähän kirjoittaa kannustaakseni; osoittaakseni, ettei minkään pelon kannata nyt rajoittaa tähän tilaisuuteen tarttumista. Ettei kenenkään, ulkoisesta asetelmastaan tai olosuhteistaan johtuen tulisi jättää tätä väliin.

Tämä ei ole ankeiden yksinäisten valituskerho, vaan toivorikkaiden ihmisten kohtaaminen. Se, mitä kukin meistä toivoo, on jokaisen oma asia, jos ei halua sitä jakaa. Tullaksesi tänne sinun ei tarvitse kokea lohduttominta yksinäisyyttä, motivaatiosi saattaa olla vain pienen piristyshetken saaminen arkeesi.

Haluaisin auttaa sinua näkemään mahdollisuuden, jonka se voi parhaimmillaan tarjota ja ymmärtämään, että jo vain lähteminen ja toimeen tarttuminen saattaakin olla tämän juju.

Haluan myös tehdä kohtaamisesta mahdollisimman vapaamuotoisen ja turvallisen. Et joudu tahtomattasi esittelemään itseäsi kaikkien edessä, et kertomaan syytäsi osallistumiseen; saat olla koko ajan hiljaakin jos niin haluat. Mutta minä olen siellä aivan varmasti, valmiina tutustumaan sinuun. Loppu on sinun käsissäsi.

Tai meidän! Toivon, että paikalle tulee useampia ihmisiä, sillä kyse ei ole minusta, vaan meistä: Joukosta ihmisiä, joka tapaa ja juo kahvit, nauttii pullat ja miettii olisiko aihetta keksiä jatkossakin jotain yhteistä tekemistä.

Näin ajattelin nyt toimia. Toivon, että sinäkin toimit!

Lämmöllä, Äm

 

*mikäli ihmisiä tulisi kymmenittäin, sitten saatan pienen kolehdin kerätä, olen varautunut kahvien tarjoamiseen rajatulle määrälle.

 

Tämä kuva ei varsinaisesti liity kirjoitukseeni, mutta sen sanoma tässä yhteydessä lienee selvä. Vaikka lupaankin, etten sinua halaa, ellet niin tahdo 😀 Kuva on tekstistäni elokuulta 2019 ”Kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista”. Sen voit lukea tästä.

 

 

Kiitoksia keholle ja työniloa

Posted on by

0

Elämäni kahdella pääosa-alueella menee vähän päinvastaisin tuntein: töissä on huippua ja innostavaa, mutta polven kuntoutuksen kanssa olen vähän turhautunut.

Polven kuntoutuminen tuntuu nyt vaan viikosta toiseen junnaavan paikallaan, enkä koe merkittävää kehitystä juuri tapahtuneen. Nämä ovat varmasti ankarimpia aikoja, kun pää ei enää jaksaisi toistaa samoja polvipumppauksia, vaan haluaisi jo liikkua kokonaisvaltaisemmin. Mutta silti polven ehdoilla kuljetaan.

Olen ollut aika ankara itselleni treenissä, ja kun kehitystä ei tapahdu, huomaan, että vihastun ja moitin kroppaani. Siksi joka kerta kun olen tullut treenaamasta, joudun tietoisesti keskittymään kiittämään kehoani, vaikka mieli haluaisikin kirota sen alimpaan maakerrokseen. Vaikka kehtiys ei ehkä nyt tunnukaan, on varmaa, että kuntoutus kulkee eteenpäin, ja oma mielenihän ratkaiseen paljon sen kulkua.

 

Suorat radiolähetykset kentältä ovat ihan suosikkejani. Ensimmäisen kerran, kun lähdin yksin lähetysautolla keikalle jännitti, mutta nyt tämäkin sujuu hienosti. Niin sitä vaan kehittyy! Tässä keikalla viime viikolla – minä ja lähetysauto Toivo.

 

Mutta sitten työt! Tällä viikolla siirryin aamujuontajaksi ja huomaan, että sen rytmi sopii minulle. Vaikka joudunkin herämään jo neljän aikaan aamulla, tykkään kovasti siitä, että pääsen kotiin jo aikaisin, ja illalla ehtii vielä (pienten päiväunien jälkeen) vaikka mitä. Aamut ovat kivoja, niissä on aivan omaa erityistä tunnelmaa radiostudiossa (ja kentällä, missä olen myös tällä viikolla jo ehtinyt pyöriä) ja olen hyvillä mielin hommissa.

