Kelkkamiesten kyydissä liftaten: luovuus ja uusi energia syntyvät vain jos uskaltaa antaa aivojen nytkähtää sijoiltaan

Pakkanen natisee puiden liitoksissa ja aurinko sojottaa jossain tammikuun aamun puolitangossa. Työkaveri on nakannut minut tien varteen ja toivottanut onnea.

Olen lähdossä liftaamaan. On tarkoitus testata miten peukalokyyti nykyaikana onnistuu.

Aiemmin viikolla olen ollut ahdistunut: Minun on ollut määrä mennä tapaamaan hihtokeskukseen business-seminaariin saapuvia ystäviäni etelästä. Mutta kuljetusalan tylnseisaus ja bussilakko pistääkin yllättäen autottoman suunnitelmat sekaisin. Ehdin jo mielessäni heittää hyvästit mahdollisuudelle päästä paikalle ja mieltä harmittaa valtavasti. Takana kun on viikko, jolloin kaikki on tuntunut vähän tökkivän.

On tenkkapoo – sellainen taitekohta, jossa elämän isot päätökset tehdään. Se paikka, jossa voi lyödä hanskat tiskiin.

Tai sitten voi keksiä uuden idean. Ja sellainen on nyt syntynyt yhdessä työkaverini kanssa: jos bussit eivät kulje, etsitään jokin toinen keino. Eihän yksi bussilakko voi koko maailmaa romauttaa. Ja niin olemme keksineet, että minut nakataan tien poskeen katsomaan pääsenkö peukalokyydillä perille – tässähän saattaa piillä mahdollisuus seikkailuun. Liftimatkani olemme päättäneet raportoida suorana radioon aamulähetykseemme*, tälle seikkailulle voisi ottaa muutkin mukaan.

Aamulla, ennen liftaamaan lähtöä, väkerrän toimituksessamme kyltin, joka kertoo matkani määränpään.

 

JA NYT SEISON pakkasessa kylmyydestä hytisten, ihmeissäni ja hämmentyneenä. En ole ikinä aiemmin, yhtä kalarekkakyytia Norjasta Suomeen lukuunottamatta liftannut (lue tuo tarina tästä, se on yksi blogini parhaimmista). Mitä pitää tehdä ja miksi hitossa nyt juuri on talven kylmin aamu?

Ajatus liftaamisesta on pelottanut etukäteen. Entä jos kyydin minulle tarjoaakin joku, jolla ei ole puhtaat jauhto pussissa? Entä jos en pääsekään kyytiin, ja joudun palaamaan takaisin? Ja jos saisinkin kyydin, millainen ihminen hän on? Osaanko puhua hänelle mitään, entä jos edessä on elämäni vaivaannuttavin matka.

Ja nyt, täällä minä seison vailla tietoa siitä mitä tulee käymään. Oma veikkaukseni on, että kaksi tuntia seisottuani tien varressa olen niin jäässä, että on pakko luovuttaa.

 

AUTOJA LIPUU OHI, eikä kukaan pysähdy, vaikka kuinka hymyilen ja heilutan peukaloa. Sormenpäät alkavat muuttua tunnottomiksi. Annan raporttini studioon ja kuvailen alkutunnelmia liikenteestä. Vielä ei tämä homma suju kovin hienosti.

On kulunut n. 30 minuuttia siitä, kun olen astunut liftausasemiin. Olen juuri aikeissa lisätä villasukat jalkoihini, varpaatkin muuttuvat tunnottomiksi. Mietin uutta strategiaa. Mutta nyt! Viereeni pysähtyykin pakettiauto! En voi uskoa, että joku todella pysähtyy ja vielä näin nopeasti.

Autossa istuu kaksi miestä, joista toinen avaa oven huudahtaen:

–Hyppää kyytiin, kyllähän savolainen auttaa aina.

Hän on Kake. Tarjoutuu ottamaan reppuni ja avaa pakettiauton perän. Siellä tönöttää kaksi moottorikelkkaa. Ratissa on Jami, ja hänkin huikkaa minulle tervehdyksensä.

