Inhimillinen kohtelu on jokaisen vastuulla – millaista myötätuntoa sinä siirrät eteenpäin?

Hassua, miten samalla kun omassa elämässä tapahtuu jotain, alkaa koko maailma heijastella tuota asiaa takaisin itselle. Makaan nyt seitsemättä päivää lähes liikkumiskyvyttömänä omassa kotisängyssä. Viikko taaksepäin jouduin onnettomuuteen ja sen myötä sain myös tuntumaa parin päivän ajan sairaaloiden arkeen.

Media on viime päivinä räjäyttänyt esiin ison aiheen: potilaiden kohtelun sairaanhoitotyössä. Mielipidekirjoituksissa on kerrottu kokemuksista kaltoinkohtelusta sairaaloiden päivystyksissä ja valtakunnan päämedia on selvittänyt, että 63% ihmisistä on kielteisiä kokemuksia sairaaloiden päivystyksistä, erityisesti niiden epäystävällisestä kohtelusta. Hurjaa.

 

”TEEMME PÄIVITTÄIN VALINTOJA siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista”, kirjoitin viikko sitten. Onnettomuuteni pisti minut miettimään auttamisen teemaa laajemmin. En tuolloin vielä osannut arvata millainen keskustelu aiheesta nousee sattumalta yhtäaikaa.

Ollaan siis selvästi ytimessä.

Mutta minusta ydin on jossain muualla kuin sairaanhoidon ongelmissa. Nyt keskustelu ihmisen myötötunnosta, toisen inhimillisestä kohtelusta ja kohtaamisesta ulkoistetaan sairaanhoitajiin. On helpompi tarkastella asiaa johonkin ulkopuoliseen ryhmään liitettynä, jolloin itse voi turvallisesti jäädä sen ulkopuolelle, päivittelemään tilannetta ulkopuolelta – enhän minä, mutta sairaanhoitajat.

Minusta kyse ei ole vain yksittäisestä ihmisryhmästä, vaan meistä kaikista! Tämä keskustelu tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden jokaiselle  tarkastella itseään ja omaa toimintaansa.

 

YKSIKÄÄN LAIMINLYÖNTI TAI kaltoinkohtelu terveydenhoidossa ei tieteenkään ole oikein. En väitä, etteikö myötätunnon puuttuminen olisi ongelma myös sairaanhoidossa. Mutta se on vain yksi heijaste yhteiskuntamme isommasta kuvasta. Kiire, ylityöllistyminen ja työn vaatimukset painavat meistä jokaista, mutta kyse on lopulta vain kunkin omasta valinnasta joko antaa näiden heijastua kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa tai sitten ei. Tämä ei ole helppoa, mutta jo vain tietoiseksi tuleminen on askel asiassa eteenpäin.

Sitä aina toivoisi, että me kaikki omassa työssämme muistaisimme miksi sitä lopulta teemme: usein tehtävä on palvella jotain toista. Se joku toinen, olkoon hän asiakas tai potilas, on koko työn olemassa olon tarkoitus, palkkamme maksava pomo.

Kyse on vain ja ainoastaan jokaisen omasta valinnasta siihen miten toisen ihmiseen asennoituu olosuhteista huolimatta. Ei mistään muusta! Joskus tätä ei muista ennen kuin itse joutuu tilanteeseen, jossa ei selviä ilman apua.

Inhimillistä kohtaamista ja myötätuntoa ei voida opettaa enää sairaanhoitajakoulussa tai yliopistoissa – silloin on jo liian myöhäistä. Myötätunnon opiskelu lähtee paljon syvemmältä; kotoa, ja se on jokaisen meistä vastuulla.

