Hyve voi muuttua hetkessä haudaksi – intohimoa on osattava johtaa

Intohimosta on tullut nykyajan ihmisen suurin hyve. Ollakseen haluttu ja hyväksytty, täytyy olla intohimoa ja muistaa kertoa siitä kovaan ääneen. Työpaikat etsivät tekijöitä, joilla on liekeissä roihuava polte. Onpa sitten bussikuski tai luova suunnittelija, intohimon perään kuolataan nyt kovaa. Kirosana ja loppuun kulunut mantra se tuntuu jo vähitellen olevan!


OLEN POHTINUT VIIME aikoina paljon intohimoa tekemisen tapana. Voisi kai sanoa, että olen asenteeltani hyvin intohimoinen ihminen. Heittäydyn rakastamaani työhön täysillä, annan itesestäni paljon ja sytyn flowsta, jonka työni mahdollistaa. Ideoita syntyy alati, niihin tarttuu heti, työtehtävissään antaa aina jotain yllättävä ekstraa – vain siksi, että rakastaa työtään ja saa siitä itselleen niin paljon. Kyse ei ole täydellisyyden tavoittelusta, vaan tavasta tehdä; innostuneisuudesta, halusta paneutua, poltteesta antaa kaikkensa asioissa, joita rakastaa ja arvostaa.

Intohimoinen ihminen ei koskaan osaa suhtautua työhön vain työnä, vaan se elämäntapa, tapa olla ja elää, kuten yrittäjyys. Tekeminen antaa lisää energiaa ja tuottaa iloa elämään. Intohimo vie mukanaan, se on itseään ruokkiva flow.

Kuulostaa hienolta, ja juuri siksi varmasti myös jokaisen työnanatajan unelmalta. Ja sitä se onkin! Mikä on sen hienompaa kuin ihminen, joka saa totetuttaa itseään; se joka syttyy ja sytyttää. Lähtökohtaisesti koen intohimon hyvin positiivisena asiana, mutta näen ja tunnen myös sen synkän kääntöpuolen. Flown keskelle on hyvin helppo hukkua.


TOSIASIASSA INTOHIMO VOI olla kovin vaarallinen ominaisuus. Se saattaa salakavalasti kuormittaa ihmisen.

Ristiriita on valtava: toisaalta se, että operoi innostaan käsin (ja saa organisaationsa tuen tehdä niin, sekään kun ei aina ole kaikille mahdollista) vain lisää omaa energiaa, mutta sitten toisaalta intohimoinen tekemisen tapa kuluttaa usein totaalisen puhki. Jossain on intohimollakin raja, ja tämä raja täytyy niin ihmisen itsensä kuin häntä johtavien tunnistaa.

Itse joudun joka päivä tarkkaan tiedostaen miettimään, miten työtäni teen. Jos en ajattele riittävästi ennen kuin heittäydyn kaikkea minua kiinnostavaan tekemiseen, saatan innostua asioista niin paljon, että ne tehtyäni energia saattaa olla täysin kadonnut.

Intohimon kanssa täytyykin olla tarkkana. Ehkä huolestuttavinta on se, miten vaikeaa on tunnistaa oma tapansa heittäytyä kaikkeen niin syvästi sisään.

Minun työssäni kaikista hienointa on se, että intohimolleni annetaan tuki ja mahdollisuus toteutua. Kaikenlaisia projekteja siitä syntyykin, kuten tämä tekemäni kappale ”Vapaakasvatus on saatanan keksintö” (video tekstin lopussa). Vaikka luovuuden laarit näissä usein tyhjentyvätkin, mikä valtava energia näistä syntyykään – kun vaan muistaa myös välillä levätä ja laskea tekemisessään välillä rimaa. Kaikkien päivien ei tarvitse olla ilotulitusta ja täyttä tykitystä.

