Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?

No nyt se iski! Ajatus siitä, että kohta vedellään viimeisiä: Olen äitiyteen iäkäs! Ilmeisesti olen lukenut lehdistä viime päivinä liian monta juttua yli kolmekymppisen hiipuvasta biologisesta kellosta ja menetetyistä mahdollisuuksista, etten voi enää sivuutta aihetta edes itseltäni.

”Varoitusvalo palaa jo 35 vuoden kohdalla”, julistetaan mediassa ja kerrotaan, että nykyuskomuksemme on harha; munasolut haparoituvat hirvittävää tahtia ja nelikymppisenä ne ovat jo aiemmin oletettua heikommassa hapessa (IL 13.4.2018). Toiset jutut syytävät syytöksiä siitä, etteivät yli kolmekymppiset muista kaiken kiireen keskellä kellonsa tikittävän (Yle Kulttuuricocktail 6.4.2018). Ne sanovat, että syy Suomen heikon syntyvyyden takana ovat kranttuudessaan itsekkäät ja uraputkessa kiipivät sinkut.

Ja minä mietin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella äitiyteen kohta jo liian vanhan ihmisen; naisen elämäntilanteessa, joka on yksinkertaisesti mahdoton lapsen saantiin.


MINÄ OLEN 37-VUOTIAS nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia. Olen määräaikaisessa työkierteessä ja satunpa vielä työni takia asumaan väliaikaisesti vieraalla paikkakunnalla, jonne en halua kaivaa juuria saati perustaa perhettä.

Menivätkö mahdollisuuteni lapsiin edellisen suhteen kariuduttua, pohdin aika ajoin. Silloin olisi ollut mahdollinen ja toivomani ajankohta. Miehen työn vuoksi vietetty aika ulkomailla oli kuin äitiysloma ilman lasta: suvantovaihe omalla uralla, jotta voi keskittyä kotona toisen tukemiseen. Mutta mies ei halunnut. Ja sitten tulikin ero.

Menneisyyden tapahtumista johtuen nyt on kurottava kasaan kariutuneen suhteen jättämä henkilökohtainen talouden taantuma ja ammennettava umpeen ammatillinen ambitio. On tultava paremmaksi ammattilaiseksi ja ansaittava yksin vakaa talous; turvattava itselle pilarit tulevaisuuteen, vaikka ulkopuoliset määrittelevät tämän itsekkääksi uraputkessa kiipimiseksi. On painettava työsopimuksesta toiseen, sillä pelko työn menettämisestä on perheenperustamisen tarvettakin suurempi.

Onpa sitä myös opeteltava taas luottamaan, poistettava edellisen elämän jättämä pelko parisuhteesta – se, jonka ulkopuolelta uskotaan olevan kranttuuttani miehenvalinnassa.


LAPSEN SAAMINEN JA äitiys ovat tämänhetkisessä elämässäni niin mahdottomia ajatuksia, etten koko asiaa ole vuosikausiin edes pysähtynyt pohtimaan. Miksi hukata aikaa sellaiseen, mitä ei ole kenties tapahtumassakaan? Luojalle kiitos biologinen kelloni ei tässä tilanteessa kärju hädissään hurjaa huutoa; sellaisiakin kun lähelläni näen, enkä voi edes kuvitellakaan kuinka hankala heidän kokemuksensa lapsettomuudesta on. En koe nyt pakonomaista tarvetta saada lasta, mutta kuka ties saattaahan sen johtua siitäkin, että siirrän ajatuksen pois tietoisuudestani osin myös suojellakseni itseäni. Yksin en lasta tekisi missään tilanteessa.

Vaikka asia tuntuu nyt kovin kaukaiselta, päätin, että on pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan; aika kun on julmaa, ja se todella voi kohta yllättää. Entä jos kello alkaakin kohta huutaa?

Pitäisikö nyt pakastaa munasoluja tulevan varalle? Vai olisiko tarpeen tehdä lapsi jonkun tuntemattoman kanssa vain, että sellaisen saisi? Joko on syytä unohtaa asia kokonaan? Mitä todella tarkoittaa, jos aikoo pakastaa munasolunsa? Ja tekisinkö oikeasti niin?

Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella? Millaisia vaihtoehtoja minulla on? Haluanko edes lapsia?

Ei hajuakaan!

Kuva Madeiran pääkaupungin Funchalin vanhasta kaupungista.

 

Siksi päätin, että otan selvää, mitä muut ajattelevat ja kuinka ikäiseni naisen kannattaa toimia silloin, kun aika vain ei ole oikea, vaikka kello vetää viimeisiään. Haluan selvittää asiaa ammattilaisilta jakaen tietysti oppini kanssasi.

Nyt kuulisin myös mielelläni sinulta: mitä sinä asiasta ajattelet ja millaisia juttuja haluaisit asiantuntijoilta tietää? Millainen sinun tilanteesi on?

Jos et halua kaikkien kesken ajatuksiasi jakaa, laita minulle vaikka Facebook- tai sähköpostiviesti!

Isoin miettein,

Äm

Mainokset

Vaikka vailla puolikasta biologiaa – isäpuoli ja kasvatti-isä ovat lapselle ihan oikeita isiä

Tänään on kaikkien isien päivä. Minä olen nyt 35-vuotias lapsi. Kun olin vain vuoden ikäinen, biologinen isäni lähti pois äitini ja minun luota. Sen koomin en ole miestä tavannut eikä minulla ole hänestä muistikuvia.

Muutaman vuoden vanhana, hetken isättömänä lapsuutta elettyäni, maailmaani astui uusi mies. Hän otti minut elämäänsä ja kasvoi isäkseni. Minä juurruin hänen lapsekseen mutkattomasti. Koen, että olemme aina muodostaneet yhteisen perheen ja hän on ollut ainoa isäni; mikään asetelmassa ei ole tuntunut väärältä tai kyseenalaiselta. Edes murrosiän kiukkujen keskellä en ikinä joutunut käyttämään sitä klassista korttia, jossa olisin riidan viimeisenä tikkinä huutanut että ”ethän sä edes ole mun oikea isä”.

 

OLEN ELÄNYT ELÄMÄNI VAILLA puolikasta biologiaa. Enhän olisi ihminen ellen olisi silloin tällöin pysähtynyt pohtimaan miltä tuntuisi tavata tuo toinen puoli. Mutta sille en ole kokenut tarvetta. Liiemmin ei ole ollut aihetta (eikä tule tämän jälkeenkään olemaan) avata asiaa enempää julkisesti. Kerron blogissani vain omista kokemuksistani toisten yksityisyyteen koskematta.

Mutta koska aika harvoin näitä asioita tulee ajateltua saati sanottua tai kuultua ääneen, tänä isänpäivänä haluan omalla tarinallani muistuttaa kaikkia uusioperheitä tai kenties kaltaistani lasta juuri kasvattavaa: joskus uusi isä on hienoin lahja, jonka lapsi voi saada. Vaikka ei ole biologinen, voi silti olla maailman paras ja ihan oikea isä, lapsen rakkauden ja kiitoksen arvoinen!

Minulla on sellainen, enkä ole mistään vajaa.

 

MONESTI VUOSIEN VARRELLA OLEN ihmetellyt sitä kuinka vähän biologialla lopulta on merkitystä. Joskus aivan naurattaa, kuinka paljon muistutan ihmistä, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä perimää. Isäni on antanut mallin moneen ja valanut minuun valtavan rohkeuden; sen, joka täällä blogissanikin sinun edessäsi näyttäytyy. Hän on edelleen minulle se henkilö, jolle soitan kaikista suurimmissa vaikeuksissani tai hurjimmissa iloissani.

Side lapsen ja aikuisen – isän ja tyttären – välillä voi rakentua niin vahvaksi, että perimä ei ole merkityksellinen. Tiedän, ettei tällainen isäksi tuleminen tai isäpuolen rooli ole helppo, mutta täältä aikuiseksi kasvaneen lapsen maailmasta voin sanoa: ei varmasti ole oikeaa tietä, vaan vain kaksi ihmistä, jotka yhdessä muodostavat yksilöllisen ja merkityksellisen suhteen. Ehkä hyväksyminen ja yhteinen kasvaminen ovatkin kaiken avain?