Siksi tänään haluaisinkin kysyä sinulta: millaista myötätunnon ja auttamisen asennetta sinä siirrät eteenpäin? Tajuuthan, että inhimillinen kohtelu on sinunkin vastuullasi!

img_3624

Minulla on jäänyt tämä kuvien ottaminen viime päivinä aika vähille. Tuon löysin kamerani rullalta. Siinä makaan Haartmanin päivistyksessä odottamassa tietoa kohtalostani. Sain hienon sermin, jolle laittaa kuivumaan Tough Viking -kisan jäävesiuintiesteellä läpimäräksi kastuneet vaatteeni. Niin ja minä; matessani sängyssä ja kuunnellessani sivukorvalla hoitajien juttuja muistan ajatelleeni, että tässäpä mukava työyhteisö. He nauroivat, vitsailivat keskenään ja tuo ilo siirtyi myös hoidossa minuun. Oma sairaalakokemukseni päällisin puolin positiivinen. Lääkärit kenties ihan vähän olisivat ihmisläheisempiä saaneet olla. On muuten jännä, miten siinä herkässä tilassa, jossa sairaalaan menemme, kaikki pienikin tunne (tai tunteettomuus) korostuu!

Iloa sunnuntaihin täältä sängyn pohjalta!

/Äm

Mainokset

Entä jos sattuu? Kiireinen kaupunkilainen treenileirillä luonnossa

On tunnustettava, että viime viikko oli minulle kamala. Sinä näet minusta tällä hetkellä kovin kiillotetun version. Täydellisiä tuotoksia somessa. Loppuun viilattuja videoita ja kauniita kuvia. Vain jotta sinä haluaisit ostaa minut. Vakuuttua ja viihtyä. Siihen minä nyt pyrin, sillä sitä on keikkatyöläisen arki välillä.

Todellisuudessa epävarmuus kuluttaa kehoa ja mieltä. Paniikkinappula painettuna pohjaan päivittäin. Stressi alkaa tuntua joka puolella: uni ei tule, ruoka ei sula. Tulevaisuus pelottaa – jos en nyt kiirehdi, mitä minulle tapahtuu? Olisiko sittenkin helpompi hakea turvallinen työsuhde ja siisti sisätyö? Entä jos en kestäkään enää kuluttavan keikkatyön kipua? Entä jos sattuu?

Puolet viime viikosta minä kiiruhdin paikasta toiseen. Mitä kiireisempi olen, sitä paremmalta tuntuu – ei ehdi ajatella isoja asioita. Toisen puolen viikosta vietin tuijottaen Netflixia. Sarjoja ja elokuvia, jotka veisivät ajatukseni pois kaiken kaaoksen keskeltä. Jollain on turrutettava mielensä.

Ja sitten tuli viikonloppu…

bootcamp16

Pt Peippo ja sen pesue

 

Arvannet, että kaiken stressin ja väsymyksen keskellä vihoinviimeisin asia, jonka toivon lauantaiaamuna tapahtuvan, on herätyskellon pärähtäminen iloiseen soittoon klo 6.00. Olen ilmoittautunut Arktisen Amorini Laura Peipon bootcam-treenileirille. Tällä kertaa Amor ei ole järjestänyt minulle sokkotreffejä kuten viimeksi Levillä (kyllähän sinä jo niistä luit, eikös?!), vaan nyt tämä tyttö tulisi saamaan aivan toisenlaista kyytiä.

Aiemmin näitä Arctic Bootcampeja on järjestetty Lauran kotimailla Lapissa, mutta nyt pirteä Peippo on lentänyt etelään.

Minä en lennä, vaan ruksutan bussilla halki jokaisen espoolaisen pikkulähiön; eihän tänne korpeen autoton edes pääse helposti, vaan joutuu kiertämään puolen maailman kautta. Matkalla on aikaa ajatella, ja minä kummastelen ihmisen mieltä. Miksi ilmoittautuessa niin hyvältä tuntuva ajatus muuttuu aina tosipaikan edessä suureksi lähtemisen vaikeudeksi? Likoonpistämisen hetki.

bootcamp1

Minä näytin suurimman osan viikonlopusta Edvard Muchin kuuluisalta Huuto-taululta.