 

INTOHIMO EI SAA olla työelämässä vain ylistetty hyve. Parhaimmillaan se palvelee kaikkia, mutta hyödyntääkseen tämän ominaisuuden oikein, sitä täytyy myös osata johtaa. Ensisijaisesti tämä on yksilön oma tehtävä ja olennainen osa intohimoon liittyvää kyvykkyyttä, mutta myös esimiesten tulee ymmärtää miten intohimostaan käsin operoivaa tulee johtaa. Jos haluaa työntekijäkseen intoihimoisen ihmisen, on ymmärrettävä, että siihen sisältyy myös vastuu.

Mutta miten johtaa intohimoa? Miten olla sammuttamatta intoa, tukea sen toteutumista, mutta samalla varmistaa, ettei uuvu?

Ei minulla ole siihen tarkkaa vastausta. On vain oltava hirvittävän herkkänä koko ajan. On osattava arvioida, missä menee raja, jossa intohimo muuttuu tuhoavaksi. On osattava tiedostaa asia; se lienee tärkeintä. Erityisen tärkeää intohimoisen ihmisen toimintamallin tunnistaminen on johtajille ja esimiehille – heidän täytyy myös ymmärtää, mitkä intohimon rajat ovat ja hellästi muistuttaa intohimoisella otteella asiaan kuin asiaan paneutuvalle, jos tilanne näyttää huolestuttavalta. Tämän pitäisi olla päivittäistä työtä tuntosarvet pystyssä – helpommin sanottu kuin tehty.

Haastellisinta intohimoisen ihmisen johtamisessa varmasti on se, että osaa antaa tällaiselle tapaukselle tarpeeksi vapautta, mutta samalla ohjata myös jaksamista. Ja tuossa ohjaustehtävässä usein riittää vain se, että pysähtyy välillä huomauttamaan toiselle siitä, että vähemplikin heittäytyminen riittää.


ITSE SAAN HIENOA tukea työssäni, ja usein pysähdymme yhdessä tiimini kanssa pohtimaan, miten ohjata tapaani tehdä oikealla tavalla ja kuinka varmistaa jaksaminen.

Se on kai sitä kamalaa armoa, jota pitäisi osata itselleen antaa, vaikka polte palaa niin moneen suuntaan ja asiaan. On muistettava, että aina ei ole niin kiire tehdä kaikkea kerralla, ja niin syvällisesti kuin haluaisi. Mutta vaikeaa, suorastaan mahdotontahan tämä on…

Miten sinä johdat omaa tai työntekijäsi intohimoa? Oletko pysähtynyt ajattelemaan asiaa?

Ja tämä! Tutkimusmatkani savolaisuuteen, joka paketoitui luontodokumentiksi savolaisiseliölajistä.

 

 

Tässä kuviin liittyvät videot, nauti intohimoni (ja hulluuteni!) tuloksista!

 

Mainokset

Tältä näyttää intohimo

Onko sinulla jokin asia, jonka puolesta annat kaikkesi, vaikka seinä nousee jatkuvasti vastaan? Silloin todennäköisesti tiedät, mitä intohimo on todellisimmillaan…

Joitakin viikkoja taaksepäin heräsin aamuneljältä lähteäkseni erääseen uuden urani kannalta tärkeää työreissuun. Juttu ei mennytkään ihan putkeen, sillä yön aikana tilaisuus oli peruuntunut viime metreillä. Kukonlaulun aikaan pettymykseni purkautui aika randomisti tälle videolle.

Jos aito ihminen ahdistaa, tätä videota ei kannata edes katsoa. Eihän minun ollut tätä edes tarkoitus julkistaa – kukapa itseään haluaa esitellä haavoittuvimmillaan ja tämän näköisenä julkisesti. Halusin tuolloin vain tallentaa hetken itselleni, jotta muistaisin myöhemmin. Mutta juuri tänään päätin uskaltaa antaa näiden intohimon kasvojen välittää sinulle tärkeän viestin.

”Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin”, kirjoitin eilen.