Ja siihen minä änkeän itseni, näiden kahden tuntemattoman miehen väliin, pienelle pakettiauton etupenkille.

He eivät tiedä, että olen toimittaja, eivätkä ole kuulleet radiosta liftaushaasteestani, joten heillekin on yllätys kuka kyytiin astuu. Ei kai sitä ihan joka aamu jokainen meistä pääse omasta autostaan käsin puhumaan suoraan radiolähetyksen, meitä naurattaa.

 


HETI KÄY ILMI, ettei näiden miesten kanssa matkustamisessa ole mitään huolta. Tutustuminen sujuu vaivatta, ja oitis käy selväksi, että kanssani kulkee nyt kaksi kovaa kelkkamiestä.

Selviää myös, että Kake asuu melkein entisen Helsingin kotini naapurissa – olemme siis saattaneet vaikka törmätä toisiimme aiemmin. Hän asuu viikot Helsingissä, mutta talviaikaan jokainen viikonloppu palaa näihin maisemiin; kelkkailemaan näihin kotimaisemiin kun on niin kova polte.

Jami puolestaan asuu Savossa, mutta tänään matkan on tarkoitus kulkea Helsinkiin töihin rakennusalan hommiin illaksi. Pitkästä ajomatkasta huolimatta tämä reilun sadan kilometrin kelkka-ajo, jota miehet nyt tälle aamupäivälle suunnittelevat, on päästävä tekemään. Mikään ei saa tulla miesten ja kelkkailun väliin. Sää on tänään upea, kiperässä pakkasessaankin otollinen kelkkaretkelle.

 


HILJAISTA HETKEÄ TÄSSÄ pakettiautossa ei tunneta. Miehet vievät minut tarinoissaan mukaan kelkka-ajolle, niin upeasti he piirtävät eteeni tämän rakkaan harrastuksensa sielunmaiseman. Kaken ja Jamin silmissä hehkuu aito innostus, kun he kuvailevat tekemiään reissuja ja sitä upeinta hämärän hetkeä, jolloin reitin varrella kohtaa hirviä sekä sen huumaavan hiljaisuuden, kun on pysähdytty keskelle kiehtovaa metsää.

Puhumme intohimosta, elämästä ja siitä mitä on kun saa tehdä asioita, jotka sytyttävät eniten. Nyt tiedän, mikä on paras sää lähteä kelkkaretkelle ja kuinka hurjan fyysinen urheilumuoto tämä harrastus on.

Ja nyt itsekin haluan kelkan kyytiin! Sovimme, että jos vielä koskaan tapaisimme, kelkkailemaan lähdetään yhdessä.

Tämä oli liftausreissuni näkymä. Matkalla miehet pysähtyvät tankkaamaan ja hakemaan aamupalaa reissulle; opin, että kelkkailu on niin rankka fyysinen laji, että muutaman tunnin ajo kuluttaa valtavat määrät energiaa. Ja antaa sitä monta kertaa enemmän!

 

ANNAN VIIMEISTÄ RAPORTTIANI radioon ja tajuan, että tunti on vilahtanut silmissä. En oikeastaan haluaisi, että olemme vielä perillä, niin monta asiaa jää vielä jakamatta ja kuulematta.

Mutta niin on hetki hyvästien. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa ja miehet suuntaavat kelkkareitin varteen. Sinne vapauteen, jonne heidän sielunsa kaipaavat keskellä kiireistä arkea.

Perille saavuttuani on hassu olo. Tuntuu kuin aivot olisivät pyörähtäneet ympäri tässä odottamattomassa tilanteessa, yllättävässä heittäytymisessä, hypättyäni hetkeksi näiden kahden kelkkamiehen maailmaan. Ihan kuin matka olisi kestänyt monta tuntia pidempään ja olisin siirtynyt jonnekin uudelle ulottuvuudelle.

Tuntuu, kuin olisin saanut valtavan annoksen ihan uutta energiaa ja voimaa. Olen päässyt hetkeksi sellaiseen maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin mitään kosketusta. Olen saanut jakaa hetken näiden tuntemattomien miesten kanssa kuunnellen tarinoita heidän elämästään. Hassun pöllähtänyt olo, kun oma arki katkeaa, ja tilalle tulee aivan erilainen kokemus.