 

Tämä bootcamp tarkoittaa kaksipäiväistä tehotreeniä ulkona luonnossa. Eikä Peipon kanssa paljon piipitetä. Ei nytkään lauantaiaamuna, vaan rynnätään heti tositoimiin, kun viimeinenkin bootcampilainen saapuu treenipaikalle.

Me juoksemme alkulämmittelyjä edellisen illan rankkasateen runnomalla nurmikolla. Puoli tuntia takana ja hiki tirisee jo. Huohotusta ja kurkussa hyppiviä sydämiä. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys ja yksi meistä makaa maassa takamuksellaan. Häntäluuhun sattuu kovaa ja hän ulvahtaa kurkku suorana.

Kaikki vahvahtavat säikähdyksestä. Sattuiko? Kauhistelemme huuli pyöreänä äkillistä tilannetta ja suurta onnettumuutta. Ja olenhan se juuri minä ja minun suuri suuni, joka avautuu totetamaan kovaan ääneen kaikille tärkeän neuvon:

–Joo kuulkaa nyt kannattaa olla varovasti täällä liukkaalla. Ei tänne ole oman terveyden kustannuksella tultu leikkimään!  Entä jos sattuu pahemminkin?

Peippo katsoo minua merkityksellisen hitaasti. Hän avaa oman suunsa, ja tiedän sillä sekunnilla antaneeni aihetta jonkiasteiselle moraalisaarnalle:

–Joo, kuulkaa. Voi, voi ja byhyy. Ihminen on tullut luonnosta ja se kyllä kestää, vaikka välillä kaatuisi turvalleen nurmikkoon tai perseelleen peltoon. TÄMÄ on juuri se syy miksi me olemme täällä.

Me kaikki hiljenemme.

Vituttaahan se siinä kohtaa. Mutta tämä ajatus saattaakin olla koko keikan kolahtavin. Ainakin siitä päätellen kuinka se meidän treenileirimme tunnelman muuttaa hetkessä. Asenne räjähtää käsiin.

ME olemme tulleet luonnosta! Kaksi päivää putkeen me pyörimme pellossa ja möyrimme mudassa. Juoksemme hevosenpaskassa hikisellä metsätiellä, heitämme puupöllejä pitkin heinikkoa, punnerramme samessa joessa rapujen joukossa. Ja me annamme tömistä seurauksista välittämättä. Annamme vaatteiden kastua läpimäriksi ja maalautua mudalla mustiksi. Liu’umme nenä edellä lantaan ja haisemme helvetin hielle. Annamme kusiaisten pistää kehoomme kipeitä pistoja ja auringon polttaa päämme poroksi.

bootcamp2bootcamp3

bootcamp7

Mutaa ja möyriviä pyllyjä.

 

Entä jos sattuu, minä kysyn.

Ihmiseen kuuluu sattua. Ihmisen kuuluu kaatua. Ihmisen kuuluu liukastua nurmikkoon, lyödä häntäluunsa peltoon, kipuilla hetki ja nousta sitten ylös. Ihmisen kuuluu hörpätä suuhunsa mutaa ja oksentaa se ulos jos huono olo tulee.

Se on meille luontaista.

Mutta silti minä yritän jatkuvasti varmistaa itselleni mahdollisimman turvallista tilaa elää. Koetan hakea riskitöntä ympäristöä, etsiä keinoa suoriutua pakollisesta mahdollisimman helposti. Haluan rakentaa luonnottomia olosuhteita, suojamuureja ja linnoituksia. Pyrin pakoon. Minä olen paossa luonnostani.

Miksi minä kaikin keinoin koetan vältellä kivun kohtaamista?

bootcamp13 bootcamp10 bootcamp9

Ihmisen kuuluu heittää kengät pois, juosta paljan jaloin louhikossa ja antaa varpaiden tuntea tuska. Vuotaa verta jos tarpeen on. Sillä syvinkin lovi paranee. Ajattele! Ihminen on tehty kuroutumaan umpeen uudelleen vaikka välillä rikki menisikin.