Kiitos tuon julkaisemani Emilia Lahden haastattelun tajusin, että heikoimman itseni kautta voisin ehkä antaa sinullekin luvan kohdata niitä tunteita, joita usein pakotamme itsemme ja toisemme piilottamaan.

Ehkä voit kokea niitä mukanani?

Ei intohimo ole kauniita, täydellisiä onnistumisen hetkiä, ne ovat vain kirsikka kakun päällä. Todellinen intohimo on tätä: epätoivon hetkiä, joista noustaan uskon voimalla sekä oivalluksia, joita voi toisten kanssa jakaa. Intohimo on sitä, että lataa sydämensä peliin ja tietää, että se riittää. Sitä, että suurimmankin menetyksen hetkellä uskaltaa päästää irti ja katsoa uteliaana mikä portti seuraavaksi avautuu.

Intohimo on uteliaisuutta tulevaan.

Minä en ole luopunut unelmastani, vaikka märkiä rättejä lentää naamalle lähes päivittäin ja painan työtä palkatta antaakseni näyttöjä kyvykkyydestäni. Ethän sinäkään! Olkoon tämä motivaatiopuheeni sinulle…

Lämmöllä,
Äm, joka asettaa nyt itsensä sen verran alttiiksi, että pyytää kunnioittavaa kommentointia ja suhtautumista ajatuksiini.

Ai ni ja PS, nyt niitä hyviä asioita tapahtuu jopa epäonnistumisiakin enemmän, kiitos sen, etten jää kiinni yhteen vaihtoehtoon… Peukut pystyyn, että pian minulla olisi sinulle hauskoja asioita kerrottavana.

Sydämesi suunta esteistä viis

Tiedätkö sen tunteen kun on kerran lopettanut jonkin rakkaan asian, se on poistunut päiväjärjestyksestäsi ja olet siitä jo täysin dissosioitunut. Ja sitten tuo asia yhtäkkiä palaakin elämääsi ja yhdessä sekunnissa muistat mihin sinut on luotu.

Mulla on se just nyt. Tänään kuvattiin tauon jälkeen Helsinki Realin kevään tuotantokauden eka jakso (vieraana hurmaava André Nöel Chaker), ja minä muistin saman tien mitä haluan eniten elämässä tehdä.

chaker

Minä, Juha Häkkinen ja Andrè Nöel Chaker

Toivottavasti elämämä antaa sinullekin, kenties jo tänä viikonloppuna, muistutuksen siitä mikä on sydämesi polte ja suunta, johon sinun tulee kulkea esteistä viis. Kaunista viikonloppua, ystävät!
/Äm

On vain matka

Tiedätkö mitä minulle on käynyt? Olen alkanut rakastaa matkaa!

Kirjoitin muutama päivä siten elämän kontrolloimattomuudesta ja pohdin mistä tunne turvallisuudesta syntyy. Kerroin, että minulla on nyt monta jännittävää palloa ilmassa, muttei mitään tietoa mihin kukin niistä laskeutuu. Kysyin, kuinka vähän kontrollia on tarpeeksi, jotta voi selvitä järjissään epävarmuudessa.

Vastausta en kysymykseen kontrollista osaa edelleenkään kiteyttää, mutta se pisti minut pohdinnoissani jo uusille urille. Olen nimittäin monta kertaa tämän viikon aikana havahtunut miettimästä sitä, miten hauskaa on varmasti jonain päivän katsoa taaksepäin, takaisin tähän hetkeen, ja hymähtää hyväksyvästi: tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä. Nauraa näille asioille, joita juuri nyt tapahtuu. Sillä nyt tapahtuu jos jonkinlaista.

