Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukkueen opissa

Heti alkuun on paljastettava, että vielä vähän saisi tuo Suomen yhdistetyn A-maajoukkue hioa salibandykuvioitaan. En sano, etteivätkö osaa mitään, mutta aika paljon enemmän saisi ukkoa kentälle hajottaa ja hyökkäyspäätä kasvattaa nälkaisemmäksi. Pallo suihkii kentällä ja mieslauma tömistää sen perässä jonona. Missä on syötöt? Minä seison yksin kentän toisessa ääripäässä kärkkäänä tunkemaan pallon vastustajan verkkoon. Hassua. Eräässä mystisessä elämänvaiheessa salibandykenttien laidalla viettämäni lukuisat tunnit ovat yllättävällä tavalla kehittäneet strategista pallosilmääni ja tuntuu kuin minun pitäisi hieman puuttua valmennukseen.

Näitä kuvioita ja käänteitä mietin kukonlaulun aikaan Vierumäen urheiluopiston salibandykentällä. Aamulla minut on tuonut tänne Helsingistä kuljettaja mustassa puvussa ja koppalakissaan. Maailman meininkiä!

Minä olen bloggari, uuden ajan mediakuninkaallinen, ja saavun paikkaan kuin paikkaan tyylillä. He – Ilkka Herola, Eero Hirvonen, Jim Härtull, Leevi Mutru, Matti Herola, Jussi Salo, Arttu Mäkiaho ja Mikke Leinonen  – ovat yhdistetyn urheilijoita, hiihtolajien kuninkaita, ja lämmittelevät salibandykentällä kanssani kohti päivän treeniä.

Tänään duunipaikakseni on valikoitunut Vierumäen urheiluopisto ja Suomen yhdistetyn A-maajoukkueen treenileiri. Minä, vanha kunnon mäkihyppääjä (paino sanalla ”vanha”) starttaan uuden hiihtokauden kevään kuumimpana päivänä näiden herrojen seurassa.

Henki pihisee, hiki virtaa ja pyörryttää – ammattilaisten kanssa ei sählätä, nyt on tosi kyseessä. Huomaan, että melkein parikymmentä vuotta ikiemme välillä tekee tepposiaan. Vaikka tosissaan ollaan, maajoukkuemme treenikausi alkaa hyvällä fiiliksellä. Edessä on vielä monta hikistä, kenties huumoritontakin hetkeä, ja nyt on syytä satsata tunnelmaan.

”Mies maalilla vapaana!”, huudan kurkku suorana.

Ei vaikutusta. Pallo pyörii uhkaavan lähellä meidän maalia.

”Siis NAINEN vapaana!”, korjaan kiljuen.

Ei vaikutusta.

”ALASTON NAINEN vapaana maalilla!”

Mikä näiden poikien huomion oikein saisi kohdistumaan tänne?

”Toi alaston nainen ei kyllä toimi” huikkaa joku. ”Kyllä sillä meidät sinne saa, mutta sitten kyllä mailat ja pallot kyllä putoaa matkasta”.

IMG_0528

Peli päättyy 6-5, voittajat me, ja minä teen kaksi maalia. Kaksi menee sisään vastustajan jalasta. Yhden taitaa tehdä Makkara (ainoa tyyppi, jonka tiedän varmasti olevan minun joukkueessani), ja yhden joku, jolla oli maila väärin päin kädessä.

”Hiotaan säbäkuviot myöhemmin”, sanon ja tuijotan tiukkaan maajoukkueen valmentajia Petter Kukkosta ja Jari Hiekkavirtaa silmiin samalla kun raahaan pojat kuvaan kanssani. Täydellinen otos on saatava äkkiä someen. Valkut nyökkäävät samaa tahtia kuin kaksi tottelevaista koiranpentua, lienevät samaa mieltä säbämenestyksestä.

Minä rullaan kamerani muistikorttia; lukemattomia kuvia, eikä oikein yhtään täydellistä. Vatsamakkara tunkee esiin housun ja paidan välistä! Valmentajat rullaavat varmasti mielessään äskeistä peliä. Meillä kaikilla on puutteemme.

IMG_0536

IMG_6971

Mutta yhdistetyn valmennuksessa näillä miehillä ei puutteita ole. Sen huomaan, kun astumme seuraavaan kohteeseemme, kuntosalille. Porukka jaetaan pareihin ja minä saan seurakseni Matin, siis Makkaran ja Mikken. Tai en tavallaan saa, vaan otan. On selvää, että Makkara on minun parini. Ainakin omasta mielesäni.

Niin. Makkara, meistä on tullut nyt jo ystäviä. Ainakin omasta mielestäni. Meidän kohtaloksemme koituu ensimmäisenä tasapainoliike. Etunojapunnerrus, vastakainen käsi ja jalka ilmaan ja veto rauhassa kohti toisiaan. Minä ähisen muistellen ahtautumistani talvella mäkihyppypukuun. Silloisen valmentajan analyysi kaikuu mielessä: mäkihyppääjän ideaalikeho on litteä ja leveä. Minulla kaikki on juuri toisinpäin.

IMG_9366

Muistatko tämän, se tapahtui tammikuussa… Lue tästä lisää, mitä tapahtui, kun nössöstä tehtiin mäkihyppääjä.

IMG_0547

Makkara ja Mikke punnertavat vierelläni Jari Hiekkavirran seuratessa tekemistämme. Hiekkavirta on ollut maajoukkuuen mukana eri rooleissa jo vuosikaudet, nähnyt lajin kehityksen ja uusien kykyjen mukaan astumisen. Hänen kanssaan juttelen aina, kun on pakko ottaa happea salitreenin lomassa. Jutustelumme tosin katkeaa säännöllisin välein, sillä aina joku pojista tulee nykäisemään hänet mukaansa auttamaan.

Pojat todella luottavat valmentajiinsa, sen voi aistia heidän kysymyksissään ja arvostuksessaan. Valmentajan ja urheilijan suhde on mielenkiintoinen. Luulen, että juuri se luottamus tekevät tästä suhteesta minulle niin kiehtovan. Seuraan salaa sivusta kun Kukkonen ja Hiekkavirta juttelevat pojille. Jämäkästi, mutta rennolla otteella he ohjaavat suojattejaan.

IMG_6965

Yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen kertoo yhteishengen koko maajoukkueen kesken olevan tärkeä ensimmäinen askel hiihtokauden avaamisessa.