Ihminen on tehty kokemaan, ettei sade tapa, vaan vain kastelee. Ihminen on tehty näkemään, että kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista. Ihminen on tehty luonnosta. Ihmisen ei tarvitse pelätä sitä.

Ja silti minä annan pelon rajoittaa tekemisiäni. Että jos sattuu, että kaatuukiin. Että jos sattuu, että sattuu.

Mutta entäpä jos sattuukin, että ei satukaan? Entä jos sattuukin, että ylittää itsensä? Entä jos sattuu, että vaikka sattuu, niin juuri SE sattuu opettamaan jotain tärkeää?

HÄH!?

bootcamp11

Ja sitten, aina kun on mahdollista, voi aina halailla kaveria.

 

Ei ihmistä ole tehty itseään rajoittamaan. Ihminen on tehty kovista luista, luonnon antimista. Antaa sattua vaan, sillä sekin on ihan ookoo.

Niin. Tällä kertaa sattui (taas) niin surkuhupaisasti, että lähdin treenileirille irrottamaan itseni arjesta, ottamaan aikaa ollakseni vain oman kehoni keskellä. Toki sattui, että kävi niinkin, mutta sattuipa taas niin, että sain tästäkin kokemuksesta jotain suurempaa, ajatus, jonka on taas pakko jakaa kanssasi.

Kanssasi haluaisin myös jakaa tämän luonnon bootcamp -kokemuksen. Seuraava Arctic Bootcamp järjestetään Levillä 17-18.9. ja minä itse jo kovasti suunnittelen syysreissua Lappiin.

bootcamp14

Kuvat Laura Peippo

/Äm, infernaaliset ja ah IHMISELLE S**TANA NIIN LUONTAISET lihaskivut päällä tänään.

Miksi hitossa sä pelkäät olla ihminen?

Torstaisen videoni julkistaminen oli todella vaikea paikka.

Monta viikkoa pidin videota itselläni. En halunnut julkistaa sitä, sillä se tuntui aivan liian henkilökohtaiselta. Vaikka olen jo useasti aiemmin kirjoittanut isoista elämän kysymyksistä itseni edessäsi avaten, tuntui elävän kuvan julkaiseminen monta kertaa raaemmalta.

Kuvasin pätkän alunperin vain siksi, että pettymykseni äärellä tuohon kukonlaulun aikaan tunsin tarvetta puhua jollekin. Kun ei ketään muuta ollut, sanoin ajatukseni kameralle. Vidota ei ollut editoitu, puhe kyynelineen tuli kuvaushetkessä juuri sellaisena kuin sen näit ja kuvakulmat valaistuksineen olivat epämairittelevia.

Oma kuvani hävetti. Alaston.

Koko julkaisupäivän pohdin mitä videon julkaisemisesta saattaisi seurata. Olin muutamaa päivää aiemmin kirjoittanut lapsettoman sinkun ajatuksista äitiydestä ja jopa hieman säikähtänyt palautteestanne. Itse en aina tajuakaan, kuinka vaikuttavia sanat voivat olla. Sain viestejä, joissa minun oletettiin epätoivoisesti haluavan äidiksi. Vaikka minulle tämä oli vain yhdestä näkökulmasta kirjoitettu ajatus siitä millaisia ajatuksia päässäni joskus liikkuu, moni teistä ajatteli, että äitiys on aina asia, jota elämässäni haluan.

Ja nyt videoni. Jos esittäisin itseni tällaisena, mitä muut ajattelisivat, miten he minut tulkitsisivat? Tuleeko minusta epäuskottava kaikessa heikkoudessani? Ajattelevatko muut, että olen ruma?