* * *

Olisipa hauskaa, kun näkisit mitä täällä ”kulissien takana” todella on meneillään. Tietäisit millaisin resurssein ja voimavaroin synnytetään uusia ideoita ja liiketoimintaakin. Näkisit, miten ilmassa lentävät pallot kulkevat kaikki sikin sokin osa pudoten vauhdilla maahan ja osa saaden upean ilmalennon kohti uusia suuntia. Tuntisit, miten operoidaan intohimosta ja ihan puhtaasta sekopäisyydestä käsin. Aistisit hullun uskon, kun koetetaan olemattomalla budjetilla luoda näkyvää jälkeä tai marraskuun uuvuttamilla voimilla löytää ratkaisua eteen tupsahtaneeseen ongelmaan. Kuulisit miltä kuulostaa, kun saadaan yhdessä ihmeitä aikaan. Kokisit, kun omin hartiavoimin annetaan kaikki peliin, vaikka lopputulos on tuntematon.

Tällä viikolla minä olen tajunnut alkaneeni rakastaa matkaa. Olen alkanut rakastaa matkaa, sillä tiedän, että en pääse perille koskaan.

Ei ole paikkaa nimeltä ”perillä”, ei ole hetkeä nimeltä ”toteutunut unelma” ei ole tilaa nimeltä ”täydellinen lopputulos”. On vain matka; polku, tie, virta, joiden varrella syntyy elämän ihme.

Ei ole oikeita vastauksia, on vain polku parhaita mahdollisia kysymksiä. Ei ole turvan tarjoavaa täyttymystä, on vain tie, jota valinnoillamme vaellamme. Ei ole yhtä varmaa suuntaa, on vain virta, joka kuljettaa.

On vain matka, jonka varrella teemme valintoja: kokeilemme, erehdymme, opimme. On vain matka, joka mahdollistaa elämän.

* * *

Olisipa hauska, kun kuulisit sen naurun, jota päivittäin nauretaan hauskoille sattumuksille. Näkisit ne kyyneleet, joita vuodatetaan uusille mahdollisuuksille. Tuntisit sen onnen, joka löytyy äärimmäisen epätoivon hetkellä.

Toivon, että saat itse omassa elämässäsi kokea nuo hetket ja tuntea nämä tunteet.

Toivon, että sinäkin tiedät palavasi näihin hetkiin joskus myöhemmin, hymähtäväsi silloin hyväksyvästi ja toteavasi kiitollisena; onpahan tullut elettyä, tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä.

Toivon, että sinäkin osaat rakastaa matkaa!

Appropoo hullun usko, ja nauru hetken huumassa ja kulissien takainen elämä. Tätä on sekopäinen intohimo, katso video…

 

 

/Ämmä, hiihtäen kohti uutta viikkoa

Kumpi on hullumpi: se joka hyppää vai se joka jää?

Siinä se sitten tuli. Itku. Pitkästä aikaa. Olin juuri sanonut sen…

Astun bussiin ja istun ikkunapaikalle. Samanaikaisesti Spotifyn soittolistallani alkaa soimaan Christina Acquileran Beautiful-kappale

Everyday is so wonderful
Then suddenly
It’s hard to breathe
Now and then I get insecure…

Katson puhelimeni näyttöä. Messenger väläyttää viestiä tuntemattomalta blogini lukijalta. Kuinka osuva hetki! Nappaan näytöstä nopean kuvakaappauksen.

Ja siinä se sitten tulee. Itku. Pitkästä aikaa. Tyhjä olo ja puhdistus. Kiitollisuus ja varmuus.

Oikea tie.

11940174_10153310332839457_112913757_n

Kesä on ollut upea, mutta myös rankka. On tapahtunut paljon, on ollut mielenkiintoista tekemistä ja töitä. Mutta aika ajoin on tuntunut vaikealta hengittää.

Miksi?

* * *

Neljä vuotta sitten, jotankuinkin näihin aikoihin vuodesta, alkoi tuntui oudolta. Olin yrittäjä  viestintäbisneksessä; vastuullani oli muutaman ihmisen työt ja alla valtava määrä kilometrejä kohti isoa unelmaa. Sitten aivan yhäkkiä törmäsin siihen ensimmäistä kertaa:

Miksi?

* * *

”Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.”