 

Rennolla otteella käynnistetään myös hiihtokausi kevätloman jäljiltä. Helmi-maaliskuussa 2017 Lahdessa järjestettävät maailmanmestaruuskisat ovat vielä kaukainen pilkahdus. Nyt pilkahdusta täytyy olla silmäkulmassa. Treenatessani poikien mukana alan pohtia sitä, miten tärkeä vaihe nyt on kysessä heidän tulevia suorituksiaan ajatellen. Hengen täytyy olla oikea, innostava ja kannustava, hauskakin, sillä tulee varmasti vielä monia vaiheita, jossa huumoria koetellaan.

Mäkihyppy, jonka maailmaan olen pintaraapaisuna jo päässyt perehtymään, on tavallaan paljon suoraviivaisempaa myös treenin näkökulmasta. Yhdistetyn miehet ovat kyllä monella tapaa hiihtolajien kuninkaita. On hallittava räjähtävä, suorituksellisesti pieneen hetkeen keskittyvä mäkyhyppy sekä pitkäkestoinen hiihto.

Kiehtova maailma! Aivan jotain muuta kuin omani. Alan haaveilla, että voisin vaikka viikon verran elää ja treenata kuten huippu-urheilija, jotta pääsisin näkemään millaista työtä tämä on treenikauden ollessa kunnolla käynnissä. Olisikohan se mahdollista seuraavaksi ja mitä sitten voisin oppia…?

IMG_6944

Jussi Salo näyttää mallisuorituksen IlkkaHerolalle Jari Hiekkavirran valvoessa isällisesti vieressä. Ja minun ottaessa kuvia…

 

Tuottaessa MaiLifen kaltaista blogia, jossa työni on avata sinun eteesi erilaisia maailmoja, juuri nyt ollaan työni palkitsevuuden ytimessä: hikisellä kuntosalilla, keskellä kokemusta, jonka opit pääsen kiteyttämään myös sinulle. Kuplat, siis erilaiset tavat elää, niitä minä koetan avata. Jokaisella meillä on omamme ja niiden välillä joskus aika iso kuilu. Tänä keväänä omassa kuplassani pinnalla on ollut auttamisen ja välittämisen teema. Siksi yllätyn kovasti, että sama aihe nousee taas silmieni eteen — minähän tulin tänne treenaamaan.

”Voiko KUKAAN olla mitään ilman toisen tukea ja välittämistä, ja mitä tapahtuisi jos edes piirun verran enemmän kiinnostuisimme toisistamme”, olen kysynyt sinulta tänä keväänä monta kertaa.

Niin, ajattelepa tätä: täällä minä olen, huippuyksilöurheilijoiden arkipäivässä, keskellä maailmaa, jonka voisi kuvitella olevan yhden kaikista itsekkäimmiksikin luokiteltavista elämäntavoista. Ja mitä minä näen: jätkä toisensa tukena. Vaikka meninki vielä tietysti muuttuu ja kohti yksinäisiä puurtamisen tunteja kisakauden lähestyessä mennään, pohjatyön nämä kaverit tekevät yhdessä.

Yksilölajitkin ovat parhaimmillaan joukkueurheilua ja nämäkin kundit tarvitsevat toisiaan – siis tyypit, joiden ensisijainen päätavoite elämässä on voittaa toisensa. Ei ole itseltä pois, jos kääntää välillä katseen pois itsestään, auttaa ja kannustaa. Kun kiinnittää huomion toisen tekemiseen, saattaa myös itse oppia ja saada jotain.

(Jos ei tästä videosta näe riittävän hyvin kuinka treenasimme, niin ei sitten mistään… 😀 )

 

Hehkutan oivallustani Hiekkavirralle ja hän kertoo, että jotain erityistä on tapahtunut, sillä tämä urheilijasukupolvi todella on poikkeuksellisen yhteisöllinen. Hän kertoo, kuinka treenileireillä pojat ovat vapaa-ajalla lähteneet yhdessä metsälle ja tulleet takaisin parin jäniksen kanssa. Sitten he ovat kokanneet ne koko porukalle. Näitä ei televisiossa tai lehtien sivuilla näe (mutta Instagramissa kyllä, pojat nimittäin jakavat siellä välähdyksiä maailmastaan, eläköön uusi media!), sillä me tavikset pääsemme urheiluun usein mukaan vain jäävuoren huipuksi.

Tämän treenileirimme jälkeen voisin jopa väittää, että yhteisen joukkueen meininki on suuri etu näille miehille tulevissa koetoksissa. Toki tavoitteena kullakin on voitto ja kirkkain mitali, mutta eipä sen tavoittelemisessa haitaksi ole välillä kokata jänistä kaverillekin.

* * *

Nyt ei lähdetä jänisjahtiin, mutta jotain lounasta on saatava. Aamun treeni yllätttää Matti-Makkaran ja minun vatsamakkarani. Säntäämme lounaalle. Poikien kasvoilla loistaa hymy.

Minä näytän tältä:

IMG_7008

Hymy on herkässä Ilkka Herolan ja Jussi Salon kainalossa

 

Iltapäivä on pyhitetty hiihtolajien väliselle ”LEIKKIMIELISELLE” ottelulle. Leikimielinen lainausmerkeissä ja isoin kirjaimin siksi, että kun ammattiurheilijoiden kanssa kisaa, on leikkimielisyys pelistä kaukana; etenkin, kun joukkuetovereikseen saa Suomen kovimmat hiihtäjät Sami Jauhojärven ja Laura Monosen. Oman maajoukkueeni pojat ovat jakautuneet muihin tiimeihin ja se vähän harmittaa, mutta Mustin ja Lauran seurassa kisa vilahtaa silmissä.

IMG_7228-2 IMG_0584

Meidän joukkue ei voita, vaikka yritys on kova. Suurimman henkilökohtaisen voiton koen, kun Makkara veljensä Ilkan kanssa kulkee ohitseni ja Ilkka huikkaa:

”En ole ikinä elämässäni voinut ymmärää, että joku tekee tuollaista työkseen. Ja että kuvia voi ottaa noin paljon! Siistiä.”

Naurattaa. Minä olen tullut tutustumaan huippu-urheilijan maailmaan ja yllätyn ymmärtäessäni, että minun maailmani on näille pojille aivan yhtä vieras kuin heidän minulle.

Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.

Me muodostamme joukkueen! Minä ja pojat.

Seuraavana päivänä minä suuntaan työssäni kuvauksiin ja urheilijat jatkavat vielä treenejään sekä kohtaavat median tiedotustilaisuudessa. Ajattelepa miten maailma on muuttunut; nykyisin me bloggarit, uuden maailman mediat, saamme hienoimmat haastattelut ja kokemukset ennen perinteisiä ja suuria mediajättejä. Aika siistiä! Kiitos Lahti2017-organisaatio sekä valmentajat Kukkonen ja Hiekkavirta, että tarjositte tämän mahdollisuuden ja yhden hauskimmista päivistä pitkään aikaan!

Kiitos meidän maajoukkue! Annan säbävalmennusta anytime.

IMG_6891

Jos olet koskaan pohtinut miltä näytän, kun pelaan salibandya, niin tässäpä ratkeaa tuokin asia.

Yhdistetyn maajoukkueen menoa voit tirkistellä Instagramissa @ncteamfinland ja mm-kisoja @lahti2017

/Äm

Kuvat: Leevi Vähälä

 

 

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen? MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Täältä lisää.

Mainokset

Näin #teriniitit ja muut somelynkkaukset vältettäisiin

”Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?

Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.”

* * *

Tämä marraskuussa kirjoittamani ajatus (lue tästä kokonaan) nousi mieleeni eilen, kun luin Helsingin Sanomien kuukausilitteestä kirjoituksen nettivihasta. Jutussa kuvailtiin tammikuussa myrskyn vesilasissa nostaneen ”teriniitti-gaten” anatomia ja todettiin someyleisön olevan armoton: ”Kun some suuttuu, väkijoukko lynkkaa ihmisen muutamassa tunnissa”.

* * *

”Tällästen asioiden takia vihaan somea. Joku kohtuu nobody sanoo mielipiteensä suht pienestä asiasta ja nyt se halutaan hengiltä?”, kuului eräs jutussa esiin nostettu Twitter-kommentti kohun jälkimainingeilta.

Se kolahti, sillä juuri tällaisten asioiden takia minäkin vihaan somea. Ajattelepa: mitä on jäänyt jäljelle näiden erilaisten, yhä useammin liekkeihin leimahtavien teriniitti-kohujen jäljiltä? Valtava määrä lopulta vain muutamassa päivässä ilmaan haihtunutta loskaa, joka kuitenkin sillä hetkellä, kun se sosiaalisessa mediassa naamallemme pärskähtää, on satuttanut monta – on lietsonut asennetta, joka sallii toisen ihmisen, ihan nobodyn, julkisen nöyryyttämisen.*

youwho

Minä en pidä paasaamisesta. En halua toistaa onttoja saarnoja, vaan mieluummin antaa konkreettisia kokeiltavia keinoja, jotka olen oman kokemukseni kautta oppinut. Kohtaan päivittäin työssäni ihmisiä, joiden kanssa puhun henkilöbrändäyksestä – siitä, kuinka tulla tietoiseksi omasta viestintäkäyttäytymisestään, persoonastaan ja vaikuttamisen tavoistaan sekä muovata vahvuuksistaan käsin tietoinen toimija myös netissä ja sosiaalisessa mediassa.

Siksi tänään mieleeni nousi myös tämä ”pyhä kolmiyhteys”, kolme askelta, jotka mielelläni ihmisille annan neuvoksi siitä kuinka tarkastella toimintaansa netissä. Tänään minä haluan nuo vinkit sinun kanssasi.

* * *

Ystäväni, valitse.

Astu askel isompaan kuvaan ja pohdi miltä sinä haluat netissä näyttää ja kuulostaa, millaisia asioita itsestäsi ja mielipiteitä korostaa. Mitä haluat maailmalle sanoa? Pohdi mikä on sinulle ominaista käyttäytymistä ja kuinka se netissä ilmenee? Olisitko sellainen myös toisen ihmisen kanssa kasvotusten? Pohdi hetki omia arvojasi, asioita, joita haluat puolustaa. Ajattele, kuinka sinä voisit netissä palvella muita parhaiten; millaisia asenteita välittää ja edistää. 

Kun valitset, pysähdyt tietoisesti pohtimaan myös mielipiteittesi kääntöpuolta. Tulet ymmärtäneeksesi sen, millaiset taustavoimat toimintaasi voivat vaikuttaa ja ymmärrät mistä reaktiosi joskus äkkipikaisiinkin kommentteihisi nousevat. Käsität minkä kannattaa antaa vaikuttaa käyttäytymiseesi netissä. Ystäväni, voit aivan yhtälailla haluta olla se, joka nostaa netissä kohuja ja tulee niistä huomioiduksi, se on ihan yhtä oikein; mutta erityisesti silloin kehotan sinua huomiomaan vinkkieni seuraavat kaksi vaihetta.

Mutta ensin, ystäväni, tee valinta. Millainen sinä olet?

Ystäväni, ota omistajuus.

Kun olet tehnyt valintasi siitä kuinka haluat tulla netissä nähdyksi ja kuulluksi, on aika ottaa omistajuus arvoistasi, tekemisestäsi ja sanoistasi. On aika ottaa vastuu. Kun omistat, seisot sanojesi takana, etkä vedä mielipidettäsi pois siksi, että se saa kritiikkiä; kun myrsky kenties nousee. Samalla myös näet ja tiedostat, että näkökulmia on useita eikä sinun ole välttämättä se ainoa oikea – ainoa todellisuus – eikä maailma mustavalkoinen. Kun otat omistajuuden, ymmärrät, että vain sinä olet ohjaksissa.

Siksi, ystäväni, elämässähän oikeastaan on kyse vain omistajuuden ottamisesta tekemiinsä asioihin – vastuusta omiin tekoihin ja sanoihin.

Ystäväni, valmistaudu.

Ole valmis! Kun valitset linjasi, sinun täytyy myös koettaa nähdä kumien taa, myös niihin reaktioihin ja palautteeseen, jota et nyt osaa kuvitella. Sen voi tehdä vasta, kun olet valinnut ja ottanut omistajuuden valinoihisi. Valmistaudu siihen, että valintasi tehtyäsi sinun on toimittava johdonmukaisesti ja systemaattisesti valitsemallasi tiellä. Valmistaudu etukäteen osaaksesi toimia hetkellä, jolloin huomio kohdistuu sinuun. Tiedosta millaisia reaktioita tekemäsi valinnat voivat muissa aiheuttaa ja varmista vielä kerran, että olet valmis ottamaan niistä omistajuuden. Kun valmistaudut ja ennakoit, osaat argumentoida näkemyksiäsi. Osaat keskustella!

