Minä näen sinut, ystäväni

En ole vielä saanut napattua siitä kuvaa. Ajattelin, että kirjoitan sinulle vasta, kun saan tallennettua sen kännykkäni kuvavirtaan. Jotta näkisit! Se on nähtävä.

Se hetki olisi ikuistettava. Mutta ei. Se tulee aina niin yllättäen. Hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani. Sekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni. Minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani. Päivinä, jolloin minä ajattelen sinua.

Ei. Se tulee yllättäen. Nopeasti ja arvaamatta.

Mutta kun se tulee, kaikki pysähtyy.

Talitintti.

Niin. Viime päivät olen työskennellyt paljon kotona ja istunut tuntikausia tietokoneeni edessä keittiönpöydän ääressä. Ja siihen ikkunani taakse se on alkanut tasaisin väliajoin lehahtaa aivan yllättäen.

Kun se ensimmäisen kerran ropsahti ikkunaani vasten, minä säikähdin. Tiedät tunteen? Kun keskittyy tarkkaan, ja huomio yhtäkkiä repäistään irti jollain yllättävällä, salakavalalla tavalla.

Kyllähän minä arvasin heti, että lintu siinä taas on. Sinäkin tiedät jo. Ne tulevat aina. Merkityksellisimmillä hetkillä. Lehahtavat, ja minä säikähdän ja tiedän, että tässä hetkessä on jotain.

Tässä Talitintissä on jotain. Erilaista. Jotain erilaista kuin muissa linnuissa. Jotain, mikä saa minut ihmettymään. Se hohkaa upean sinisenä ja keltaisena ja merkillepantavaa on se, ettei se koskaan pysähdy istahtamaan ikkunalaudalle tai tukemaan jalkojaan ikkunan karmiin. Se ei lepuuta, vaan lepattaa. Siipiään se lepattaa vimmatusti ilmassa ja pysyy paikallaan ilmassa pitkiä aikoja. Katsoo sisään ja räpyttää niin kovaa vauhtia, ettei silmä pysy perässä ja näyttää siltä, kuin sillä ei olisi siipiä lainkaan.

Minä mietin, näkeekö se kasvoni? Ymmärtääkö se, että ikkunan toisella puolella olen minä, ihminen? Siksikö se siihen tulee? Vai haluaako se sisään; turvaan kylmeneviltä ja pimeneviltä päiviltä?

Ja minä kummastelen, miksi se ei istahada alas ikkunalaudalle tai lepuuta jalkojaan ikkunan karmilla. Se lepattaa. Ei lepuuta.

Voisinko minä komentaa sen seisahtamaan hetkeksi? Sanoa, että ”pysähdy nyt, ystäväni”? Voiko linnun kutsua kanssaan kahvikupin ääreen hengähtämään kiireiltään? Voisinko minä pelastaa sen pimeydeltä ja kylmyydeltä? Kutsua sen sisään, napata häkkiin, ripustaa kattoon ja ihailla sitä joka päivä? Syöttää siemeniä ja laulaa talitinttiä maaliskuussa? Katsoa televisiota sen kanssa? Ja aina sunnuntaisin ruokkia sitä madoilla?

Ei.

Talitintti syöksähtää pois juuri sillä hetkellä, kun ehdin nostaa kameran käteeni. Kun painan nappulaa, ja kuuluu naks.

Naks. Talitintti on pois, enkä minä saa siitä sinulle kuvaa.

Ei.

Talitinttiä ei voi kahlita. Sen täytyy antaa lehahtaa ikkunalleni silloin kun se haluaa; tulla luokseni juuri sillä hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani, ekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni, minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani, päivinä, jolloin minä ajattelen sinua. Juuri silloin, kun sille on parhain. Talitintin täytyy antaa lepattaa paikallaan ilmassa ja syöksähtää pois juuri sen omaan tahtiin. Sen täytyy antaa räpyttää ja löytää oma turva pimenevissä ja kylmenevissä päivissä.