Näin kirjoitin ensimmäiseen blogiini, jonka aloitin keväällä 2012. Olin oivaltanut, etten enää syttynyt asioista, joita tein työkseni. Olin kadottanut iloni, inspiraationi ja innostukseni. Päätin hypätä ja luopua. Suljin oven ja totesin, ettei tuo työ sellaisenaan ja sisällöltään enää minua innostanut.

Aloin kirjoittaa blogia. Se oli minulle kovin poikkeuksellista. Yhtäkkiä kerroin elämästäni avoimesti ja rehellisesti kaikkien nähden; olenhan aina ollut enemmänkin yksinäinen susi, tyttö ja nainen jolla on ollut paljon harrastuksia, tekemistä ja valtavasti ihmisiä ympärillä, mutta jota vain harva (jos kukaan) on todella tuntenut. En ole ruotinut elämääni ja tunteitani tyttöjen kesken tai jauhanut tunteja puhelimessa (enkä sitä edelleenkään tee), vaan setvinyt omat ajatukseni itse.

Ja yhtäkkiä avauduinkin isojen joukkojen edessä.

Miksi?

 

11938914_10153307864209457_1398686571_n

Kirjoitin sinulle taannoin muutoksesta. Muistatko tämän: ”Minun lintuni sinulle”? Sinähän tiedät, että muutoksen mylly on ollut minulle kova. Vain viimeisen vuoden aikana olen ehtinyt Norjaan ja takaisin, sitä edeltävistä ajoista puhumattakaan. Tämä monen vuoden matka on antanut paljon. Se on vaatinut paljon; olen joutunut luopumaan kaikesta – itsestänikin. Ei ole ollut enää menetettävää ja siksi mahdollisuus tarttua erilaisiin tilaisuuksiin – epäonnistumisia pelkäämättä. On voinut testata ja katsoa mikä tuntuu parhaalta sekä tarkistaa suuntaa ja luoda uutta nahkaa.

Viime keväänä palatessani Norjasta ”jotain ihan muuta”-seikkailultani aloin etsiessäni taas enemmän koulutustani vastaavia töitä. Ja sitten toukokuussa minulle tarjoutui työmahdollisuus; minä päätin tarttua siihen ja katsoa mitä syntyy.

Vasta joitakin viikkoja sitten tajusin miksi oloni on ollut viime aikoina välillä outo. Se on ollut sitä siksi, että tänä kesänä olen joutuut tekemään tuttavuutta aivan uuden ihmisen kanssa. Itseni. Olen tajunnut, että minä todella olen muuttunut. Ihan käytännön arjessa, työn kontekstissa, olen kohdannut kasvotusten uuden minäni. Se on vieras versio minusta, joka on noussut esiin viimeisten vuosien isojen elämän myllerrysten johdosta. Sellainen tyyppi, joka on pistänyt minut vasten isoja totuuksia ja kysymyksiä. Se on vahvempi, kauniinpi ja aidompi versio minusta. Se, jossa nyt asuvatkin ne ilo, inspiraatio ja innostus, jotka kadotin kokonaan lähes neljä vuotta sitten.

Ja nyt katson peilistä silmiin uutta minua.

* * *

Tämä kesä on ollut minulle iso testi. Se on laittanut minut kohtaamaan arvoni, uskomukseni ja uskoni – uskallanko pysyä sillä tiellä, jonka tunnen olevan oikea. Uskallanko luottaa siihen, että tämän uuden versioni siivet kantavat ja vievät oikeaan suuntaan? Koko kulkemani matkan yksi suurimmista opeista on ollut kyky oppia sanomaan ei, luoda rajat.