Sillä, ystäväni, sitten kyse on vain toiminnasta; oman persoonan ja valintojen tuomisesta eloon. Nyt sinä olet siihen valmis ja parhaimmillaan vältät turhat kolhut osaten tuoda viestisi esiin oikealla hetkellä, oikealla tavalla.

* * *

Ystäväni, valitse, ota omistajuus ja valmistaudu! Ehkä kokeilet näitä kolme askelta tänään ja katsot kuinka ne alkavat vaikuttaa?

Turha viha ja kohut vältetään, kun me jokainen tulemme tietoiseksi omasta toiminnastamme, sen seurauksista ja otamme omistajuuden omasta elämästämme – teemme kaiken tuon ennen kuin tungemme sorkkamme kommentoimaan toisten touhuja.

 

*(Toim huom: Teri Niitin tapauksessa tämä koskee jutun molempia osapuolia: imettävää äitiä, kuvan kohdetta ja teriniittiä, kuvan ottajaa.)

OMG, am I the awful Tinder-Bitch – man, this is how you win a woman’s heart on Tinder

Even the most courageous adventurer has their week spot, a boundary one just can’t break. To me, who will do a ski jump, no problem, one limit is the highest: starting a relationship. I just can’t easily throw myself into dating and all that jazz finding the love of your life requires. Instead of actually doing something I wait for the prince to come. You know, the white horse and riding to the sunset etcetera… But let’s face the facts: I’ve been single for two years now, and no princes have appeared to offer me a ride.

It took a journey thousands of miles away to Las Vegas, a challenge from my friend and… well, the quite tempting possibility to find a rich american millionaire.

It was the last hours of 2015 and I could hear the words of my friend in my ears:

”It’s time for you to take your destiny into your own hands. Go on Tinder. Now.”…

* * *

iphone. That’s what I’ve got in my hands right now. Would this thing define my destiny? I’m uploading an application with a little flame sign on the phone. I feel sick. Never in my life did I think I would have to fall this deep. In my mind I see the white horse trotting beyond the horizon and falling down dead. Bye, bye, my princess dreams!

ulkoistettu

It’s just too much for me. Up comes a picture of a man and I’m supposed to choose whether to reject him pressing a red cross or to choose the green heart that tells my interest. If the person in the picture would give his heart to me, we would become a match and’d be able to start getting acquainted.

No. Yuck! I hand the phone over to my friend and for the next day’s he’ll be the one (plus his wife and his two young daughters) taking care of the business. I’m lurking from a sweet distance. I’m afraid.

But then something happens. My first match!

profiili

The surgeon’s profile text… Guess how excited me, a girl, whose mother is Finnish, is to write this blog in English. Lol.

 

Some surgeon from Vegas wants me! I’m in heaven! He must have money! And there I go: now I’m ready to take the destiny into my own hands, and the first days of 2016 swipe by sweetly on Tinder.

And at this point, this is me…

IMG_8362

They say Tinder’s a market for the women. One thing is bothering me. I’m giving red crosses to 97 percent of the faces and I’m getting a little afraid: Have I become the awful Tinder Bitch, the picky and bitter chick they, back in the day, used to call spinster?

My profile pictures are the posed kind, some of them taken by a good photographer, and I find myself looking for the same effect in the pictures of the men I see. No beer cans (OHMYGODTHEREAREPLENTYOFTHEM), no wedding rings on pictures (YES, OHMYGODTHEREARETHOSE), not this, not that, not a guy with pretty blondes with big boobs (OHMYGODTHEYPOSTTHOSETOO!) or men with dogs (OHMYGODTHEREARETOOMUCHOFTHOSE) or a koala bear on their shoulders (OHMYGODWHATISUPWITHTHATRISINGTREND)!

No, no, no.

But what’s wrong with me; why am I, who actually just wants to find a real, genuine man, looking for some weird hunks on Tinder? What’s the right strategy here? How can one adduce themselves for what they really are and not just how they look on Tinder? Because that’s the thing that should matter.

The white horse is risen from the death and riding in my mind again.

Why don’t I give a chance? What could men do different? What could I do different?

* * *

The surgeon is long kissed goodbye. Now there’s someone else. I give my phone number to him. He’s amazing. OMG! Probably not a millionaire, but that criterion is not on the top of my list anymore. There’s just something to this man that attracts me. He’s handsome, oh yes, but something in the way he presents himself is very appealing to me. He tells straight-forward who he is. We’re talking on Whatsapp now. He tells a little more of himself. I know his name, where he lives… My heart is bouncing. OMG!

And every time I get a text from him, this is me…

IMG_8353

We’re planning to meet before I leave.

White horse!!!

With my little Tinder assistants beside me, this is me now…

IMG_8367

One limit crossed. This is not that serious. I’m back to Finland to swipe. Yes, surprised myself, too. I was supposed to go off Tinder because I don’t want to get caught doing this in Finland, someone might recognize me. But it’s the six-hour layover in Norway that brakes the camel’s back. I’ll just look real fast, I mean, I don’t have anything else to do.

Same thing continues in Finland. I’ll just look. Only if someone interesting…

Tinder is interesting. No question about it. Addictive, I’d say. A game? Quiet night home alone and phone too close for the hand to reach. I’m watching TV and swiping heads to left and right.

I don’t have any kind of aim in this. I’m just swiping. Still a Tinder Bitch? Now I’m at 95 percent with the reds. What do I really want out of this, I stop to think. What do these men want, what are they looking for? A goal. Should there be one on Tinder? I examine the profiles on my Tinder feed and realize not many of the men tell who they are and what they want. Me, I don’t even have a written description of myself. Instead, I’ve chosen to show my Instagram feed to everyone on Tinder. That’ll tell a lot more about me.

If I could give an advice to a man, what could it be, I ponder. Maybe I’d say:

Think what you want and let that come out.

* * *

But what do I want?