Olen oman kasvatukseni kautta kokenut, että vanhemmuudessa biologiaa tärkeämpää lapselle on ehdoton rakkaus. Tuon tunteen voi hänelle tarjota moni aikuinen ja elämässä vahvasti vaikuttava ihminen.

 

ISYYS, ÄITIYS, VANHEMMUUS, PERHE; ehkä ne ovatkin ennemmin mielentila?

Halu, tahto ja sitoutuminen.

Rakkaus, ohjaus ja lämpö.

Erehdykset, oppiminen ja anteeksiantaminen.

Elämän koko inhimillinen kirjo!

Nämä kaikki voi saada vaikka on vailla puolikasta biologiaa. Minä olen ollut etuoikeutettu ja nyt kovin kiitollinen, että olen saanut elämääni juuri tällaisen isän!

 

Jos sinä olet isäpuoli, kasvatti-isä tai muutoin hetken lainassa lapsen elämässä, muistathan, että me rakastamme sinua!

Ja te loput: annattehan tänään(kin) ekstrakiitoksen kaikille isillenne ja isähahmoillenne!

muistoja6

Sillaiki merkityksellinen on ollut minun isäni, että hän on vaikka pysäyttänyt auton keskellä matkaa tien poskeen, kun tyttären leikkinuken on täytynyt päästä potalle… Siinä olen minä ja Mauno-nukke joskus kasikytluvulla.

 

/Äm

Pysyttehän aina

   Tuolta se näyttää. Rakkaus. 

Siinä ovat minun vanhempani Rakkauden Saarella. Katsovat maisemaa, josta on tullut minun rakkauteni. Kuuntelevat meren pauhetta ja mustarastaan kujertavaa laulua – kauneinta musiikkia maailmassa.

Rakas uusi kotini. 
Rakkaat vanhempani.

Vaikka paikat ja tilanteet vaihtuvat, on aina jotain pysyvää; nämä kaksi ihmistä. Rakkaus.

Pysyttehän aina. 

Sinkkuus satuttaa syvältä – voisiko tässä olla syy?

Olen mykistynyt siitä kuinka paljon kosketuitte toissapäiväisestä kirjoituksestani ”Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.” Olette lukeneet blogiani taas valtavat määrät ja lähettäneet minulle paljon viestejä ja palautetta. Olette jakaneet kokemuksianne, kannustaneet ja kysyneet. Olemme käyneet hienoja keskusteluja sinkkuudesta ja siihen liittyvästä lapsettomuudesta.

Kuten kirjoituksessani kerroin, tämä sinkkuuteni on minulle aiheita, jotka ei ole ollut aktiivisella agendallani juuri lainkaan muiden isojen elämänkysymysten viedessä niiltä tilaa sekä siksi, että olen tällä hetkellä myös toisaalta aivan tyytyväinen elämääni näiltä osin. Siksi en osannut kuvitella kuinka kovasti ja syvältä sinkkuus ja lapsettomuus satuttavat – niin naisia kuin miehiä. Se on ollut keskeisin viestinne.

* * *

Sinkkuus ja lapsettomuus ovat isoja aiheita. On epätoivoivoa, luovuttamista, syvää kipua, katkeruutta ja pakkomielteisyyttäkin.

Vertaillaan. Miksi tuo, mutten minä?

Koetaan epäreiluutta. Miksi minä, joka olisin hyvä äiti tai isä, en saa itselleni perhettä?

Hävetään. Mitä muut ajattelevat minusta, säälivätkö he minua?

Halutaan. Ja kovaa!

Hallitaan. Määritellään unelmakumppani ja juostaan etsimässä juuri Häntä – Sitä Oikeaa. Täydellistä.

Pakotetaan. Hänen on löydyttävä!

Ahdistutaan. Miksi Häntä ei löydy?

Tukehdutaan. Entä jos on koskaan saakaan sitä mitä haluan.

