Tuota tuijotin tänään viimeistä kertaa silmästä silmään. Ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa. On ontto olo. Minun osaltani viimeiset HelsinkiReal-jaksot on nyt saatu purkkiin.

Tähän lähtöni konkretisoitui minulle ensimmäistä kertaa todella. Olin ajatellut, että lähtö olisi helppoa, sillä aika harva asia sitoo minua nyt Suomeen. Mutta HelsinkiReal on ollut kaikessa nopeassa toimeen tarttumisessaan ja kotikutoisuudessaan minulle niin merkityksellinen pala elämääni tällä Suomen pätkälläni, elämässä Ruotsin ja Norjan välissä, että sen jättäminen sattuu. Ja kovaa.

Vaikka ohjelman teko alkoi aivan yllättäen ja pienestä impulssista (niistähän juuri ne parhaan asiat syntyvät!), siitä on tullut minulle yksi kokonainen maailma. Se on kannatellut minua näinä välillä vaikeina aikoina, se on antanut minulle mahdollisuuden tutustua aivan käsittämättömän upeisiin ihmisiin ja tehdä juuri sitä mitä eniten rakastan. Siihen kytkeytyy niin isot ammtilliset unelmat; HelsinkiReal on ollut mahdollisuuteni tehdä sellaisia juttuja, joissa koen olevani parhaillani. Tämä on ollut minulle todella tärkeä vaihe omaa ammatillista uudelleensuuntautumista, vahvuuksieni ja sydämeni äänen löytämistä.

Tätä minulle tulee ikävä. Kaikista niistä asioista, joita voisin jäädä ikävöimään, tämä se on.

Kävellessäni kotiin tuli ihan helvetin (anteeksi, nyt ei ole muuta sanaa kuvaamaan tunnelmaani) haikea olo. Sellainen haikeuden ja onnen sekainen mieli. Että näetkö maailma miten hienoa työtä me olemme tehneet! Sellainen käsittämätön ja outo onni. Että tällaisiin juttuihin minut on tehty ja luoja paratkoon minä teen näitä jatkossakin. Hirveää sotkea sanoja luoja ja helvetti samaan kappaleeseen, mutta sellaisilla äärirajoilla, perustavan laatuisessa innostuksen ja inspiraation maailmassa tässä liikutaan – luojan ja helvetin välissä.

Yllätyksiäkin on luvassa viimeisessä jaksossa, jossa minä olen mukana. Näet sitten parin viikon päästä. Ja juuri nuo asiat saivat minut nyt näin tunteelliseksi.

Matkalla kotiin kuulin tämän kappaleen kuulokkeistani. Ja voit arvata. Itkuksihan se meni.

Niin haikeaksi, mutta onnentäyteiseksi itkuksi, että oli istuttava ensimmäiselle penkille kuunteleemaan biisin sanoja rauhassa. Katsoin ylös ja näin tämän maiseman.

Taisin juuri istahataa uudelle minun penkilleni, sellaiselle kuin minulla on jo Helsingin Humallahdessa. Ehkä minä taas vuoden tai kahden päästä istun tälle penkille ja kirjoitan jotain vastaavaa kuin istahtaessani Humallahden penkille tänä kesänä. Muistatko?

Kun katsoin sivulleni, näin tämän. Läskin linnun!

Voi luoja, se oli helvetin läski! Ihan kuin minä: läski kokemuksissaan, kupu täynnä ihania kohtaamisia ihmisten kanssa, maailman kauneimpia keskusteluja. Rakkautta. Menneisyyttä, tulevaisuutta ja ennen kaikkea tätä hetkeä. Nyt olen vain niin hirveän onnellinen kaikesta, mitä olen elämääni saanut. Ja haikea. Sillä pikku hiljaa on sanottava: ”Näkemiin ja kiitos, eilinen!”