Eespäin, ja kaikki on hyvin!

vappu2 vappu

Näihin kuviin kiteytyy minun vappuni. Vetäydyin viikonlopuksi Keski-Suomen metsiin. Flunssa vaivaa, mutta silti oli päästävä Leivonmäen kansallispuistoon ja vanhempieni mökille, Kalliorantaan. Munkkia on syöty ja simaa juotu. Muuta ei ole tarvittu.

Muistatko sinä Kalliorannan? Olen kertonut kesäpaikastamme sinulle aiemminkin. Tänään tuijottaessani Leppäveden kaunista pintaa, mieleeni palasi tämä ajatus, jonka kirjoitin sinulle pari vuotta taaksepäin.

Eespäin, ystävät – on ihana toukokuu, ja kaikki on hyvin.

* * *

Kalliorannassa kaikki hyvin 

(Julkaistu MaiLifessa 19.4.2014)

”On elokuinen lämmin päivä, sellainen, jonka kirpeän raikkaasta ilmasta voi aistia lähestyvän syksyn. Seison vanhempieni kesäpaikan jylhällä kalliolla. Tämä on Kallioranta, rauhan tyyssija, paikka johon perheeni kokoontuu yhteen kesäisin. Koko ajan tämä paikka käy minulle tärkeämmäksi. Joka kerta täältä lähteminen on yhä vaikeampaa. Haluaisin kadota tämän paikan tyyneyteen, täydelliseen vastapainoon kaupungin levottomalle elämälle.

Tuuli on yltynyt. Huomaan sen kiihtyvän pauheen kalliolla kiivaasti pyörivästä tuuliviiristä. Se on Pora. Poraksi tuuliviiriä kutsui  pappani joka kuoli jouluna 2010, 90-vuotiaana. Hän oli menettänyt aivoinfarktissa puhekykynsä viisi vuotta ennen kuolemaansa. Pora oli siirretty Kalliorantaan papan joutuessa luopumaan omasta mökistään joitakin vuosia aiemmin. Nyt se seisoo tukevasti Kalliorannassa aitiopaikalla voidakseen näyttää tuulen suunnan.

pora

Pappa oli nöyrin ja vilpittömin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Sellainen hiljainen mestari; aito ihminen, joka ei tehnyt meteliä itsestään, saavutuksistaan tai nöyryydestään. Hänellä oli muutama tärkeä asia, jotka tekivät hänen elämästään kokonaisen, eikä hän muuta tarvinnut. Yksi niistä oli hänen itse rakentamansa mökki, jonka pihassa Pora seisoi vuosikaudet ennen Kalliorantaan siirtämistä näyttäen tuulen suunnan.

Vaikka Kalle-pappa menetti puhekykynsä, tietyt sanat jäivät hänen sanastoonsa. Hän vain käytti niitä aina aivan väärissä yhteyksissä mikä aiheutti meissä usein tahattomia naurunremahduksia. Kuten tuo pora. Tai… ”kyrpä”, joka tarkoitti hänen kävelykeppiään. Pappa lauloi jatkuvasti ja aina kalliorannassa kulkiessaan hän hyräili ”pompompom”. Ollessaan erityisen liikuttunut, iloinen tai onnellinen hän hoilasi ”eespäin eespäin” – mukaelmaa porilaisten marssista, joka vääntyessään kerran muotoon ”eisveis, eisveis” aiheutti meille jälleen kerran hyväntahtoisen naurunpyrähdyksen.

Papalla oli poran lisäksi tietyt merkitykselliset esineet elämässään: keppi ja lätsä, kiikkutuoli kotonaan; aika moni näistä oli hänelle viimeisinä vuosina ”pora”. Muistan kuinka monet kerrat Kalliorannasta pois lähtiessään hän saattoi takoa kepillään maata, hokea huolestuneena ”pora” emmekä me ymmärtäneet mihin pora tällä kertaa liittyy. Kunnes joku taas keksi: Hän etsii lätsäänsä, ei voi poistua ilman sitä. Hän oli herrasmies eivätkä herrasmiehet liiku ilman lätsäänsä! 

Kuten Kalle-papallani, meillä kaikilla on elämässämme tietyt peruspalikat; tärkeimmät asiat, joista elämämme rakentuu. Se sellainen tietty perussanasto, josta kokoamme oman elämämme – soinnut, joista rakennamme elämämme soinnin. Kuinka paljon meillä nykyajan ihmisillä onkaan opittavaa isovanhemmiltamme. Tavoittelemme koko ajan uusia asioita, kokemuksia, materiaa, sen sijaan että keskittyisimme löytämään omat sointumme, pääsanamme ja omat ”poramme” – asiat, jotka ovat tärkeitä itsestämme. Viimeisellä viivalla muulla ei ole väliä. 

Poran propellin pyörintä kiihtyy, tuulenpuuska tuo minut takaisin muistoistani tähän hetkeen. Tunnen vahvasti papan läsnäolon. ”Kalliorannassa kaikki hyvin”, hän kuiskaa ja voin tuntea kuinka hän kopauttaa kepillään poraa. Se oli hänen jokakertainen kalliorannasta poislähtemisen rituaali. ”Eespäin”, huikkaan hänelle takaisin ja heilautan käteni ilmaan kuin heilauttaen hänelle kuvitteellista lätsää päästäni. Aivan kuten hän teki aina poistuessaan kalliorannasta.