Stressataan. Miksi mitään ei tapahdu!? Miten jotain voisi tapahtua?

Petytään.

Unohdetaan. Että elämässä voi olla muutakin.

* * *

Kirjoitin joitakin aikoja sitten blogin otsikolla Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida. Vaikka se liittyykin toiseen isoon aiheeseen, nousi tuo blogi mieleeni nyt ajatellessani viestejänne ja sinkkuuden suurimpia kipuja.

Silloin kirjoitin mm. näin (lainaukset on poimittu jutusta, jonka löydät kokonaisuudessaan yllä olevan linkin takaa):

”Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.”

* * *

Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus. Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.”

* * *

”Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat… En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa… Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.”

* * *

”Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle. Minun salaisuuteni? Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.”

 * * *

Ja  nyt kysymykseni sinulle: Voisiko sinkuus ja lapsettomuus satuttaa suurelta osin siksi, että emme uskalla heittäytyä epävarmuuteen? Että yritämme kontrolloida ja hallita aivan liikaa ja turhaan. Että emme uskalla antaa itsellemme rauhaa ja tunnustaa, että nyt on näin ja tänään, tässä ja nyt en tiedä missä edes huomenna saati sitten vuoden päästä olen.

Entä jos olisimme rehellisiä ja armollisia itsellemme?

Tuohon blogiini kirjoitin sanat, jotka haluan sanoa sinulle edelleen tänään:

”Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen.”

Tämä on vain yksi ajatus, joka nyt nousi minun päähäni. Mitä mieltä sinä olet? Miksi sinkkuus ja siihen liittyvä lapsettomuus satuttavat niin syvältä ja kovaa? 

* * *

Ihme voi löytyä mistä vain ja milloin vain. Ja se voi olla aivan jotain muuta kuin nyt osaamme odottaa. Se voi olla jotain vielä parempaa. Tämä on hienointa elämässä. Koskaan ei tiedä mitä saa kun vain uskaltaa luottaa.

Rakastakaa elämää ja toisianne, ystävät kullat! Ja te, joilla on parisuhde ja perhe, muistattehan arvostaa niitä! Miten sitä niin usein unohtaakaan, että arvokkaimmat ihmiset löytyvät siitä vierestä.

Kävin juoksemassa. Koetan olla tosi cool, mut oikeat tunteet tähän hetkeen liittyen löydät Instagramista, mene kurkkaamaan ja tule seuraamaan!

Kävin juoksemassa. Torstaina Bodom Trail -polkujuoksu. Koetan olla tosi cool, mut oikeat tunteet tähän hetkeen liittyen löydät Instagramista, mene kurkkaamaan ja tule seuraamaan!

/Äm, kiitollisena siitä, että on saanut elämältä lahjan ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan suullisesti sekä rohkeuden tuoda vaikeat asiat esiin. Olette osoittaneet minulle taas, että niille on tarvetta ja että olen oikealla polulla.

Ruokaa!!!!!!

Joo! Oon mä täällä!

täällä

Täällä!

täällä2

Okei, mä vähän nousen…

täällä3

Olen ollut tapaamisissa koko aamun ja tulin nyt hengähtämään kotiin. Makaan sängyllä, kun en halua liikkua yhtään ylimääräistä. Virta on ihan loppu ja KAMALA NÄLKÄ!!! Treenaamisen kääntöpuolet näkyvät valtavassa ruokahalussa. Ja nyt pitäisi vielä jaksaa vähän aikaa ennen kuin pääsen lounaalle. ISIN kanssa! Sitten lähdetään ajamaan kohti Jyväskylää. Jotenkin kierolla tavalla tykkään matkustamisesta. Varsinkin autolla. Voi olla, että nukahdan saman tien kun päästään moottoritielle. Syytän siitä vanhempiani, sillä aina lapsena vanhemmillani oli tapana lähteä autoajelulle nukuttamaan minut. Ja vielä tänäkin päivänä autoon istuessani alkaa nukuttaa…

Mutta nyt sitä ruokaa kiitos ja äkkiä!!

ruokaa

/Maija, syöden nyrkkiä paremman purtavan puutteessa