 


KIITOS KAKEN JA RAMIN, olen paikalla päämäärässäni reilusti aiemmin kuin alunperin tarkoitus oli. Pääsenkin kuulemaan osan ystävieni seminaarin puheenvuoroista.

Teemana on luovuus. Täällä jumpataan aivobiciä ja pohditaan miten luovuus syntyy. Puhutaan siitä, miten elämän luomisvoima, se uusi, tarpeellinen energia syntyy, kun uskaltaa katsoa asioita erilaisesta näkökulmasta ja tehdä asioita toisin tavoin.

Ja minä, liftausmatkani jälkeen aivot ympäri myllähtäneenä tajuan, että tuo kokemukseni on kuin oppikirjan kuvaus siitä miten ihminen uudistuu ja kykenee tuottamaan jotain uutta.

Jos tuijottaa aina vain ilmeiseen, rullaa elämää päivästä toiseen samalla radalla, ei luovuudelle löydy sijaa. On uskallettava kohdata ihmisiä omien ympyröiden ulkopuolelta, kuulla, mitä heillä on kerrottavaa ja kuinka he maailman näkevät. On rohjettava muuttaa näkymää, annettava arjen rutiinien rikkoutua ja haastettava itsensä yllättävään hetkeen. On tutustuttava tuntemattomaan ja mentävä siihen täysillä mukaan. On uskallettava antaa aivojen nytkähtää sekaisin sijoiltaan, eikä ikinä antaa haasteiden ottaa valtaa. Jos olosuhteet muuttuvat, luovat keinot auttavat löytämään ratkaisun.

 


BUSSILAKKO ON BUSSILAKKO, mutta se ei ole koko totuus, vaan tarjolla voikin olla muita mahdollisuuksia.

Tämä pieni, yhden ihmisen liftausreissu on esimerkki siitä, että aina löytyy uusia ratkaisuja; ja kun niihin heittäytyy mukaan, uskaltaa toimia, palkkiona on kokemus sekä oivallukset, jotka saattavat johtaa mihin vaan. Jos esimerkiksi työpaikoilla halutaan kehittää luovuutta, ihmisille on annettava paikkoja ja vapautta heittäytyä – tehdä jotain kummallista ja erilaista. Tuloksena on takuuvarma läpimurto!

Ennen liftaamaan lähtöäni en ikimaailmassa voinut tietää kuka minut mahdollisesti poimii kyytiinsä ja millaisia ihmisiä tällä reissulla kohtaan. Mikä mahdollisuus tuntemattomasta voi tarjoutua!

Miten sinä voisit ensi viikolla nytkäyttää aivosi uuteen asentoon? Mitä voisit tehdä tai kokea toisin? Millaisen uuden energian se voisi elämääsi tarjota?

 

 

* Maija Ilmoniemi on Ylen Radio Suomen aamulähetyksen juontaja Kuopiossa

Mainokset

Sydämesi suunta esteistä viis

Tiedätkö sen tunteen kun on kerran lopettanut jonkin rakkaan asian, se on poistunut päiväjärjestyksestäsi ja olet siitä jo täysin dissosioitunut. Ja sitten tuo asia yhtäkkiä palaakin elämääsi ja yhdessä sekunnissa muistat mihin sinut on luotu.

Mulla on se just nyt. Tänään kuvattiin tauon jälkeen Helsinki Realin kevään tuotantokauden eka jakso (vieraana hurmaava André Nöel Chaker), ja minä muistin saman tien mitä haluan eniten elämässä tehdä.

chaker

Minä, Juha Häkkinen ja Andrè Nöel Chaker

Toivottavasti elämämä antaa sinullekin, kenties jo tänä viikonloppuna, muistutuksen siitä mikä on sydämesi polte ja suunta, johon sinun tulee kulkea esteistä viis. Kaunista viikonloppua, ystävät!
/Äm

Energiaa, rokkenrollia ja kauniita kohtaamisia

Ja sitten tuli taas maanantai.