* * *

”Minun on irtisanouduttava”,

olen sanonut hetkeä ennen bussiin istumista, Christina Acquileraa ja viestiä tuntemattomalta. Täysi yhteisymmärrys. Yhteistyötä jatketaan kenties myöhemmin toisessa muodossa. Näin on hyvä. Kaikille. Kiitollisuus upeasta ja työntäyteisestä yhteisestä ajasta sekä valtava usko toisen tekemiseen. Hyvä ystävyys, joka jää jälkeen. Minun paikkani on jossain muualla, sillä työ tällaisenaan on liiaksi sitä, johon jo kerran menetin intohimoni. Sen olen kesän aikana ymmärtänyt.

Ja sitten iskee se tyhjä olo, joka tulee aina isojen päätösten ääneen sanomisen jälkeen.

Mitä seuraavaksi?

* * *

Elämä on toisiaan seuraavia vaiheita. Joskus vaiheet ovat lyhyempiä, joskus pidempiä. Minulla oli ennen vain putki. Sen päähän kuvittelin tavoitteni ja täyttymykseni. Nyt tuo ajattelu ei enää palvele minua ja siksi sallin itselleni nyt etenemisen pienissä pätkissä, vaikka vain neljän kuukauden – jotta olisin totuudellinen itselleni ja muille. Se on tärkeä osa uutta minua.

Koko kesän olen työnteon ohessa opetellut tuntemaan tätä uutta ihmistä. Sillä on ollut minulle paljon asiaa. Se ihminen palaa toisista ihmisistä. Se haluaa auttaa ja inspiroida. Se haluaa seikkailla ja koetella äärirajojaan. Se haluaa hymyillä toisille ja napata heitä kädestä. Se haluaa kohdata ihmiset, ei välikäsiä, ei rooleja, ei rakennelmia. Se ei ohjaudu maineesta, rahasta tai egosta. Se haluaa palvella toisia parhaiten sillä mitä se on parhaimmillaan. Se haluaa olla rehellinen. Se selviää ihan mistä vaan, putoaa aina jaloilleen. Sen suurin voima on sen henkinen vahvuus ja koskettavat sanat. Se ottaa tosissaan mutta ei vakavasti. Se haluaa saada toisetkin nauramaan! Se haluaa olla yhdenlainen esimerkki, ja antaa toisen olla toisenlainen. Se tietää, että yksikin kosketus riittää – sillä jonkun maailman muuttamiseen ei tarvita kuin pieni silmänräpäys. Se ei tiedä, mutta luottaa. Se haluaa olla niin hullu ja höperö kuin vain voi. Ja seikkailla niin paljon kuin mahtaa! Se haluaa olla ihminen. Ihmiselle!

Se haluaa uskoa, että intohimolla tehdään ihmeitä.

* * *

Muutos ei tapahdu lukemalla kirjoja,  unelmoimalla tai suunnittelemalla eikä suinkaan yhdessä yössä. Se tapahtuu tekemällä ja toimimalla, erilaisissa kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa. Tänä kesänä minulle tapahtui eräs hyvin suuri asia. En tiedä oliko sen viimeisin piste fyysinen ja henkinen itseni voittaminen polkupyörähaasteessani, joka lopulta sai oivaltamaan: vihdoin minä ohjaudun mahdollisuuksista käsin, en peloista – edes raha, tai sen puute, ei saa minua enää suunniltaan. Ehkä pelkoni jäivät jonnekin Suomen ja Norjan Lapin rajalle. Mutta yksi on varmaa; ymmärsin, että ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu.

Vaikka en tiedä, luotan.

_DS34972_netti

Blogini on ollut muutosprosessini yllättävin tuotos. Mutta siksi juuri kaikista aidoin ja koskettavin, sillä se on noussut oikeasta paikasta. Se teki minusta rehellisen ja aidon. Pitkään aikaan en ymmärtänyt miksi, mutta ja vähitellen on alkanut käydä selväksi että suurin lahjani on kyky koskettaa ja kertoa tarinoita – kohta toivottavasti myös enemmän muiden ihmisten kuin vain itseni kautta.