Even though I still don’t have a specific goal and am swiping most of the men off, I do find men I like. I even get matches. One thin is bothering me. I guess in America I got used to men starting the conversation, I’d say roughly in 90 % of my matches this happened. But in Finland! Out of all my matches, only ONE guy starts talking to me!

”Hi”, he goes and leaves the rest up to me (OHMYGODHOWAREYOUSUPPOSEDTOREPLYTOHIORHELLO AND THEREAREALOTOFTHOSEWHOONLYSAYHI).

But despite the information-lacking and not very conversation-motivating opening line, I’m jumping up and down.

”Oh, you so will get my eternal love for this”, I babble to him excitedly and marvel why ”no other man has taken the action and STARTED THE CONVERSATION, and that this probably tells a lot about the equality in the Finnish relationships and of the fact that it means WOMEN are always supposed to take control of everything, also it comes to being the initiator an that bothers me because I’m a traditional girl who thinks man should be in control.”

D’oh. Wrong answer.

This is exactly what I’ve been afraid of. I wait for the man to start the conversation because I’m too afraid. And I’m afraid because I have gotten a book from the friend of mine who made me go trough this madness in the first place. The book’s called ”Tinder Nightmares” and it tells the most terrible stories of the humankind of the opening lines gone bad on Tinder. And if I was to start the conversation I would probably begin with some feministic-ish line that would totally go wrong. Like I just did…

No, I won’t start the conversation. Instead, I’m googling for hours if there would be some kind of an application that could match a face to a name just based on a picture. And when I can’t find such, I spend more hours trying to find a person on Facebook just based on his very common Finnish first name. I want to know who he is.

But no. I won’t start the conversation and ask him. Like, what’s your name and who are you?

No. Not.

kirjat

Got all these books from my friend. He sure seems to be on a mission…

 

So, if I could give a man some advice it would probably be something like:

Be active. Be bold and start the conversation. Ask questions, but don’t forget to tell about yourself. You don’t have to try to be interesting. You are interesting. You being active and straight-forward is the most fascinating thing about you. The form of your muscles or the adventures you can tell me about don’t make you any more interesting to me.

Your every-day life interests me because I might be sharing it with you some day.

There are no wrong questions nor right answers. If you’re interested, be it bravely and let me know of your interest. Because, even though they say us women are complicated and that there are many twists and turns in our brain, we can’t see inside your head.

* * *

But inside our own heads we sure can come up with all kinds of things. Inside my head, I’m convinced that everybody hates me. I’m sitting in my living room, my phone in my hand. My favorite thing nowadays. TV’s playing a show called ”Too ugly for love?”, how convinient.  There are no more matches. Nobody wants me. The one, THE ONLY ONE, whose been messaging me, is not doing that anymore. He hates me. That’s for sure! I’m ugly! That’s for sure! NOW I’ll go off Tinder.

That’s for sure!

Like. NOOOT! I’m kidding. Ain’t gonna happen because I’m addicted.

* * *

The prince riding a white horse and all that crap, no such picture in my head anymore. But on Tinder, then again, there are all kinds of pictures. The best ones are those of men with dogs who mention in their description:

”Ps. Note, the dog in the picture is not mine.”

Adorable. Like I’ve read my book of the worst Tinder nightmares, I think there has to be a DIY-book for men that teaches:

”Woman likes dogs. You get a woman if you have a dog picture. Use a dog.”

There are also fish, koala bears, cows, horses (not white, though!), cats… There must be also a book that says: It’s very funny when you say you’ve studied in the ”hard school of life”. And even though it will make me stop for a slit second, I’d say the book that advices to replace your picture with that of Brad Pitt’s or Justin Bieber’s needs to be burned. And what it comes to naked upper body (OR THE LOWER, OHMYGODTHEREARETHOSETOO), the is answer is no.

One can seek attention in many ways.

kaunis3

This is me on Tinder.

If I would to be giving an advice, I’d probably say:

Don’t bother copying others. Have your goal in your mind. Become aware of what your picture and written description will tell me, how do they look in MY eyes. If the most important things in your life are gym, selfies taken through a mirror and the well-trained abs, go ahead, fire on with those pictures, but also think if there’s something else that’s interesting to you. Because, even though I will stop to imagine how it would feel to wake up in the morning next to your muscle when I see a picture of it, I will swipe you to the left because I can’t see YOU behind your abs. I’m looking for a man to date with, not a muscle, a beer can or a yacht – even if you want to protect your face, please, consider giving me one picture that tells me who you are. Tell one thing about you, might be a good idea to do it in your own words, not those of someone else – especially if you’re about to say: Carpe diem.

I don’t want to seize the moment. I want to seize you. If you only give me something to seize to.   

Remember, every choice you make is a message to me. Make sure, the message is something you wish me to understand. I mean, you want me to give my heart to you, right.

And you’ll have my hear if you just let your story come alive. 

* * *

I’m not a Tinder-Bitch. I’ve been on Tinder for a month now and I’ve cleared my own goal. I’ve chosen not to stress out. I’ve chosen to give it a go and not take it as seriously as I would have before. The dream of the prince and the white horse and the sunset and the riding still comes alive in my head at times. I mean, that’s still possible but I don’t think Tinder’ll do any harm. I’ve decided to there’s nothing to be ashamed of and write about my experience of my first month on Tinder.

I’ve decided this is the place for me to give that one advice.

You, yes you, man, are wonderful. Just that way, the way you are, you’re the most interesting to me. Don’t care about the guides and advice, just be aware and active, give me something to grab onto and let your story come alive to me. Be just the way you are at your best: bold and confident, the kind who will most definitely find the love your life. On Tinder or somewhere else. 

Because it’s you I’m giving my heart to.

* * *

If you’ve run into me on Tinder, maybe even liked but not gotten my response, don’t you worry, that’s happened to most of the others too. I guess I just haven’t believed the thing I just tried to tell to you myself yet…

Yours,
Maija

Ps. Note, the kids in the pictures are not mine.

herkku4

And Pps. Tinder doesen’t pay for me for writing this post. This is something I want to share with you out of my pure heart.

This blog in Finnish here.

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

 

ulkoistettu

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

 

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

 

profiili

Kirurgin profiiliteksti…

 

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

 

IMG_8362

 

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

 

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

 

IMG_8353

 

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

 

IMG_8367

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

 

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

 

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

 

kirjat

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa.

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa.

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

 

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

kaunis3

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”.

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa.

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

 

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

 

herkku4

 

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

 

Tämä blogi englanniksi täällä.