Tänään tajusin konkreettisesti sen, mikä työskentelyssä juuri täällä Kuopiossa ja maakunnassa on. Täällä saan tehdä töitä aitojen ja oikeiden aiheiden ja ihmisten parissa. Siis, etttä työ ei ole sellaista ”hölöhölö”-radiovirran tuottamista, vaan saa kertoa tarinoita ihan oikeasta suomalaisesta elämästä. Se on ihan valtavan upeaa ja minulle hieno kokemus elämässä!

Tajusin Tallinnassa…

Posted on by

0

Kun näkee tuon kuvan, ei välttämättä heti arvaisi, että olen siinä hermolomalla Tallinnassa (tai ehkä se sittenkin näyttää juuri siltä…). Mutta sellaisella minä juuri olin reilun vuorokauden ystäväni Katan kanssa. Hermolomalla virkistäytymässä.

Tuossa kuvassa minä intoilen silmät kiiliuen isosta olut-saviruukusta – sillä sellainen se on, saviruukku täynnä kaljaa, ja tuosta saviruukusta se kalja piti juoda. Kummallisia nuo virolaiset.

Kummallinen on ollut minun viikkonikin, sillä yhtäkkiä rauhallisten aikojen jälkeen töitä onkin tullut minulle paljon (mikä on todella hienoa!). Nyt koko toukokuu on työvilinää täynnä, enkä minä oikein meinaa ajatusteni kanssa pysyä perässä. Ihana sekasorto pään sisällä.

Kävimme hotellin kattoterassilla ihailemassa maisemia. En ollut koskaan ennen nähnyt Tallinnaa tästä vinkkelistä.

 

Pieni irtiotto Tallinnaan teki hyvää. Olimme kylpylässä ja kävimme hoidoissa. Maatessani kasvohoidossa tulin ajatelleeksi ensimmäistä kertaa tätä kulunutta kahdeksaa kuukautta hieman etäisyyden takaa, ja vasta nyt tajusin kuinka hurjia nämä kuukaudet todella ovat olleet. Vaikka tavallaan kaikki huomio on ollut vain itsessäni, polvessani, niin silti todellisuus on se, että en ole huomioinut omaa kokonaisvaltaista hyvinvointiani lainkaan. Valtava stressi, pelot, kivut, sängyssä maatut kuukaudet ovat vieneet huomioni pois omasta hyvinvoinnistani – jotenkin havahduin hahmottamaan kaiken vasta hoitopöydällä, kun jotain muuta kehonosaani hoidettiin kuin polveani.

Viime päivinä kaiken väsymyksen, töiden etsimisen paineiden ja nyt yhtäkkiä alkaneen kiireen keskellä olen vain soimannut itseäni siitä, kuinka sekaisin ja aikaansaamaton olen ollut; etten ole kyennyt toipumaan vauhdikkaaammin ja saamaan aikaan enemmän asioita nopeammassa ajassa. Tajusin, että olen ruoskinut itseäni valtavasti niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja nyt yhtäkkiä tajusin kuinka paljosta minun pitäisi olla itsestäni ylpeä. Ajatella mistä kaikesta olenkaan selvinnyt jo tähän pisteeseen ja kuinka paljon on tapahtunut!

On oltava kiitollinen keholleen ja mielelleen jo saavutetuista etapeista siitä kuinka ne ovat kestäneet ja mitä ovat jo nyt saaneet aikaan. Ja kehoani minun on kiitettävä useammin, tajusin Tallinnassa. Se on hierontansa ja hoitonsa ansainnut. Minä voin tulla terveäksi vain, jos annan keholleni ja mielelleni välillä myös huoltoa.

Aurinkoa viikonloppuun, ystävät!

/Äm

Pystyn mihin vaan, vaikkei siltä aina tuntuisikaan

Posted on by

0

Et arvaakaan, kuinka vaikeaa minulle tuon parin päivän takaisen blogitekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen oli. Kerroin siinä, miten mieltä madaltavaa elämä vammautuneena neljän kuukauden jälkeen on.

Yritin pitkään löytää tekstiini sellaista sävyä, etten vaikuttaisi liian heikolta. Kuinka reipasta naamaa pitäisi näyttää, vaikka voimat ovat vielä vähäiset? Mitä toiset ajattelevat? Nämähän ovat niitä tuttuja kysymyksiä, joihin aina aika ajoin palaan blogissani. Olen asettanut itseni riipaisevan alttiiksi edessäsi, eikä se aina suinkaan ole helppoa.