Ja meni…

Kello on jo yli kahdeksan illalla, tässähän tämä päivä on jo melkein mennyt suhisten. On ollut jotenkin todella energinen päivä siitä huolimatta, että tulin kotiin vasta eilen yöllä myöhään. Reissu antoi selvästi virtaa. Kyllähän se hyvää tekee, kun pääsee välillä toisiin maisemiin tekemään jotain arjesta poikkeavaa. Aiva kuten Hullun Polkasu -reissunikin; vaikka olin matkalla vain muutamia päiviä, tuntui kuin olisi ollut poissa pitkään. Niin hyvin aivot tällaisilla reissuilla saa katkaistua.

Vaikka olenkin kyllä ollut tänään vähän mietteliäs. Niin käy aina tällaisten reissujen jälkeen.

Yksi hienoimmista asioista elämässä minulle on mahdollisuus päästä matkustelemaan ja näkemään erilaisia paikkoja ja tapoja elää. On jotenkin käsittämättömän suuri rikkaus päästä ulos omasta arjestaan ja ympyröistään näkemään toisenlaista elämää kuin itse elää. Aina sitä ajattelee, että wau, täälläkin asuu ihmisiä ja tällä näinkin voi elää!

En tiedä kuulostaako tämä nyt jotenkin typerältä tai vaikeaselkoiselta.

Mutta ajatellaan nyt esimerkiksi Vuokattia. Rauhallinen, kaunis paikka, jossa elämänmeno on niin erilainen kuin Helsingissä. On pakko tunnustaa, että siinä on paljon sellaisia puolia, jotka kiehtovat minua kovasti. Ehkä tämä on jonkin vanhenemisjuttu, mutta huomaan yhä useammin kaipaavani rauhallisempaa ja maanläheisempää tapaa elää. Siihen makuun pääsin jo Norjassa. Tuntuu, että Vuokatissa ihmisillä oli paljon rauhaa ja kykyä nauttia. Luonto on siellä tärkeää, perhe ja sukulaiset lähellä. Ja kaikkialla todella hiihdetään! Kesälläkin! Minä olin koko ajan aivan ihmeissäni siitä miten joka puolella tuli vastaan hiihtäjiä treeneissään rullasuksilla tai Vuokatin vaaralla sauvakävellen. Se, mikä minulle on jotenkin outoa ja jopa vähän jännittävääkin, on heille arkea. Ja sitä on niin vaikea käsittää keskellä omaa arkeaan.

Tällaisten reissujen jälkeen minä aina tajuan, että mikä minulle on tavallista ja normaalia, ei välttämättä kuulu sinun elämääsi ollenkaan – ja päinvastoin. Miten erilaisia maailmankuvia meillä eri paikoissa asuvilla ihmisillä voi ollakaan. Ja silti me kuitenkin lopulta olemme aivan samanlaisia. Siksi on niin hienoa, että me voimme kohdata toisiamme, mieluiten tietysti kasvotusten, mutta vaikka sitten näin virtuaalimaailmassa ajatuksiamme jakaen. Kohtaamiset uusien ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa sekä heidän arkeensa mukaan pääseminen ovat elämäni suola – toivottavasti myös sinunkin! Tästä syystä minä olen nyt niin energinen.

Jännää.

Ja suhteellisen filosofista taas…

Tästä tulee huippuviikko. Niinhän minä jo aamulla MaiLifen Facebookissa ja Instagramissani  julistin; että parasta on luvassa, odotapa vaan… Minä odotan todella, sillä kohta alkaa rokkenroll ja sinäkin pääset siihen musisointiin mukaan hyvin pian! Odotapa vaan.

/Ämmä, toivoen energiaa, rokkenrollia ja uusien ihmisten kauniita kohtaamisia myös sinun viikkoosi

 

Yksinkertaisesti mahtavaa

Kiteytettäköön lauantai tähän kuvaan 

Kaksi tiukkaa kuvauspäivää takana Kuopiossa. Jalkoja ei ole juuri ehtinyt lepuuttamaan saati makuuasennossa lojumaan muutamaa hotelli Puijonsarvessa nukuttua tuntia lukuunottamatta. Ja voin kertoa, että eilen, kun keskiyön jälkeen kuvaukset loppuivat ja pääsin painamaan pääni Puikkarin pehmeään tyynyyn, uni tuli aika nopeasti.