IMG_0681

Appropoo äitiys, eilen Ping Helsinki -tapahtumassa löysin itseni hoitamassa tuntematonta lasta, joka tyrkättiin käteeni sattumalta. ”Kato tätä hetki”, kuulin äänen ja siinä sitten oltiin. Lapsi palautui myöhemmin äidilleen hyvinvoivana.

Helsinki Real -keskusteluohjelmassa, jossa olen juontajana, kysymme jokaiselta haastateltavalta saman kysymyksen: ”Jos nyt voisit soittaa ajassa taaksepäin 20-vuotiaalle itsellesi, mitä hänelle sanoisit?”

97 % haastateltavistamme on sanonut saman asian: ”Älä välitä siitä mitä muut sinusta ajattelevat”, ja minä en voi lakata ihmettelemästä:

Jos me jokainen haluamme ohjeistaa itse itseämme olemaan välittämättä muiden mielipiteistä, miksi hitossa me silti peläkäämme toimia kuten sydän sanoo huolimatta muiden ajatuksista? Miksi hitossa me pelkäämme olla ihmisiä, sillä jos jotain muut ihmiset ajattelevat, niin sitä, että kunpa ei tarvitsisi ajatella sitä mitä muut ajattelevat. Kieroa?

IMG_0701

Käväisin eilen myös virtuaalitodellisuudessa. Huh, mikä kokemus!

Vietin eilisen päivän Ping Helsinki -bisnesfestareilla Långvikissa. Tapahtuma oli tarkoitettu sosiaalisen median sisällöntuottajille, siis muun muassa bloggareille ja yrityksille. Toisin kuin tällaisesta sometapahtumasta olisi voinut kuvitella (someseminaareissa kun usein keskitytään opettamaan kuinka otetaan täydellinen kuva, saadaan paljon lukijoita ja niin edelleen), tässä tilaisuudessa nostettiin esiin sosiaalisen median vastuullinen puoli: se, kuinka tärkeää olisi tuoda ihmisyys takaisin someen ja näyttää se, ettei elämä ole vain täydellisiä hetkiä ja kauniita kuvia.

Eihän minulla ollut videoni suhteen vaihtoehtoja. Se oli julkaistava, sillä sen sanoma on juuri se, jota tässä maailmassa eniten tarvitaan. Se oli sanottava, sillä tiedän sanojeni koskettavan oikealla tavalla, laittavan sinutkin miettimään. Oikeastaan se on koko syyni tuottaa tätä blogia ja vieläpä se asia, josta koko minun tuleva unelmien urani koostuu.

Eilisessä tapahtumassa tajusin, että olen täydellisen oikealla tiellä ja tehnyt juuri oikeat valinnat. Tämä on minun työni. Tämä on minun unelmani. Jos vielä joskus jään sinulle kiinni pohtimasta uskallanko sanoa jotain, olla edessäsi meikittä tai pelkään tekemisteni seurauksia, läpsäisethän minua poskelle!

 

kauneusmaailma

Tämän ajatuksen esitin sinulle jo joulukuussa 2014.

 

Videon julkaiseminen oli taas yksi uusi raja, joka minun piti ylittää. Kiitos kommenteistanne ja ajatuksistanne, joita olette kanssani jakaneet!

Mitä sinä muuten sanoisit parikymppiselle itsellesi?

IMG_0676

/Äm, joka festarihipsteri-hengessä sanoisi tänään parikymppiselle Maijalle, että ”take it easy, honey!”

Linkit tekstissä johtavat sinut viittaamiini aiempiin kirjoituksiini/videoihin. Käy katsomassa myös ne.

Myötätunto

Olen ollut viikonlopun Tampereella. Ei näköjään tarvitse mennä kuin vain parin tunnin ajomatkan päähän omasta kuplastaan, jotta pääsee irti ja etäälle. Jotta näkee lähelle. Kuplaa minä olen paljon taas pohtinut. Sitä pientä maailma ja todellisuutta, josta käsin me suihkimme suuntaan jos toiseen – harmillisen usein aivan väärään.