Paljastumisen pelon lisäksi kulunut vuosikolmannes on purkautunut minulle alusta alkaen itsesyytöksin (voin kertoa, että neljän kuukauden jälkeen alkaa polla olla syytöksistä sekaisin…). Olen selainen nainen, jonka pitäisi pystyä kaikkeen. Ja kun en pysty, syytän itseäni päivittäin siitä kuinka heikko voin olla. Epäilen itseäni; eihän yksi vamma polvessa ja sitä seurannut leikkaus voi näin heikoksi viedä kehoa ja mieltä. Yrittäjänä olisi oltava jo hankkimassa töitä, yksin elävänä kukaan toinen ei kannattele. Siksi pelkäsin erityisesti, että minusta tulisi julkisesti sellainen kuva, että olen käyttökelvoton ja masentunut – minulla kun tällaisena ”vapaana taiteilijana” esimerkiksi kaikki työt ovat kiinni siitä, miten ihmiset uskovat kykyihini.

Mutta hetkellä, jolla saan tällaisen palautteen, tiedän, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita, vaikka ne pelottaisivatkin.

 

palaute

 

Tämä palaute, yksi monien viestienne joukossa tähän ja aiempiin vaikeisiin teemoihini liittyen sai minut taas kerran ymmärtämään, että pelkoni ovat aivan typeriä. Minä olen tällainen, olen kokenut tuollaista ja jokainen olisi tällaisessa tilanteessa tällainen.

Ihminen.

Jos heikkona raakileena, heittäen peliin aidoimman itseni, pystyn tekemään toiselle tällaista, pystyn ihan mihin vain.

Ja olen aika varma, että tämä pätee meistä ihan jokaiseen. Entäpä jos olisimmekin toisillemme vain ihmisiä kaikkine heikkouksinemme ilman naamioita? Minkähänlainen maailma sitten olisi?

/Äm, suunnaten kanssasi kohti uutta ja parempaa viikkoa

Övereistä oppii

Posted on by

0

Sitten kun minulla on kaksi koipea ja kamala kiire, lupaan sinulle tekeväni (mm.) seuraavat asiat: 1) en kiidä kadulla katse kännykässä, jottei joku heikompi jää huomioimattomuuttani alleni 2) myyn itseni bussifirmoille kouluttamaan ainutlaatuisen asiakaspalvelun abc:n, joka opettaa kuskeja kohtaamaan kyytiläisensä ja arvioimaan kenen istumaan pääsyä kannattaa odottaa ennen kuin kaahaa kiireeseensä (sivuhuomiona jo näin yksikoipisena kiitän niitä nopearekatioisia bussimatkustajia, jotka estivät ison itkun syntymisen…). 

Tunnustan. Tänään tuli vedettyä överit. Mutta itsensä käpertymisen ja toisen huomioimien lisäksi opin tänään kautta kävelykeppieni, että joskus omat voimansa voi tunnistaa vasta kun niiden rajat ylittää.

Ja sitä paitsi juuri tänään tämä oli kokeiltava, sillä kohta, jos ja kun leikkaukseni pian tulee, en varmaan taas hetkeen pääse liikkumaan kuin muutaman metrin. Tämä vapauden tunne (kamala sellainen) oli koettava ennen kuin on taas hetkeksi liian myöhäistä.

Niin. Tämän maanantain haaste on suoritettu. Lähdin kampaajalle yksin klo 16 ruuhkassa bussilla kahdella vaihdolla ja luvattomalla maarällä kävelyä. Paluu samaan malliin, ni, vielä ruokakaupan kautta. Olipa jännä tunne laittaa ostoksia täynnä oleva, vähän painava reppu lisäpainoksi selkään. Kaikenlaisia kummia kokemuksia näinä aikoina…

Mutta tunnustan. Kotiovelle päästyäni tirautin itkun. Ja matkalla kaksi. Mut voiton puolella ollaan: edelleen elossa, hiukset heleästi hehkuen ja einespastaa syöden.

Ja sitä paitsi oli tämän reissun jälkeen ehkä kovin nälkä kuin pariin kuukauteen! Täytyy joku kerta laittaa Suuntoni mittaamaan kulutustustani, sillä aloin mielenkiinnolla pohtimaan kuinka paljon tämä kävelykeppielämäni itseassaa kuluttaa. Rankkaa se nimittäin on.