Hullun Hyppäsy, Somekuninkaallisten Show ja Mäkikotka isolla Ämmällä – minusta tulee mäkihyppääjä!

Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.

Sojottaa.

Sojottaa.

Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.

Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.

Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?

Paniikki.

vuokatti

Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.

 

Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:

”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”

No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…

* * *

Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.

Koska niin käy AINA!

Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.

Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?

Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?

Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.

Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani

Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!

Hyppään?

Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.

* * *

Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...

Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.

En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.

Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.

Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!

 

Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.

valmentaja2

Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.

kauhu

Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.

 

Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt!  Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon  päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!

Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.

Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?

Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?

Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!

sukset

Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…

 

/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…

Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista

 

Muistojen maisema

Maanantai-ilta. Onpas ollut päivä. Saavuin kotiin aamukahdeksan maissa ja takana on 20 tuntia matkaa bussissa Altasta Helsinkiin.

Väsymys. Nukuttu ei juuri ole pariin vuorokauteen, ja keho kiertää kierroksillaan ulkoavaruudessa. Pää kenties jossain koko universumin yläpuolella. Tyhjä ja haikea olo.  Käsittämätön kiitollisuus. On jännä miten tällainen puristus vaikuttaa kokonaisvaltaisesti niin kehoon kuin mieleen. Kun antaa kaikkensa, on mukana joka ainoalla aistillaan ja kaikki tunteet pelissä sekä hetken aivan muissa maailmoissa keskittyen yhteen asiaan, kestää sieltä hetken aina palautua fyysisesti ja henkisesti. Keho tosin on aivan voimissaan, ja sitä ihmettelen. Miten voi olla, ettei mitään paikkaa jomota?

Tänään on ollut lepopäivä. Kunhan saan kasaan kuvia ja kirjoitusvoimani takaisin, kerron sinulle matkasta ja siellä tekemistä oivalluksistani. Tänään olen päivitellyt kuvia Instagramiin, käy katsomassa sieltä lisää ennen kuin saan niitä blogiini.

auringonlaskualta

Tällainen auringonlasku jäi jälkeemme Jäämeren ylle. Rakas, kaunis Norja! Kuinka olikaan ihana päästä juuri Norjaan. Nämä kuvat piirtyvät mieleen ja sekoittuvat yhteen laajan matkalla koetun tunneskaalan kanssa – muodostavat muistot, jotka seuraavat meitä matkalla olleita koko lopun elämämme. Monta upeaa kohtaamista uusien ihmisten kanssa sekä yhdessä ja yksin vietetyt hetket keskellä ei mitään, luonnon keskellä jäävät voimakkaina mieleen. Muistojen maisema.

Näistä hetkistä minä saan voimaa. Vaikka nyt vähän uni painaakin.

Kaunista viikkoa sinulle, ystäväni! Nuku hyvin.

/Ämmä

Rakkauden Saaren Yösoitto

Tänään vähän väsyttää. Live aid -konsertti loistoseurassa venyi aamun pikkutunneille, joten tämä päivä on pyhitetty puhtaasti raukealle lepäilylle.

Hieno konsertti huippuseurassa. Joskin yöllä kun tulin kotiin, massiivisen stadionspektaakkelin ja baarin hämyisen jumputuksen jälkeen sain kuulla jotain vieläkin hienompaa; maailman kauneimman konsertin kotipihallani. Mikä tuo konsertti oli selviää Instagram-tililtäni. Tule seuraamaan minua Instaan (@maijailmoniemi) ja saat kuulla siellä olevalta videolta Rakkauden Saaren Yösoiton!

IMG_2271

Uuh, kyllä. Myös tämä kaveri olisi voinut vetää Rakkauden Saaren Yösoiton kotipihallani… Sunrise Avenue on soinut tiuhaan Spotifyssani viime viikkoina ja nyt pääsin kuuntelemaan heitä livenä.

IMG_2303

/Ämmä, jolla selvästi oli hauskaa eilen…

Luonnon muotoja ja kylähulluja

Hautajaisviikonloppu takana ja minä matkustan juuri nyt takaisin kotiin. 

Vietin pari kaunista päivää perheen parissa Keski-Suomen kevääseen heräävässä luonnossa jättäen hyvästit yhdelle rakkaalle.   Tänään kävimme perheemme kesämökillä Kalliorannassa tutkimassa kevään merkkejä.

Minulla ja veljelläni on ollut jo muutaman vuoden ajan joku kieroutunut tarve perustaa mökillemme lampola – siis tuoda erääseen tarkoitukseen hyvin sopivaan paikkaan lampaita ja pystyttää niille sinne aitaus. Tuo tarkoituksenmukainen paikka vaan sijaitsee naapurimökin tontilla, emmekä ole ollenkaan varmoja naapurin innostuksesta lampaisiin. Epäselvää on myös se, kuka niistä lampaista huolehtisi. Ja mistä niitä lampaita tulisi. Ja miksi. Mutta saahan ihmisellä unelmia olla… Sellaiseksi tämäkin hanke taitaa jäädä, mutta silti lähdimme taas tänään tapamme mukaan tarkistamaan lammastiluksia ja unelmoimaan pienestä maatilastamme. 

Olemme veljeni kanssa mitä ilmeisemmin hyvin samanlaisella impulsiivisuusvarannolla ja uteliaisuudella varustettuja, ja lampolatutkimukset keskeytyivät nopeasti, sillä huomasimme läheisen metsän hakkuualueen, jota oli pakko lähteä heti tutkimaan. Silmämme kiinnittyivät metsässä makaaviin puun kantoihin, jotka olivat muodoiltaan niin kiehtovia, että niitä oli päästävä tutkimaan lähemmin.  

 

Kyllähän meidät veljeni kanssa kylillä jo hulluina tunnetaan, joten uusin operaatiomme ei varmaan Leppäveden rantojen asukkeja yllättänyt. Löysimme metsäretkellämme taiteellisesti niin hienosti muodostuneen pöllin, että oli pakko siirtää lampolahaaveet taas yhden kesän päähän ja sen sijaan aloittaa desingnprojekti. Päätimme raahata pöllin mukaamme metsästä ja tehdä siitä kesän aikana designtuoli. Tätä pitkälle toistakymmentä kiloa painavaa puunkappaletta me sitten raahasimme hartiavoimin pitkän matkan metsästä mökille. Mahtoi olla näky! Mutta nyt pölli on nätisti kuivumassa mökillä ja nähtäväksi jää millainen jakkara tästä saadaan kesällä aikaan. 