Olen viime aikoina kehittänyt itsessäni kykyä nähdä ulos kuplasta, vaikka olenkin sen sisällä. Siis koettanut tietoisesti pitää itseni ja tunteeni irrallaan tapahtumista pienen maailmani sisällä. Olen pyrkinyt siihen, että oppisin ottamaan asiat asioina, enkä ottaisi kaikkea kiinni itseeni. Etten provosoisi ja provosoituisi suotta.

Niin käy usein kuplassa. Että on liian vakavissaan, kiihkoileekin. Ja sitten antaa väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessaan hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.

Niin saattaa käydä. Kuplassa.

Tulin vasta reissulta kotiin, mutta oli heti pakko käydä pienellä kävelyllä. Tuntui, että haluaisin sanoa jotain sinulle, mutten kyennyt siihen. Mielessä pyöri asia, josta olen ollut viime päivinä kovin huolissani: se kuinka julmasti kohtelemme itseämme ja toisia.

Ja sitten se iski. Yksi sana.

Myötätunto.

Inhimillisimmän ihmisluonnon hyväksyminen ja anteeksianto.

Viime viikolla päätimme kollegani Juhan kanssa tehdä lukuisista pyynnöistänne johtuen muutaman uuden jakson HelsinkiReal-ohjelmaa tänä keväänä. Pyöritin käsissäni yhtä jaksojemme parhaimmistoon kuuluvista. Tätä

Ja kävelyllä käydessäni tajusin, että juuri tämän minä haluan sinulle tänään sanoa. Toivon sinun katsovan tuon jakson, jossa entinen väkivallan ammattilainen puhuu myötätunnosta. Myötätuntoa minä toivon sinun pohtivan näin uuden viikon alkaessa. Tulkoon siitä myötätuntoinen ja kaunis!

/Äm

 

Joskus se, mikä tappaa, yksinkertaisesti tappaa

Aamuni menevät aina silloin tällöin täysin uusiksi. Näin tapahtuu, kun aamukahvin hetkellä eteeni nousee teksti, joka kirvoittaa niin syvän ajatuksen, etten voi olla kirjoittamatta sitä heti ylös. Näin kävi tänään, kun luin Maaret Kallion Helsingin Sanomien kolumnin ”Se, mikä ei tapa, voi rikkoa rajusti”

”Supersankaritarinat häkellyttävät nosteellaan. Haluamme kuulla mahtavia selviytymiskertomuksia, joissa paha on karistettu kannoilta oikealla asenteella ja sitkeällä työllä. Parhaimmillaan vaikeat kokemukset voivat vahvistaa, mutta onko siinä koko totuus? On valheellista luoda mielikuvaa, että toipuminen on pelkkä yksilön valinta ja mielen voimalaji.”, Maaret kirjoittaa ja minä hypin tasajalkaa riemusta: tätä minäkin olen niin useasti koettanut sinulle sanoa!

Tänään aamukahvini äärellä minä jäin pohtimaan: Miksi me ajattelemme, että sankari on se, joka selviytyy? Miksi määrittelemme hyvän elämän virheettömyydeksi ja eheydeksi? Entä, jos kirjoittaisimme koko sankaritarinan käsikirjoituksen uudelleen? Entä jos kertoisimme tarinan, jossa ihminen elää hyvää elämää rikkinäisyydestään tai ”epäonnestaan” huolimatta?

Entäpä jos sankaritarina olisikin se, kuinka ihminen hädässä hakeutuu apuun? Tai se rohkeus, kun ystävä auttaa toista tämän ollessa syvällä; kun tukeudumme toisiimme? Entäpä jos sankaritarina olisikin inhimillinen, rikkinäinen ihminen, joka elää eläämäänsä niillä resurssein, jotka hänellä on? Ihminen, joka ei välttämättä voita, vaan etsii ratkaisuja.