Sitä minun on jollain tavoin aika tehdä nyt myös työkseni – Somekuningatar on kortti, joka on vielä käännettävä. Siksi on aika suunnan tarkistuksen. Siksi olen irtisanoutunut ja hyppään vielä kerran. Uusi alku, tavallaan. Toisaalta se on vain suurten ja opettavaisten tapahtumien jatkumo. Muutoksen ensimmäinen ja nyt julkaistavissa oleva askel on se, että minä perustan nyt yrityksen. Syyskuusta lähtien olen ”itsenäinen artisti”. Näin voin ottaa askeleen oikeaan suuntaan. Se mitä tulen tekemään paljastuu varmasti pian ja osissa – rehellisyyden nimissä on sanottava etten edes itse vielä täysin tiedä, mutta sitähän tämä yrittäjyys on.

* * *

Astun bussista ulos. Aurinko paistaa. On huojentunut, mutta tyhjä olo. Niinhän se aina on – kun peilistä katsoo uusi minä.

Ja mitä tämän kirjoituksen otsikkoon tulee: minusta kumpikaan ei ole toistaan hullumpi tai järkevämpi. Hullu on se, joka ei kuuntele omia tunteitaan. Joskus ne kehottavat jäämään, joskus hyppäämään. Minun on vielä kerran aika hypätä… Ja hei: jos juuri sinä tarvitset minua juuri nyt (niinku työmielessä), anna kuulua itsestäsi!

No matter what we do 
No matter what we say 
We’re the song inside the tune 
Full of beautiful mistakes

And everywhere we go
The sun will always shine 
And tomorrow we might awake
On the other side

/Ämmä, kysyen myös sinulta: oletko sinä viime aikoina tutustunut johonkin uuteen puoleen itsessäsi? Kenties kokonaiseen uuteen ihmiseen? Mitä sillä on sinulle asiaa?

 

 

 

 

 

Outo olo

Jos eilen oli perjantaiolo, tänään on outo olo. Kai se on tämä pysähtyminen. Kun on vipissyt hippulat vinkuen joka suuntaan viime viikot ja sitten hetkeksi seisahtuu, tulee sellainen äkillinen tyhjä olo. Sellainen tunne, että vaikka on pysähtynyt hetkeksi paikoilleen, sisällä vauhti myllää edelleen, ja tuntuu, että jotain on meneillään vaikkei oikeastaan olekaan. Tiedätkö mitä tarkoitan?

Ihana rauhaisa lauantai. Aamun tennistunti, sen päälle kahvit ystävän kanssa ja vielä toinen rakas kotona kylässä. Sitten pitkät päiväunet. Ja nyt tämä hassu tunne.

Kaikki tunteet ovat tervetulleita ja niitä tarvitaan jotain tarkoitusta varten. Sen minä olen oppinut. Pitäisi vain kärsivällisesti ajatella, että aha, nyt tällainen fiilis, vaikka se vähän pistääkin mieltä sekaisin. Tekisi mieli tietää mistä nyt on kyse. Miksi tuntuu oudolta? Mikä on tämä outo tunne?

Ehkä se liittyy tähän. Muistatko, kun jo joskus aiemmin Norjasta kirjoitin sinulle tämän

intohimo

Ehkä se on vain väsymystä. Horjuntaa hiljaisuuden keskellä.

Kaunista lauantai-iltaa!

/Äm

On jotain suurempaa

”En oo ihan täysin ymmärtänyt, että mitä sieltä Norjasta lähdit hakemaan. Jos siellä on paska olla ja sitä ei löytynyt, niin lähde pois”, totesi nimimerkki Timo kommentissaan eiliseen blogiini luovuttamisesta.

Niin. Enhän minä ole sitä teille oikeastaan kiteyttänyt. En ole halunnut, sillä olen hävennyt. Pelännyt paljastaa unelmani. Jos se ei toteutuisikaan. Ja sitten te nauraisitte. Timon kommentin luettuani jäin pohtimaan. Miksi olen täällä?

Miksi en kertoisi sitä?