Mutta hei: Millaisesta haasteesta sinä suoriuduit tänään ja mitä se sinulle opetti? Voitko sinä tehdä tänään jonkin lupauksen?

img_3638

Nyt on huonot kuvapäivät, ei juuri tule napsittua kuvia kun liikkuessaan ei voi ja suurimman ajan viettää kotona. Tämä on viimeinen kännykästäni löytyvä kuva, joka on otettu aikana, jolloin minulla oli vielä kaksi koipea. Tässä surullisen kuuluisaan Tough Viking -kisani alkuun on vain tunti. Ilme kertonee monta tarinaa…

 

/Äm, joka taitaa nukahtaa nyt pystyyn. Huh, mikä päivä.

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

Posted on by

2

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.

Entä jos sattuu? Kiireinen kaupunkilainen treenileirillä luonnossa

Posted on by

1

On tunnustettava, että viime viikko oli minulle kamala. Sinä näet minusta tällä hetkellä kovin kiillotetun version. Täydellisiä tuotoksia somessa. Loppuun viilattuja videoita ja kauniita kuvia. Vain jotta sinä haluaisit ostaa minut. Vakuuttua ja viihtyä. Siihen minä nyt pyrin, sillä sitä on keikkatyöläisen arki välillä.

Todellisuudessa epävarmuus kuluttaa kehoa ja mieltä. Paniikkinappula painettuna pohjaan päivittäin. Stressi alkaa tuntua joka puolella: uni ei tule, ruoka ei sula. Tulevaisuus pelottaa – jos en nyt kiirehdi, mitä minulle tapahtuu? Olisiko sittenkin helpompi hakea turvallinen työsuhde ja siisti sisätyö? Entä jos en kestäkään enää kuluttavan keikkatyön kipua? Entä jos sattuu?

Puolet viime viikosta minä kiiruhdin paikasta toiseen. Mitä kiireisempi olen, sitä paremmalta tuntuu – ei ehdi ajatella isoja asioita. Toisen puolen viikosta vietin tuijottaen Netflixia. Sarjoja ja elokuvia, jotka veisivät ajatukseni pois kaiken kaaoksen keskeltä. Jollain on turrutettava mielensä.

Ja sitten tuli viikonloppu…

bootcamp16

Pt Peippo ja sen pesue

 

Arvannet, että kaiken stressin ja väsymyksen keskellä vihoinviimeisin asia, jonka toivon lauantaiaamuna tapahtuvan, on herätyskellon pärähtäminen iloiseen soittoon klo 6.00. Olen ilmoittautunut Arktisen Amorini Laura Peipon bootcam-treenileirille. Tällä kertaa Amor ei ole järjestänyt minulle sokkotreffejä kuten viimeksi Levillä (kyllähän sinä jo niistä luit, eikös?!), vaan nyt tämä tyttö tulisi saamaan aivan toisenlaista kyytiä.

Aiemmin näitä Arctic Bootcampeja on järjestetty Lauran kotimailla Lapissa, mutta nyt pirteä Peippo on lentänyt etelään.

Minä en lennä, vaan ruksutan bussilla halki jokaisen espoolaisen pikkulähiön; eihän tänne korpeen autoton edes pääse helposti, vaan joutuu kiertämään puolen maailman kautta. Matkalla on aikaa ajatella, ja minä kummastelen ihmisen mieltä. Miksi ilmoittautuessa niin hyvältä tuntuva ajatus muuttuu aina tosipaikan edessä suureksi lähtemisen vaikeudeksi? Likoonpistämisen hetki.

bootcamp1

Minä näytin suurimman osan viikonlopusta Edvard Muchin kuuluisalta Huuto-taululta.

 

Tämä bootcamp tarkoittaa kaksipäiväistä tehotreeniä ulkona luonnossa. Eikä Peipon kanssa paljon piipitetä. Ei nytkään lauantaiaamuna, vaan rynnätään heti tositoimiin, kun viimeinenkin bootcampilainen saapuu treenipaikalle.

Me juoksemme alkulämmittelyjä edellisen illan rankkasateen runnomalla nurmikolla. Puoli tuntia takana ja hiki tirisee jo. Huohotusta ja kurkussa hyppiviä sydämiä. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys ja yksi meistä makaa maassa takamuksellaan. Häntäluuhun sattuu kovaa ja hän ulvahtaa kurkku suorana.

Kaikki vahvahtavat säikähdyksestä. Sattuiko? Kauhistelemme huuli pyöreänä äkillistä tilannetta ja suurta onnettumuutta. Ja olenhan se juuri minä ja minun suuri suuni, joka avautuu totetamaan kovaan ääneen kaikille tärkeän neuvon:

–Joo kuulkaa nyt kannattaa olla varovasti täällä liukkaalla. Ei tänne ole oman terveyden kustannuksella tultu leikkimään!  Entä jos sattuu pahemminkin?