 
Mutta tehdessä töitä mahtavan tiimin ja rautaisten ammattilaisten kanssa hauskassa tuotannossa ei paljon muuta tarvitse kuin nauttia työnteosta. 

Yksi asia elämässäni on varmaa: minulla on ihan hemmetin hauskaa joka päivä, saan tehdä järjettömän mielenkiintoisia juttuja ja viettää aikani parhaiden tyyppien seurassa mitä hulluimmissa paikoissa jauhaen mitä huonompia juttuja. Mahtavaa. Yksinkertaisesti mahtavaa!

 
Nyt meidän jätkien karavaani kulkee kohti kotia. Edessä monta tuntia ajoa ja hirveän huonoja, väsyneitä juttuja. Huomenna vietetään ansaittua vapaapäivää. Mahtavaa. Yksinkertaisesti mahtavaa!

/Ämmä, toivoen sinulle leikkisää lauantaita

Impulssit ja ihmiset – ja huutavat pikkuböördit

Sunnuntai! Pakko tunnustaa, että tuo elämän ihme ikkunalaudallani on välillä myös ihan hemmetin rasittava juttu. Nuo pikkuböördit alkavat huutaa ruokaa AAMUKUUDELTA! Ja sitten herää myös ihminen, joka yrittää saada edes yhtenä aamuna nukuttua vähän pidempään. Ei auta vaikka ikkuna olisi kiinni, kun ne HUUTAA IHAN HITOKSEEN KOVAA!

Havaintoni ovat tarkentuneet. Ei se huuto nimittäin vaikenekaan koskaan, vaikka niin taannoin väitin. Keissi menee näin: rääkyminen alkaa klo 6.00 aamulla ja päättyy klo 22.00. Jatkuvalla syötöllä ikkunan ohi vilahtaa varjo ja kuuluu sellainen ”tömps”-ääni, kun lintu tömähtää tuohon peltiselle ikunalaudalle (ehkä osaat kuvitella äänen?). Ja tässä kohtaa tulee tarkennus edelliseen: ei se huuto lakkaakkaan siksi ajaksi kun äitilintu tai isälintu (kumpi nyt sitten syöttövuorossa onkaan) tömähtä ikkunalaudalle mato suussaan, vaan SE KOVENEE SELLAISEKSI HUUTORÄÄYNNÄKSI! Ja tässä kohtaa tulee se hetkellinen ärsyyntyminen ihmiselle, joka joutuu kuunelemaan tätä elämän helevetin kovaäänista ihmettä päivästä toiseen.

Näin.

Mutta edelleen olen sitä mieltä, että on aika siistiä perehtyä tähän lintujen perhe-elämään näin läheltä.

Minulla on tasan yksi kuva eiliseltä ja se on tämä.

eikannatatulla

Ei tuosta kuvasta sen enempää, mutta se jotenkin kiteyttää eilisen päivän hauskuuden. Raahustin illalla väsyneenä Lotan luokse. Tarkoitus oli vaan pyörähtää parantamassa maailman epäkunnossa olevat osa-alueet ystävän kanssa ja tulla aikaisin kotiin nukkumaan. Maailma parannettiin ihan joka osalta (vähän jopa yli odotusten), ja sitten ei yhtäkkiä enää väsyttänytkään. Olin käynyt salilla ja sen jälkeen vain pikasuihkussa meikkaamatta ja pesemättä hiuksia, olin pukeutunut psykedeliakalsareihini (siis näihin) eikä minulla ollut lompakkoa mukana, mutta silti otimme kutsun vastaan liittyä illanviettoon erääseen meille tuntemattomaan seurueeseen. Erinomainen päätös!

