Olisiko minusta vielä äidiksi? Yli kolmekymppinen lapseton, tämä sinun täytyy tietää hedelmällisyydestäsi

Kyllähän se jännittää, kun ei tiedä mitä edessä on. Paitsi sanat: lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimus hedelmällisyysklinikalla. Sellaiseen minä olen nyt suuntaamassa.

Jännittää ja tärisyttää, kun en tiedä, milaisen päänsisäisen prosessin tämä käynnistää? Entä jos maailmani ei ole enää entisensä tämän klinikkakäynnin jälkeen? Ikimaailmassa en olisi arvannut, että tällaiseen ryhdyn. Mutta aivan yhtäkkiä ja yllättäen ajatus minuun on iskenyt: Mitä minä oikeastaan haluan? Olisiko minusta äidiksi siltikin?


OLOSUHTEET OVAT AJANEET minut tähän: sinkuksi ja lapsettomaksi, kun kolkuttelen jo kohta neljääkymppiä.

Elämä on sillai jännä, että sellaiset asiat, jotka ovat isoja, jotka tuntuvat juuri nyt kaukaisilta ja mahdottomilta, on helpompi vain siirtää mielestään pois. Pyyhkiä syrjään aktiivisesta ajattelusta, jottei niitä tarvitsisi kohdata tai käsitellä – tai tehdä päätöksiä siitä, kuinka niihin itse suhtautuu ja haluaa toimia.

Peloksikin sitä kai kutsutaan.

Mutta kun on lapseton sinkku ja kolkuttelee kohta neljääkymppiä, on eräs asia, jota on pakko pysähtyä pohtimaan, vaikka kuinka pelottaa: lapsen saaminen.

Minä en ole tähän päivään mennessä vielä pystynyt pohtimaan omaa haluani tulla äidiksi. Ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni nyt aiheen ääreen.

Ja hetken harkinta on johtanut päätökseen: haluan ajatteluni avuksi ammatilaisen. Ja niin päädyin tähän. Lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimukseen hedelmällisyysklinikalla, jotta voisin ottaa selvää sinullekin; mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsen saamisen mahdollisuuksista.

InOva klinikan hoitaja Päivi Penttinen selvittää lähtökohtiani tutkimukselle.

 

ISTUN KLINIKAN VASTAANOTOSSA ja vastailen hoitajan kysymyksiin. Hoitajan antama hedelmällisyysneuvonta on tässä paikassa ilmaista.

–Haluatko edetä vielä lääkärin hedelmällisyystutkimukseen, hoitaja kysyy.

Minä nyökkään päättäväisenä, sillä eihän enää voi peräääntyä. Edessä ovat verikokeet ja ultraäänellä tehtävä tutkimus.

Olosuhdelapseton. Se on termi, jota olen viimeisen viikon aikana itsestäni alkanut käyttää. Olosuhdelapsettomuus; sellainen lapsettomuuden muoto, jossa olosuhteet elämässä sekä sen käänteet ja tapahtumat eivät vielä ole antaneet myötä perheen perustamiselle.

Edellisessä parisuheessa olisi ollut aika, mutta mies ei halunnut, ja sitten tuli ero, eikä sen jälkeen tilanne ole tuntunut mahdolliselta.

Villi vuoristorata rullaa olosuhdelapsettoman mielessä: yhdessä hetkessä tuntuu siltä, että joskus vielä äidiksi haluaa ja heti taas toisessa siltä, että ei lapsen saaminen olekaan itselle niin tärkeää.

Mutta yksi asia on varmaa:

–Et suinkaan ole yksin, hoitaja kertoo.

Kaltaiseni naiset ovat hänen mukaansa klinikoiden vakivieraita. He tulevat selvittämään omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksiaan äitiyteen.

He tulevat yksin tai yhdessä puolisoidensa kanssa. He pysähtyvät, he kuulevat faktat ja tilanteen.

Ja he kohtaavat kysymyksen:

Mitä minä haluan?

Keskustelut LT, lapsettomuuslääkäri Paula Kuivasaari-Pirisen kanssa pistivät mietteliääksi.

Sitten käytiin hoitopöydälle.

ON YKSI ASA, MITÄ olosuhdelapseton ei halua. Hän ei halua kuulla ulkopuolelta niitä näkemyksiä, joita sieltä väistämättä kuitenkin tulee.

”Koskaan ei ole oikeaa aikaa saada lasta”, sanotaan joka kerta, ja sillä hetkellä tuntuu vain tarpeelliselta oksentaa.

Mistä sinä voit tietää minun tilanteeseeni, elämääni ja sen mahdollisuuksiin? Miten voit sanoa, ettei ole oikeaa aikaa, kun minä tunnen sen mahdottomuuden.

Juuri nyt minä olen 37-vuotias nainen, jonka biologinen kello ei tikitä kovaa, uusi ura vaatii tekemistä, ja ennen kuin lasta toivoo, haluaisi löytää puolison, jonka kanssa perheen lopulta rakentaa. Toive on ihan tavallisesta perheidyllistä – kuten monella kaltaisellani.