Miksi media kirjoittaa vain kertomuksista, jotka ovat huipentuneet huikeaan päätökseen, häkellyttävään nosteeseen? Miksi me haluamme lukea voitoista, muttemme kohdata inhimillistä heikkoutta?

Siksi minä sanon tänään: ei sankari ole vain voittaja. Ei sankaruus ole yksinomaan selviytymistä. Ei sankaruus ole jokin tavoiteltava päätepiste, voitto tai selviytyminen, joka kirjataan historiankirjoihin. Sankaruus se on elämää. Se on tekoja itselle ja toisille. Sankari olet sinä – juuri siellä missä olet. Ja tämä meidän vain pitäisi ymmärtää.

Joskus se, mikä tappaa, vain yksinkertaisesti tappaa ja jättää jäljen. Aina ei voiteta, ja särötkin kuuluvat hyvään elämään. Säröt kuuluvat sankaruuteen!

sankari

/Ämmä, joka on pohtunut median selviytymistarinoita joskus myös mm. näin ”Mässäilyjuttuja ja jargoninjauhantaa”

Jos puhun tunteista ja johtamisesta samassa lauseessa, olenko ”rakkauden apostoli”

Helsingin Sanomissa on tänään erinomainen juttu siitä kuinka ”moni johtaja puhuu kuin roboteille, ei ihmisille”. Tämä on nyt se asia, josta minä olen valtavan kiinnostunut, ja josta tykkään puhua (myös muidenkin kuin johtajien osalta, asia kun pätee hyvin monensorttiseen ihmisten väliseen kommunikaatioon): kommunikaatio ei ole tiedonsiirtoa ja kasin fontilla datatykillä seinään heijastettuja exceleitä, vaan inhimillisiä tunteita. Nyt jos koskaan on aika alkaa uskaltaa ottaa tunteet mukaan ja huomioon kaikessa inhimillisessä viestinnässä – ja puhua näistä asioista!

Huomaa, että maailma (tai ainakin Suomi) todella tarvitsee meitä tämän asian parissa työskenteleviä ja sen puolesta puhuvia. Hesarikin syyllistyy haastateltavana olevan Juhana Torkin ja asian vähättelyyn: ”Kuulostaa ihan rakkauden apostolilta.”, lehdessä arvioidaan, kun Torkki toteaa helpon ja yksinkertaisen tosiasian: ”Työelämässä pitäisi siirtyä tunteet huomioon ottavaan viestintään.”

Miksi ihminen nimetään ”rakkauden apostoliksi”, kun hän puhuu yksinkertaisimmasta asiasta koko maailmasta: jos toiseen ihmiseen haluaa vaikuttaa, täytyy osata koskettaa tätä tunnetasolla – siis puhua tunteista tunteikkaasti, tehdä excelit ja powerpointit inhimilliseksi. Kyse on hyvin yksinkertaisista asioista, ei mistään mystisestä rakkauden apostoloinnista. Aivan kuten Torkki, minäkin olen niin monet kerrat keskustellessani esimiesten ja johtajien kanssa huomannut, että useimmiten ihan sellaiset ”ihmisyyden perusasiat”, kuten omien tunteiden tunnistaminen ja käsitteleminen sekä huomaavaisuus, kuunteleminen ja arvostava kommunikaatio ovat niitä vaikeimpia asioita muistaa esimiesviestinnässä. Kyse on perusasioista: kyvystä puhua ihmiselle. Kyse on inhimillisestä viestinnästä.

Löysin tällaisen kuvan. Siihen on itseasiassa (Zen-aiheisesta otsikosta huolimatta) koottuu kaikki keskeinen ihmisten välisestä viestinnästä ja sen esteiden purkamisesta. Itse lisäisin tähän vielä kohdan 9 ja puoli, jossa lukisi näin: ”And when you’ve let go all this shit, speak your heart.”

viestinnänperusteet

/Maija, joka on, UGH, puhunut