Mutta silloin, kun se tulee ikkunalleni, minun on oltava tarkkana; laskettava työni, katsottava Talitinttiä suoraan silmiin ja koetettava ymmärtää näkeekö se minut. Sanottava sille ääneen: “Minä näen sinut, ystäväni.”

Minun on annettava sen lehahtaa ikkunalleni, ja ihmetellä näkemääni. Sillä minä näen sen.

Ihmetteleeköhän Talitintti minua? Lehahtaako se sinunkin ikkunallesi? Näetkö sinä sen?

ihana

Koska en saanut sitä kuvattua tänäänkään, tässä kännykän kuvavirtaani tallentunut hetki. Millaisia hetkiä sinun kuvavirtaasi on tänään tallentunut?

/Äm, toivottaen rauhaa sunnuntaihin ja reippautta alkavaan viikkoon

Mainokset

Linnut ovat rakentaneet pesän ikkunalleni!

Tämä on ihan friikkiä. Muistat kun kirjoitin eilen linnusta ikkunani takana? NO! Uusin käänne tässä tarinassa. Tänään tajusin, että linnut ovat rakentaneet pesän jonnekin tuonne minun ikkunalautani alle. Hirveä liikenne tänään ikkunalla. Ne kantavat kaikenlaista pesänrakennuskamaa ja matoja tuonne. Ja ihan oikeasti tuijotin taas parin linnun kanssa silmästä silmään. Nyt ne antoivat ottaa kuvankin! Eivät lentäneet pakoon, vaan siinä vaan nököttivät kun heiluin sekopäisenä ja napsin kuvia. Pystytkö ymmärtämään miten sekaisin olen?

Tämä on oikeasti friikkiä. Kuinka paljon onnea voi tuottaa se, että lintu rakentaa pesän ikkunani taakse!?

linnut

/Maija, sekaisin.

 

Rakkaus, vapaus, yksinolo

”Opetuksessani tärkeintä on rakkaus. Rakkaus, joka vie totuuden itsensä äärelle, voi syntyä ainoastaan tietoisuudesta käsin – ei kehosta, vaan kaikkein sisimmästä olemuksesta käsin. Halu kumpuaa kehosta; rakkaus syntyy tietoisuudesta. Mutta ihmiset eivät tunne tietoisuuttaan, ja tämä väärinkäsitys jatkuu jatkumistaan – he erehtyvät luulemaan halua rakkaudeksi. Rakkaus ja meditaatio ovat kuin kaksi siipeä, jotka tasapainottavat toisiaan. Rakkauden ja meditaation tilassa voit kasvaa ja tulla eheäksi, kokonaiseksi.” – Osho

Mitä puhuinkaan eilen oikean energian hehkumisen merkityksesta! Eilen innostusenergioissani, kulkiessani tapaamisesta toiseen törmäsin (kirjaimellisesti epähuomiossani kävelin päin näyteikkunaa) minulle aivan tuntemattomaan kirjakauppaan Helsingin Alppilassa. Sen nimi ei antanut minulle muuta vaihtoehtoa kuin kävellä sisään: Tiedostamo!

Minulla on ”ekankirjan” taktiikka: menen kirjakauppaan, ja ostan sieltä ensimmäisenä käteeni tarttuvan kirjan. Se toimii aina ja niin tälläkin kertaa.

Ensimmäisenä silmiini osui Oshon kirja ”Rakkaus, vapaus ja yksinolo”. Se kertoo rakkaudesta ja ihmissuhteiden kolmesta ulottuvuudesta. Tämä on minulle hyvin ajankohtainen aihe. Olen viimeisen vuoden tutustunut rakkauteen aivan uudella tavalla; niin rakkauteen itseäni kohtaan kuin toiseen ihmiseen. Ja näissä minulla on vielä paljon työnsarkaa. Siksi näköjään universimi vei minut Tiedostamoon ja ohjasi minut ostamaan tämän kirjan. Juu, olen vähän hörhö! Mutta ylpeä siitä.

Luettuni kirjan kerron sen herättämistä ajatuksista lisää.

tiedostamo

Tähän ikkunaan törmäsin

osho

Ja tämä kirja tarttui ensimmäisenä käteeni