Peippo katsoo minua merkityksellisen hitaasti. Hän avaa oman suunsa, ja tiedän sillä sekunnilla antaneeni aihetta jonkiasteiselle moraalisaarnalle:

–Joo, kuulkaa. Voi, voi ja byhyy. Ihminen on tullut luonnosta ja se kyllä kestää, vaikka välillä kaatuisi turvalleen nurmikkoon tai perseelleen peltoon. TÄMÄ on juuri se syy miksi me olemme täällä.

Me kaikki hiljenemme.

Vituttaahan se siinä kohtaa. Mutta tämä ajatus saattaakin olla koko keikan kolahtavin. Ainakin siitä päätellen kuinka se meidän treenileirimme tunnelman muuttaa hetkessä. Asenne räjähtää käsiin.

ME olemme tulleet luonnosta! Kaksi päivää putkeen me pyörimme pellossa ja möyrimme mudassa. Juoksemme hevosenpaskassa hikisellä metsätiellä, heitämme puupöllejä pitkin heinikkoa, punnerramme samessa joessa rapujen joukossa. Ja me annamme tömistä seurauksista välittämättä. Annamme vaatteiden kastua läpimäriksi ja maalautua mudalla mustiksi. Liu’umme nenä edellä lantaan ja haisemme helvetin hielle. Annamme kusiaisten pistää kehoomme kipeitä pistoja ja auringon polttaa päämme poroksi.

bootcamp2bootcamp3

bootcamp7

Mutaa ja möyriviä pyllyjä.

 

Entä jos sattuu, minä kysyn.

Ihmiseen kuuluu sattua. Ihmisen kuuluu kaatua. Ihmisen kuuluu liukastua nurmikkoon, lyödä häntäluunsa peltoon, kipuilla hetki ja nousta sitten ylös. Ihmisen kuuluu hörpätä suuhunsa mutaa ja oksentaa se ulos jos huono olo tulee.

Se on meille luontaista.

Mutta silti minä yritän jatkuvasti varmistaa itselleni mahdollisimman turvallista tilaa elää. Koetan hakea riskitöntä ympäristöä, etsiä keinoa suoriutua pakollisesta mahdollisimman helposti. Haluan rakentaa luonnottomia olosuhteita, suojamuureja ja linnoituksia. Pyrin pakoon. Minä olen paossa luonnostani.

Miksi minä kaikin keinoin koetan vältellä kivun kohtaamista?

bootcamp13 bootcamp10 bootcamp9

Ihmisen kuuluu heittää kengät pois, juosta paljan jaloin louhikossa ja antaa varpaiden tuntea tuska. Vuotaa verta jos tarpeen on. Sillä syvinkin lovi paranee. Ajattele! Ihminen on tehty kuroutumaan umpeen uudelleen vaikka välillä rikki menisikin.

Ihminen on tehty kokemaan, ettei sade tapa, vaan vain kastelee. Ihminen on tehty näkemään, että kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista. Ihminen on tehty luonnosta. Ihmisen ei tarvitse pelätä sitä.

Ja silti minä annan pelon rajoittaa tekemisiäni. Että jos sattuu, että kaatuukiin. Että jos sattuu, että sattuu.

Mutta entäpä jos sattuukin, että ei satukaan? Entä jos sattuukin, että ylittää itsensä? Entä jos sattuu, että vaikka sattuu, niin juuri SE sattuu opettamaan jotain tärkeää?

HÄH!?

bootcamp11

Ja sitten, aina kun on mahdollista, voi aina halailla kaveria.

 

Ei ihmistä ole tehty itseään rajoittamaan. Ihminen on tehty kovista luista, luonnon antimista. Antaa sattua vaan, sillä sekin on ihan ookoo.

Niin. Tällä kertaa sattui (taas) niin surkuhupaisasti, että lähdin treenileirille irrottamaan itseni arjesta, ottamaan aikaa ollakseni vain oman kehoni keskellä. Toki sattui, että kävi niinkin, mutta sattuipa taas niin, että sain tästäkin kokemuksesta jotain suurempaa, ajatus, jonka on taas pakko jakaa kanssasi.

Kanssasi haluaisin myös jakaa tämän luonnon bootcamp -kokemuksen. Seuraava Arctic Bootcamp järjestetään Levillä 17-18.9. ja minä itse jo kovasti suunnittelen syysreissua Lappiin.

bootcamp14

Kuvat Laura Peippo

/Äm, infernaaliset ja ah IHMISELLE S**TANA NIIN LUONTAISET lihaskivut päällä tänään.