Tehtiin muuten samalla tuosta pöllin kotiinkuljetuksesta yksi kaurismäkeläinen filkka, ”Pöllinpyörittäjän kylä. Osa 1: Tyttö hautajaistakissaan”. Se löytyy Instagram-sivultani. Tule seuraamaan minua, @maijailmoniemi – löydät Instasta tämän filmin lisäksi muuta kuvamateriaalia, joka ei kaikki päivity blogiini.

Toivottavasti sinulla on ollut yhtä mielenkiintoinen ja lapsenmielinen sunnuntai! Iloa alkavaan viikkoon!  /Äm, joka on päättänyt, että tämä lapsena oleminen on vaan niin hauskaa, ettei aikuiseksi kannata kasvaa koskaan

Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin – on aika puhua rahasta!

Eckerö Linen Finlandia-laiva. Ping Helsinki -sometapahtuma. Perjantaiaamu. Aikainen herätys ja silmät puolitangossa. Matkabloggari Marinella Ruususen esitys. Otsikko. ”Miten kasvatan oman mediani arvostusta”. Tämä kuva. Ping! Herään aamukohmelostani.

ping3

Tuoreinta dataa siitä kuinka somettajille maksetaan keskimäärin tällä hetkellä sisältömarkkinointiyhteistyöstä.

Karua tietoa nykytilasta keskellä Tallinnaan matkalla olevan, innostusta pursuavan seminaariporukan pöhinää. Ping Helsinki kokosi viime perjantaina yhteen somen sisällöntuottajat ja yritykset. Ping oli ansioitunut tapahtuma, jonka tärkein anti minulle oli tämä oivallus: jotain on tehtävä!

Kun katsot noita hintoja, tajuat varmaan jo ilman se kummempia alleviivauksia: sisältömarkkinointi on vielä lapsenkengissä. Sisällöntuottajien ja erityisesti bloggareitten osaamista ei arvosteta lähellekään heidän ansaitsemallaan tavalla. Blogit ovat kovinta markkinointipotentiaalia, ja näin työstä meille maksetaan! Jos maksetaan ollenkaan. Tai jos tehdään yhteistyötä ylipäänsä lainkaan.

ping1

Kun pari viikkoa sitten esitin blogissani työharjoittelutarjoukseni (muistatko, tässä kirjoituksessa tarjosin palveluksiani free of charge?), minulle on tarjoutunut ennalta arvaamaton mahdollisuus ja suuri kunnia kiertää kenttää keskustelemassa eri yritysten ja brändien kanssa niiden markkinoinnin ja viestinnän haasteista.

”Meidän pitäisi saada osuvaa ja raikasta sisältöä; sellaista, jota emme tästä omasta arjestamme käsin välttämättä osaa nähdä ja kertoa. Pitäisi osata rakentaa koskettavia ja kiehtovia tarinoita sekä saada ne eloon erilaisissa sosiaalisen median kanavissa. Me tiedämme, että some pitäisi valjastaa käyttöömme vahvemmin ja haluaisimme tehdä sisältöyhteistyötä, sillä meillä on puute sisällöistä ja niiden tekijöistä. Emme me tarvitse vain huimaavia lukijamääriä, vaan erityisesti hyvää ja hyödynnettävää sisältöä. Olisi rahaakin, mutta… Mutta me emme osaa. Emme tiedä miten. Emme uskalla. Somen hallitsemattomuus pelottaa. Entä jos bloggari ei kirjoitakaan meistä hyvää?” 

Tämä on ollut sataprosenttisesti kaikkien käymieni keskustelujen yhteinen sisältö. Tarve on.

Ja sitten taas sisällöntuottajat! He hihkuvat intoa. He haluavat löytää oikeita yhteistyökumppaneita, jotta voisivat tehdä sydämensä työtä ja saada siitä arvoistaan korvausta. Suuri osa bloggareista, itseni mukaan lukien, rakentaa blogiaan aivan kuin päivätyönään, on ehkä sisällöntuotannon ammattilainen, jolla on oma vaikuttava media ja valtava halu tuottaa yleisölleen relevanttia sisältöä. Puitteet ovat kunnossa ja tarjonta on.

Kuinka tarve ja tarjonta kohtaavat tällä hetkellä? Mitkä ovat kohtaamisen haasteet?

ping5

Bloggarikollegoitten kanssa käytiin Tallinnassa myös balettitunnilla. Onneksi oli kokeneempia mukana korjaamassa asentoa, sillä muuten olisi mennyt suht norsu posliinikaupassa -linjalla tuo meikäläisen posaus. Kiitos tapahtuman yhteistyökumppaneille että mahdollistitte meille bloggareille ikimuistoisen päivän!

 

Ping! Ajatukseni virittäytyivät tuon aamuherätyksen jälkeen tarkkailemaan erityisesti sitä millaista keskustelua sisältömarkkinoinnista ja yhteistyöstä käytiin numeroiden tasolla. Kuvaavaa oli keskustelu, jossa eräs bloggari kysyi viestintätoimiston edustajalta siitä, millaisia lukijamääriä viestintätoimiston asiakkaat odottavat bloggarilta jotta edes harkitsisivat yhteistyöhön lähtemistä. Viestintäammattilainen kierteli ja kaarteli tarkkaa vastausta vedoten erilaisiin muuttuviin tekijöihin. Lopulta hänestä saatiin puristettua irti yksi lause:

”No, ehkä siinä mennään ainakin nelinumeroisissa luvuissa.”

Oliko puhe päivästä, viikosta tai kuukaudesta, sekin jäi epäselväksi. Mitä hittoa? Jos lukuja ei osata tai uskalleta julkisesti lyödä tiskiin, saati sitten puhua rahasta avoimesti, kuinka sisältömarkkinointi voi kehittyä mihinkään?

Toisella puolella taas tulemme me sisällöntuottajat. Karkea arvio tapahtumassa käymieni keskustelujen pohjalta on se, että 95% sosiaalisen median sisällöntuottajista on aivan kuutamolla siitä, miten työnsä arvottavat ja kuinka yhteistyömahdollisuudet paketoivat. Tuotteita otetaan vastaan, ja niitä tarjotaan, mutta purkillinen kasvorasvaa ei pitkälle lämmitä. Ja jos omia rajojaan ei osaa vetää, joku muu varmasti määrittelee ne bloggarin puolesta.