* * *

Minä lähdin Norjaan, sillä uskon. Uskon, että on jotain, mikä ei ole vielä paljastunut. Jotain, joka on kytenyt pinnan alla niin pitkään, että sen on aika nousta.

On jotain suurempaa.

Voimia, tietoa, tunnetta, taitoa, kokemuksia – jotain sellaista, joka ei olisi päässyt tulemaan esiin ilman, että teen jotain ennalta-arvaamatonta, yllättävää itsellenikin. Sellaista, joka ei olisi noussut pintaan, jos olisin pistänyt itseni muottiin. Minä en kai ole muotti-ihminen. Minä en syty muotissa, en kukoista kaavoissa enkä muodostu määritelmissä.

Minä lähdin tänne luomaan tarinaani uudelleen, kasaamaan sen palaset uuteen muotoon. Lähdin tekemään jotain ihan muuta, sillä tiesin että minulla on jotain aivan muuta annettavaa kuin mitä silmä Suomessa näkee.

Jotain suurempaa kuin se minkä silmä näkee.

Minä lähdin ottamaan vastuun itsestäni. Lähdin kirjoittamaan, löytämään uusia aiheita ja säveliä – kulkemaan kohti unelmaani. Että voisin tarjota sinulle tarinan, johon samaistua, josta erottautua, jota rakastaa, jota vihata. Jonka avulla tuntea.

IMG_7478

Minä lähdin tutkimaan kuinka sielunmaisema muuttuu kun vuodenajat vaihtuvat. Asettamaan itseni alttiiksi. Haastamaan. Olisin voinut päättää kirjoittaa vain kauniista asioista ja onnistumisista täällä. Ottaa kauniita kuvia ja hymyillä. Mutta sen sijaan valitsin, että päästän sinut pelkäämättä mukaan prosessiin; näkemään ne äärilaidat, joiden välissä kuljen, sillä luulen, että ne ovat sinullekin tuttuja. Sillä minä tiedän, että jonkun on niistä puhuttava. Sillä tämä on aitoa, rehellistä elämää. Arvaan, että moni muukin miettii luovuttamista. Miettii väsymystä. Miettii rakkautta. Miettii eksymistä. 

Löytämistä!

Haluan altistaa oman tarinani teille nostaakseni esiin tavallisen ihmisen tavalliseen elämään kuuluvia kysymyksiä. Sen on parasta mitä osaan. Se on se mitä haluan. Se on se, joka pinnan alla kytee. Se, johon minä uskon.  

Se jokin suurempi, jonka on tultava ulos.

stösuolistus2

Ja se on kaiken tämän arvoista. En minä koe kärsiväni, sillä tiedän, että tälläisiin pohjoisiin myrskyihin minut on tehty. Ei täällä ole paska olla, ja siksi minä en tule täältä pois. Minä tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa juuri nyt. Olen turvassa. Minulla on voimia, sellaisia jotka eivät aina pinnalle näy.

Lähdin Norjaan löytämään. Löytämään oman parhaan versioni, sen, jolla voin palvella parhaiten. Lähdin nousemaan kirjoittajana ja toimittajana uudelle tasolle – jotta saisin Suomeen palatessani tehdä työtä, jota rakastan. Vaikka hoisontti välillä heiluu, tuo usko pysyy horjumattomana.

Tiesin, että Suomessa en saa sitä voimaa itsestäni vapautettua. Nyt täällä vain kolme kuukautta oltuani, se on jo päässyt irti. Se on nyt tässä blogissa ja myöhemmin toivon sen voivan kukoistaa myös muissa kanavissa – paras osaamiseni.

Intohimo.

Älkää huoliko, minä kyllä pärjään! Kunhan vain saan jatkaa näin.

intohimo

/Ämmä, lojuen sohvalla makuuasennossa katsoen Titanic-elokuvaa rakkaiden uusien ystävien seurassa suojassa myrskytuulelta ja nauttien kotitekoista perunarieskaa suoraan uunista.