Kaksi asiaa: 1) impulssit ja suunnittelemattomuus sekä 2) ihmiset! Nämä ovat minun oppini tältä viikonlopulta. Elämä on vaan niin paljon hienompaa, kun ei suunnittele asioita liian pitkälle etukäteen, vaan tarttuu impulsseihin ja tilaisuuksiin. Ja ihmiset. No, sä tiedät tämän mun ihastuksen ihmisiin. Miten mahtava oli taas tavata iso joukko uusia, upeita ihmisiä tänä viikonloppuna! Ihmisten on tarkoitettu kokoontua yhteen, olla yhdessä, jakaa tarinoita, nauraa… Sillä yhdessä me voimme hyvin. Se on selvästi tämän viikonloppuni iso oivallus.

/Ämmä, joka tajus just, että ne linnut olikin äsken muutaman minuutin ihan hiljaa. Ehkä niillä oli päiväunet.

Ihmiset!

Ihana päivä! Ihania ihmisiä! Upea kuvaussessio aamutuimaan ex-ammattilaislumilautailija Jussi Tarvaisen kanssa

20140411-145601.jpg
Sitten vähän lisää vauvaenergiaa lounaalla vanhojen tuttujen kanssa

20140411-145804.jpg
Ja vielä vähän vielä toimistohommia ja palaveri päivän päätteeksi.
Kohtaamiset eri ihmisten kanssa ovat hienoin asia elämässäni!
/Maija, täynnä energiaa

Hidasta elämää – vahvaa sanomaa

Ihanaa sunnuntaiaamua! Minä olen taas virtaa täynnä kahdesta syystä: 1) kohta lähden Teatteri Elon brunssipalaveriin suunnittelemaan teatterijuttuja ja 2) olin eilen tapaamassa Hidasta elämää -sivuston kirjoittajakollegoitani. Tapasimme porukalla (joskin paikalla oli vain osa meistä) ensimmäistä kertaa, mutta yhteys toisten kanssa löytyi saman tien. Vaikka kirjoitamme tai minun tapauksessani videobloggaamme hyvin erilaisista asioista, meitä näyttää yhdistävän erityisesti kiinnostus ihmisiin ja ihmisenä olemiseen. Suosittelen tutustumaan sivustoon, sillä se on valtava arkku vahvaa sanomaa ja jos jonkinlaista tietoa ja ajatusta hitaammasta elämästä. Minäkin opin eilen jos jonkinlaista uutta tietoa muun muassa hortoilusta (luonnonkasvien käyttämisestä ruoka-aineina).

Sivusto on Suomen ensimmäinen ja suurin ”slow-sivusto”. Hidastamisen sivusto kuvaa olevan oman ominaisen elämänrytmin löytämistä, sen kunnioittamista ja sen mukaan elämistä – juuri niitä asioita, joita kukin meistä miettii jossain vaiheessa elämäänsä. Olen todella onnekas, että olen saanut olla mukana tässä porukassa jo kaksi vuotta ja että sain viime syksynä kunnian aloittaa koko sivuston seitsenvuotisen historian ensimmäisen videoblogin!

heporukka/Maija, joka on kiitollinen myös siitä, että saa koko ajan tavata aivan upeita uusi ihmisiä

Miksi nämä ihmiset ei tajua, että tänään on suuri päivä?

Olen jotenkin ihan hirveän surullinen siitä, että nämä ihmiset täällä Ruotsissa eivät tajua mikä päivä tänään on! Tänään on suuri päivä! Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä, ja täällä vaan elämä rullaa samaan malliin kuin ihan tavallisena arkipäivänä. Eikä nämä tajua, että Suomi juhlii tänään; että Suomi on taistellut itselleen itsenäisyyden 96 vuotta sitten. Se ei merkitse näille ihmisille mitään… On jotenkin ihan hirveän isänmaallinen olo tänään. Ei edes ikävä, vaan sellainen… Kunnioitus. Arvostus. Jonka voi varmaan saada vain, kun on vähän aikaa poissa ja etäällä. Miksi nämä ihmiset ei tajua, että tänään kuuluisi keskyttää kaikki arkihässäkkä, sytyttää kaksi kynttilää, käpertyä sohvaan katsomaan Tuntematonta sotilasta ja Linnanjuhlia ja juomaan glögiä? Onneksi on Suomipipo. Ihan oikeasti, istun se päässä koko päivän.

suomipipo