Hassua, miten samalla kun omassa elämässä tapahtuu jotain, alkaa koko maailma heijastella tuota asiaa takaisin itselle. Makaan nyt seitsemättä päivää lähes liikkumiskyvyttömänä omassa kotisängyssä. Viikko taaksepäin jouduin onnettomuuteen ja sen myötä sain myös tuntumaa parin päivän ajan sairaaloiden arkeen.
Media on viime päivinä räjäyttänyt esiin ison aiheen: potilaiden kohtelun sairaanhoitotyössä. Mielipidekirjoituksissa on kerrottu kokemuksista kaltoinkohtelusta sairaaloiden päivystyksissä ja valtakunnan päämedia on selvittänyt, että 63% ihmisistä on kielteisiä kokemuksia sairaaloiden päivystyksistä, erityisesti niiden epäystävällisestä kohtelusta. Hurjaa.
”TEEMME PÄIVITTÄIN VALINTOJA siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista”, kirjoitin viikko sitten. Onnettomuuteni pisti minut miettimään auttamisen teemaa laajemmin. En tuolloin vielä osannut arvata millainen keskustelu aiheesta nousee sattumalta yhtäaikaa.
Ollaan siis selvästi ytimessä.
Mutta minusta ydin on jossain muualla kuin sairaanhoidon ongelmissa. Nyt keskustelu ihmisen myötötunnosta, toisen inhimillisestä kohtelusta ja kohtaamisesta ulkoistetaan sairaanhoitajiin. On helpompi tarkastella asiaa johonkin ulkopuoliseen ryhmään liitettynä, jolloin itse voi turvallisesti jäädä sen ulkopuolelle, päivittelemään tilannetta ulkopuolelta – enhän minä, mutta sairaanhoitajat.
Minusta kyse ei ole vain yksittäisestä ihmisryhmästä, vaan meistä kaikista! Tämä keskustelu tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden jokaiselle tarkastella itseään ja omaa toimintaansa.
YKSIKÄÄN LAIMINLYÖNTI TAI kaltoinkohtelu terveydenhoidossa ei tieteenkään ole oikein. En väitä, etteikö myötätunnon puuttuminen olisi ongelma myös sairaanhoidossa. Mutta se on vain yksi heijaste yhteiskuntamme isommasta kuvasta. Kiire, ylityöllistyminen ja työn vaatimukset painavat meistä jokaista, mutta kyse on lopulta vain kunkin omasta valinnasta joko antaa näiden heijastua kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa tai sitten ei. Tämä ei ole helppoa, mutta jo vain tietoiseksi tuleminen on askel asiassa eteenpäin.
Sitä aina toivoisi, että me kaikki omassa työssämme muistaisimme miksi sitä lopulta teemme: usein tehtävä on palvella jotain toista. Se joku toinen, olkoon hän asiakas tai potilas, on koko työn olemassa olon tarkoitus, palkkamme maksava pomo.
Kyse on vain ja ainoastaan jokaisen omasta valinnasta siihen miten toisen ihmiseen asennoituu olosuhteista huolimatta. Ei mistään muusta! Joskus tätä ei muista ennen kuin itse joutuu tilanteeseen, jossa ei selviä ilman apua.
Inhimillistä kohtaamista ja myötätuntoa ei voida opettaa enää sairaanhoitajakoulussa tai yliopistoissa – silloin on jo liian myöhäistä. Myötätunnon opiskelu lähtee paljon syvemmältä; kotoa, ja se on jokaisen meistä vastuulla.
Siksi tänään haluaisinkin kysyä sinulta: millaista myötätunnon ja auttamisen asennetta sinä siirrät eteenpäin? Tajuuthan, että inhimillinen kohtelu on sinunkin vastuullasi!
Minulla on jäänyt tämä kuvien ottaminen viime päivinä aika vähille. Tuon löysin kamerani rullalta. Siinä makaan Haartmanin päivistyksessä odottamassa tietoa kohtalostani. Sain hienon sermin, jolle laittaa kuivumaan Tough Viking -kisan jäävesiuintiesteellä läpimäräksi kastuneet vaatteeni. Niin ja minä; matessani sängyssä ja kuunnellessani sivukorvalla hoitajien juttuja muistan ajatelleeni, että tässäpä mukava työyhteisö. He nauroivat, vitsailivat keskenään ja tuo ilo siirtyi myös hoidossa minuun. Oma sairaalakokemukseni päällisin puolin positiivinen. Lääkärit kenties ihan vähän olisivat ihmisläheisempiä saaneet olla. On muuten jännä, miten siinä herkässä tilassa, jossa sairaalaan menemme, kaikki pienikin tunne (tai tunteettomuus) korostuu!
Iloa sunnuntaihin täältä sängyn pohjalta!
/Äm
MaiLife 