Mutta aika on julma naiselle. Vaikkei biologinen kello tikittäisikään, aikapommi saattaa räjähtää. Voisiko vielä odottaa, että isä lapselle löytyy?

–Kun olet yli 40, sanoisin, että peli on menetetty, hoitaja latoo tiskiin faktoja.

35-vuotiaana hedelmällisyys alkaa laskea. Yksilöllisesti toki, mutta iän myötä myös keskenmeot lisääntyvät, minkä johdosta elävänä syntyvän lapsen todennäköisyys laskee. Alle 35-vuotiaana raskausennuste on 40 prosenttia ja 42 vuotiaana se on jo alle 5 prosenttia.

Eihän se tunnu, että nykyaikana vähän vaille nelikymppisen modernin naisen elämä kaikkine mahdollisuuksineen olisi ohi viidessä vuodessa; mutta hedelmällinen ikä voi olla.

Vaikka muuten olisi nuorekas fyysiseltä ja henkiseltä olemukseltaan, munasarjat ovat saman ikäiset kuin itse on. Niihin alkaa tulla rakenteellisia poikkeavuuksia, mitkä johtaa siihen, ettei raskautta tule tai joutuu kokemaan keskenmenoja. Ja ikinä ei ole sittenkään varmaa, voiko lasta saada.

Ainoa mitä voidaan tehdä, on kartoittaa hedelmällisyyttä. Ja edelleenkään ei tiedetä tarkkaan millainen alamäki alkaa.


MITÄ MINÄ HALUAN?

Siinä se on taas. Tuo kysymys.

On lääkärin tutkimuksen päivä.

Hän katsoo verikokeitteni tuloksia, kysyy kysymyksiä ja suorittaa ultraäänitutkimuksen.

Minä nauhoitan koko tapaamisen ja tutkimukseni, sillä olen päättänyt jakaa tämän kokemuksen opit ja oivallukset sinun kanssasi. Haluan, että omalla esimerkilläni voin tarjota parhaiten sinullekin ajateltavaa.

–Nämä ovat hyvin herkkiä aiheita, siksi täytyy olla sanoissaan tarkka. Vastaanotolla ei saa syyllistää, lääkäri kertoo.

Siinä hetkessä minä tajuan, että olen tekemässä juuri oikein; että en minäkään paasaa tai osoita muita sormella, vaan kerron vain omista lähtökohdistani tutkimuksen sisällön. Tapauksia on yhtä monta kuin kokijoita, ja minäkin voi vain oivalluttaa muita oman tarinani avulla.

Ja nyt sinä pääset mukaan myös lääkärin vastaanotolle. TÄSTÄ LINKISTÄ (ja alla olevan videon kautta) pääset kuulemaan Yle Areenaan tekemäni jutun. Kuuntele se, sillä se on koko tämän jutun kovin oivallus ja tuotos!

(Blogiteksti jatkuu videolinkin, jolta Yle Areenan juttu myös löytyy, jälkeen)

 

 

MITÄ MINÄ HALUAN?

Hiphei, siinä se on taas. Kysymys.

Lapsen vai ydinperheen? Piinaava pohdinta, joka on tällä iällä se suurin, jota on jo alettava ajatella.

On biologia vastaan periaatteet.

Ja sitten se tulee, lääkärin suusta:

–Koskaan ei ole oikea aika lapselle. Jos haluaa lapsen, pitää vain päättää, että sen tekee, olipa elämäntilanne mikä tahansa. Mutta jos haluaa yinperheen, tässä iässä joutuu ottaa sen riskin, että sitten kun puoliso on löytynyt, lasta ei välttämättä enää ole helppo saada tai sitä ei saa ollenkaan.

Olleaan hetkessä, jota olen eniten jännittänyt: Tutkimus on tehty ja keskustelut käyty. Olen pelännyt etukäteen, millainen ajatusprosessi mielessäni käynnistyy.


JOSSAIN VAIHEESSA ON lopetettava heiluminen ja huojuminen.

On ymmärrettävä, että valinta on tehtävä ja päätettävä. On asetettava arvot puntariin ja valittava vaihtoehdoista (niistä kuulet Areenan jutussa tarkemmin).

Ja kun tekee päätöksen, hyväksyy sen, ja on valmis elämään sen kanssa. Vasta sitten voi antaa elämän näyttää, mitä sillä on tarjolla.

Mainokset

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lag. Seitsemättä päivää. Päästä pihalla kuin käki. Pipo päässä. Kahdet housut jalassa. Kolme paitaa päällekkäin. Peitto päällä.  Sisällä.

Kotona Rakkauden Saarella.

Kotona.