Olen itse tehnyt paljon yhteistyötä pienten yritysten ja yksinyrittäjien kanssa. Monet bloggarit eivät eroa tästä joukosta; moni meistä toimii kuin pieni yritys, vaikkei sitä virallisesti olisikaan. Haasteet ovat aivan samanlaiset. Osaaminen, into ja tekemisen meininki ovat kohdallaan, mutta puutteet tulevat liike-elämän perusasioiden puitteissa: ei osata myydä, tuotteistaa eikä määritellä omalle työlle rahallista arvoa.

Suurin osa bloggareista ei uskalla puhua rahasta tai pyytää sitä. Bloggareissa, tubettajissa ja instaajissa on valtava potentiaali yrityksille ja organisaatioille, kun yhteistyöt vain osattaisiin oikealla tavalla rakentaa. Tämä vaatii valtavaa osaamista kaupallisessa mielessä eritysesti sisällöntuottajilta: kuinka tuotteistaa oma media siten, että siitä voi rohkeasti pyytää ja saada arvonsa mukaista rahallista korvausta?

sisma5

 

Nyt on oikea aika toimia. Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin. Tarvitaan esimerkillisiä käytäntöjä, yhteisiä malleja, mittareita ja sääntöjä. Nyt on puhuttava avoimesti myös luvuista ja rahasta. Tarvitaan molempien perspektiiviä ja yhteistä keskustelua.

Ennen kaikkea tarvitaan rohkeampaa otetta kokeilemiseen. Yritysten pitäisi nähdä somettajat voimavarana, eikä ahneina käsiojossa kinuajina. Kenttää on ammattimaistettava!

ping2

Aamulla ensimmäisenä istuessani laivan seminaarihuoneen penkkiin näin edessäni tämän.

 

Yrityksille toivoisin rohkeutta ja viisautta siirtyä puheista toimintaan. Uskallusta lähteä mukaan vuoropuheluun sosiaalisen median sisällöntuottajien kanssa. Innostusta rakentaa ja luoda yhteistyötä, vaikka vielä selvää näkemystä kaikista palikoista ja mittaamisen malleista ei ole. Kanttia kokeilla ja sitten onnistua, tai, hittovie, välillä karahtaa kiville.

Ihan vähintään toivoisin sitä, että jos sisällöntuottaja ottaa yhteyttä ja esittelee innostuneesti itse tuotteistamansa konseptin potentiaaliselle yhteistyökumppanille, tämä lukuisten yhteydenottojen ja soittopyyntöjen jälkeen edes vaivautuisi vastaamaan valtavasti työaikaa ideaansa käyttäneelle, brändiä tarkkaan tutkineelle ja sille lisäarvoa rakentaneelle bloggarille, että ”ei kiitos”.

Näin on käynyt minulle. Eikä jäänyt hyvä fiilis.

Varman päälle pelaaminen ja suomalaiseen sisuun niin syvälle isketty pelko epäonnistumisista estävät suurimmat onnistumiset sisältömarkkinointiyhteistyössä. Ja silti tänä päivänä pärjäävät vain ne, jotka osaavat joustaa, reagoida, toimia ja testata. Ne, joiden meininki on vielä vuosikausienkin toiminnan jälkeen vähän ”start up”.

* * *

Bloggareille toivoisin itsensä arvostamista. Meidän työllämme on valtava arvo ja se pitäisi nyt osata kiteyttää ja kommunikoida oikealla tavalla!

ping4

Törmäsin tapahtumassa myös Lahti2017-MM-kisojen viestintäpäällikkö Laura Lehtoseen. Muistatko kun kävin taannoin Salpausselän kisoissa, ja kirjoitin siitä näin? Otettiin Lauran yhteisselfiessä mäkihyppyilmeet, sillä näitä tullaan kohta tarvitsemaan, sen verran hauskoa juttuja yhdessä juonittiin tulevaisuuden varalle…

 

Minä tein perjantaina Pinghuumassa ison päätöksen. Aion tehdä tälle asialle jotain, ja tulen tarvitsemaan tässä sinuakin jatkossa. Pysy siis kuulolla, sillä saat tietää tästä vielä lisää. Pian!

/Ämmä, ilmoittaen myös ottavansa kaikki tästä tekstistä heränneet ajatukset vastaan, sillä niitä tarvitaan jo nyt

Norjan elämää Instagramissa

Kaaos on tämän(kin) päivän avainsana… Mutta tästä muutosta selvitään, sen olen itselleni luvannut, vaikken vieläkään tiedä mihin kaikki tavarani sijoitan.

Tässä on kuva asuntoni tämänhetkisestä tilasta

kaaos

Kuvista puheen ollen! Apropoo! Suosittelen, että alat seurata minua Instagramissa, sillä sieltä tulet löytämään jatkossa paljon kuvia elämästä Norjassa. Kaikkia kuvia en blogiini laita, ja Instagram on hyvä keino päästä fiiliksen mukaan myös vähän vähemmin sanoin kuin blogissani. Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jos et ole vielä itse Instagramissa, niin hophop sinne. Se on minusta ihan paras sosiaalisen median kanava, siellä ainakin itse mieluiten pyörin. Kuvia on mielenkiintoista katsoa.

Olen tosi innossani lähdöstä senkin takia, että kuvamaailmani rikastuu (ja muuttuu miljoona kertaa mielenkiintoisemmaksi kuin tähän mennessä) varmasti Norjassa. En malta odottaa, että pääsen jakamaan kaikki löytöni kanssasi! Instagramiin kirjoittelen useimmin englanniksi, jotta myös kansainväliset ystäväni pääsevät tarinaan mukaan.

Eilisestä aarteestani, vaihto-oppilasvuoden jälkeen kirjoitetusta esseestä mieleeni tuli tänään rakentaa tällainen kuva. Tuohan on se minun tulevan työpaikkani ovi…

oventakana

Myös näitä tällaisia ”Maijismeja” kuvia ja ajatuksia tekemistäni havainnoista löydät Instgramista. Etsi siis minut sieltä käyttäjänimellä @maijailmoniemi!

Ps. Minkä oven sinä voisit tänään avata? Oletko ajatellut, millainen uusi maailma tänään odottaa tutkimista?