Kalliorannassa kaikki hyvin – eespäin!”

Aina ei tarvitse tietää miksi ja miten: Suomi kutsuu

Mikä on sinun supervoimasi? Se taito ja kyky, joka auttaa sinua selviäämään tilanteessa kuin tilanteessa? Se kovin vaihde, joka pistetään päälle silloin, kun on tosi kyseessä?

* * *

Viimeinen viikko on ollut vaikea. Vaikein koko Norjassa oloni aikana. On täytynyt miettiä seuraava askelta. Mihin menisin? Mitä tekisin? Miten seikkailuni jatkuisi nyt, kun tilanne Støssä muuttui radikaalisti? Missä minua tarvittaisiin nyt eniten? Miten voisin palvella parhaiten?

Olen ollut neuvoton ja pohtinut viime päivinä tarkkaan omia arvojani. Mikä minulle on lopulta kaikkein tärkeintä? Ja sitten viime viikolla siimapöntön äärellä selvittäessäni siiman sotkuja, yhtäkkiä myös mielen solmut avautuivat pitkän taivuttelun jälkeen. Nyt valintani on selvä.

* * *

Joskus suurintakin seikkailua ja huimimpiakin kokemuksia tärkeämmät asiat löytyvät läheltä. Sydämestä. Lähimmäisistä, perheestä, suvusta. Rakkaudesta. Lähimmäisen rakkaudesta.

Ne ovat nyt tärkeimmät arvoni, joiden pohjalta otan seuraavat askeleeni.

* * *

Minun supervoimani taitaa olla taito tehdä nopeita päätöksiä, kyky nostaa ennalta-arvaamattomia ratkaisuja mahdollisksi vaihtoehdoiksi, valmius muuttua nopeasti tilanteen vaatimalla tavalla – nopea toiminta nopeiden päätösten seurauksena.

* * *

Isoisäni on huonossa kunnossa ja sairas. Isoäitini haluaa hoitaa häntä kotona; antaa papan olla siellä mihin hän kuuluukiin. 90-vuotiaan mummoni voimat eivät kuitenkaan riitä huolehtimaan papasta ja isosta talosta. Kun viime viikolla kuulin sukulaisteni huolen papan tilanteesta, asia oli minulle itsestään selvä. Olin montaa päivää pyörittänyt mielessäni iso ajatusmassa. Pelkoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja sitten siimapöntön äärellä ajatus iski kirkkaana mieleeni: näin on toimittava. Minulla on mahdollisuus nyt mennä auttamaan isovanhempiani, hoitamaan taloutta ja pappaa mummon avuksi. Valitsin nyt lähteä isovanhempieni luokse.

Lähden seuraavaksi Suomeen. Keuruulle, Keski-Suomeen, josta minäkin olen kotoisin. Olen asunut siellä lapsuuteni ja ensimmäiset kouluvuoteni, mummolan viereisessä talossa. Mummo ja pappa hoitivat minua usein ja vietin heidän kanssaan paljon aikaa. Nyt on minun vuoroni hoitaa ja auttaa. Ja katsoa sitten mitä tapahtuu.

lähtö1

Tästä syystä minä päätin olla etsimättä tällä erää uutta työtä Norjasta ja lähteä Suomeen. Saatan tulla tänne vielä takaisin. Saatan olla tulematta. Mikään ei ole elämässä varmaa ja pysyvää, sen ovat viimeiset kuukaudet minulle osoittaneet. Siksi on tärkeää tarttua hetkeen, tarttua sydämen ääneen ja toimia sen mukaan. Vaikka sitä joskus jälkikäteen ihmettelisikin, miksi ikinä on tullut toimineeksi valitsemallaan tavalla. Siksi on tärkeää uskaltaa hypätä ja olla pelkäämättä seurauksia. Sillä elämä näyttää.

Ja nyt elämä näytti nopeasti. Alle viikossa päätöksestäni sain eilen järjestettyä itselleni kyydin kalarekassa Suomeen. Lähtö on huomenna! Kiitos supervoimieni, kahdessa päivässä minä olen valmis lähtemään. Vielä on pakattava tavarat, siivottava ja luovutettava asunnon avaimet. Huomenna olen jo Suomessa.

Seuraavat viikot näyttävät miten tilanne kehittyy. Olen Keuruulla nyt niin kauan kuin tarvitaan. Muusta en tiedä, eikä nyt tarvitsekaan tietää. Se on helpottava ajatus. Että aina ei tarvitse tietää miksi tai miten.

lähtö2

Elämä on vaiheita, askeleita. Tuliko vuodesta Norjassa nyt neljännesvuosi Norjassa? Niin voi olla. Ja sitten on. Taitaa olla, että jo nyt olen oppinut ja saanut sen mikä on ollut tarpeen.

Olen kovin väsynyt. Viime päivät ovat vieneet voimia, supervoimiakin, enkä oikein osannut kiteyttää kirjoittaen ajatuksiani. Mutta tällä toissa iltana kuvaamallani videolla kerron päätökseni koko taustan mielestäni aika osuvasti. Katso se. Siinä on se ihminen, joka minusta on näiden kuukausien aikana kuoriutunut, vaikka nyt vähän väsyneenä ja hämärässä…

❤ Äm