Kylmä. Joskaan ei niin kylmä kuin viikonloppuna Jyväskylässä, jossa olin viettämässä äitini syntymäpäiväjuhlia. Siellä oli lähes kolmekymmentä pakkasastetta. Matkustin tänään Onnibusilla Jyväskylästä Helsinkiin ja siellä pakkasen hellittämisen tunsi tänään varpaissaan. Mitä lähemmäs Helsinkiä bussi kulki, sitä vähemmän varpaita paleli sisällä bussissa.

Hassua.

Hassua on myös olla taas täällä. Pienessä pesässäni Helsingissä. Olen ollut täältä pois melkein kaksi kuukautta. Olin onnekas, sillä sain kotiani asuttamaan poissaoloni ajaksi vuokralaisen. Tänään hän lähti pois ja minä olen täällä.

Minä olen täällä. Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Outoa.

Outoa on olla täällä. Ei voisi uskoa, kuinka kauas pääsee puolessatoista kuukaudessa. Outoa ovat ajatukset, jotka rullaavat päässä. Tänään matkatessani Helsinkiin katselin silmissäni filmirullaa, joka kelasi läpi viimeisiä vuosia elämässäni. Kirjaimellisesti elämäni vilisi silmissäni. Outoa, sillä en tiedä miksi tämä matkani Las Vegasiin sai pääni niin pyörälle.

Kirjoitin päiväkirjaani muutama päivä sitten yhden kysymyksen, joka ei jätä minua rauhaan: ”Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?” niin minä kirjoitin.

Niin. Kaunistelematta.

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Kotona?

sisarukset

Veljieni kanssa juhlistimme viikonloppuna äitini 60-vuotispäiviä

äitijamä

Toivottavasti äitini ikääntymisgeenit periytyvät minulle. Ei voisi uskoa, että tämä nainen on 60-vuotias.

/Ämmä, pihalla kuin käki

Kaaos, vanhuus ja rauha

Kaaos. Se on näiden päivien avainsana. Hurja meno. Paikat ja tapahtumat vaihtuvat salamannopeasti. Ennakoitavuus heikko.

Kaaos. Se lienee viimeisten vuosien avainsana. Hurja meno. Paikat ja tapahtumat vaihtuvat salamannopeasti. Ennakoitavuus heikko.

Katsoin tänään itseäni peilistä, ja totesin kaksi asiaa kasvoistani:

1. Olen vuoden aikana vanhentunut kasvoistani hirveän paljon – monen vuoden edestä.

2. Ilmeeni on muuttunut paljon aiempaa rauhallisemmaksi ja levollisemmaksi.

IMG_9719
Näillä ajatuksin perjantaihin. Olkoon viikonloppu sinulle levollinen!

/Äm, lähetellen terveisiä junasta; karavaani kulkee nyt Tampereelle

Ajatuksia minusta ja iästä

Olen nyt aamulla käynyt läpi Paulan muutama viikko sitten minusta ottamien valokuvien koevedoksia. Pitäisi valita niistä ne, joista viimeistellään kuvia käyttööni. Itsensä katsominen kuvasta on yllättävän vaikeaa. Tuoltako minä todella näytän? Sitä tuppaa näkemään vain kaikki virheet; pömpöttävän mahan, väärään kulmaan kallistuneen pään, valtavan juurikasvun ja nenän, joka on aivan liian suuri. Mutta sitten, kun tulee se yksi omaa silmää miellyttävä kuva, ei voi välttää pienen hymyn pilkahtamista huulille. Hmm… kyllähän mä ihan vetävän näköinen mimmi olen…

koevedokset

Näitä virheitä ja virheettömyyksiä enemmän jäin kuitenkin kuvia katsoessani pohtimaan ikääni ja suhtautumistani siihen. Minä täytän tänään 32 vuotta! Ja tiedätkö, tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun uskallan sanoa ikäni ääneen. Ei suinkaan ole ollut niin, että olisin tuntenut itseni liian vanhaksi ja siksi peitellyt ikääni. Ei. Minä en ole uskaltanut kertoa kuinka NUORI olen. Olen pelännyt, ettei minua otettaisi vakavasti työssäni, jossa minun piti olla vakuuttaava usein keski-ikäisten miesteni silmissä eikä tuttavapiirissäni, jossa moni oli minua huomattavasti vanhempi. Ajattelin, että jos ihmiset tietävät, että olen näin nuori, en voi olla uskottava ja ammattimainen. En olisi riittävän kokenut ja aikuinen. Olisin vain tyttö.

?????

1185521_10151539036081534_1749765182_n 1239894_10151539036061534_654583266_n

Ja tältä minä nyt näytän. 32-vuotiaana. Kaikkine virheineni ja virheettömyyksineni. Tyttönä? Naisena? En tiedä, eikä sen väliä.

/Maija, onnellinen minuna ja juuri tämän ikäisenä

Ps. Lisää Paulan upeita kuvia pian, kunhan saan tämän yli 500 kuvan savotan valmiiksi ja saan valittua sopivat kuvat…