En minä ole sinkkuna nirso, vaan pelkään – mies, voisitko rakastua liian itsenäiseen naiseen?

Sinkkunaiset valittavat, kun ei löydy sopivaa miestä. Mediassa puhutaan isoin otsikoin ”parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuudesta” (herraisävarjele!). Miehet ihmettelevät naisten nirsoutta ja syyttävät siitä, ettemme jaksa tehdä töitä parisuhteen eteen, kun arjen astuessa alttarille isot prinsessaunelmamme kolhiutuvat. Naiset nyrpistävät nokkaansa näille arvioille.

Helsingin uutiset kirjoitti mielenkiintoisen jutun sinkkujen odotuksista ja pyysi siihen ajatuksia minulta, kovaa vauhtia keski-ikäivstyvältä kaupunkilaissinkulta. Onneksi minua halutaan haastatella tasaisin väliajoin näistä teemoista, jotta tulee itsekin asiaa ajateltua. On nimittäin pakko tunnustaa, että muutoin tämä mahdollisen uuden parisuhteen löytyminen jäisi aika vähälle pohdinnalle.

Sille on selvä syy.

Katsos, en minä nimittäin ole nirso, vaan minä pelkään. Kovin kauhuni on astua parisuhdemarkkinoille, joilla kysyntä ja tarjonta eivät kuulemma kohtaa. Tästä syystä minä olen vielä sinkku…

 

* * *

 

ON JÄNNEÄ, MITEN ihmistä ulkopuolelta määritellään. Minäkin saan kuulla jatkuvasti olevan liian sitä, liian tätä: liian menevä, liian reipas, liian iloinen, liian herkkä, liian vahva, liian heikko, liian valikoiva, liian nirso, liian itsepäinen – ja parisuhdemielessä ehdottomasti liian itsenäinen.

Olen elämäniloinen ja itsevarma kaupunkilaisnainen. Kolmen ja neljänkympin välimaastoon kasvettua elämä on opettanut oman osansa parisuhteista. Viimeinen suhde antoi ja otti paljon, ja sen haavoja kannan mukanani edelleen. Sen päättymisestä selvittyäni ymmärsin, että yksi asia on minulle parisuhteessa yli muiden; ikinä en enää luovuttaisi omaa itsenäisyyttäni toisen käsiin. (Lukiessasi tämän kirjoituksen, ymmärrät ehkä paremmin.)

Jos blogini on sinulle entuudestaan tuttu, tiedät varmasti, mitä itsenäisyys minulle tarkoittaa. Jos et, saat näiltä sivuilta kyllä siihen vastauksen. Kuljen omia polkujani. Haparoin hetkittäin ja voitan välillä. Tiedän kuka olen ja mistä olen vajaaa. Itsenäisyys ei tarkoita minulle, että huudan barrikaadeilla naisten asiaa tai vihaa miehiä; ei, olenhan kertounut esimerkiksi näin ihailustani suomalaista miestä kohtaan. Liiemmin itseänäisyys ei ole sitä ettenkö tarvitse toista. Päinvastoin, vaikka nautin myös yksinolosta, olen minäkin yksinäinen vailla puoliskoa. Mutta itsenäinen nainen selviydytyy elämässä tarvittaessa myös omin päin.

Persoonani takia minuun on helppo ihastua ja ihailla etäältä, mutta elämäntyylini moni kokee pelottavaksi ja parisuhteeseen liian vauhdikkaaksi. Seikkailujani seuratessasi olet saattanut kauhistellen ajatella, että tällainen elämä juuri vaatisi jonkun toisen rauhoittamaan. Voin kertoa, ettei niin tule käymään, vaikka minulla olisi mies ja monta lasta. Vapauteni on voimani ja sen on sovittava suhteeseen.

Mutta minä minä pelkään, että kysyntää tälle tarjonnalle ei ole.

Yhteiskunta antaa naisen olla koko ajan itsenäisempi ja vahvempi, mutta muuttuuko miehen mieli samaan tahtiin? Kuinka itsenäinen nainen saa olla voidakseen tulla valituksi?

 

img_4639

 

ITSENÄINENKIN NAINEN TOIVOO kohtaavansa vertaisensa, vaikka vääräleukaisimmat vääntävätkin siitä viivan kiittämättömän vanhanpiian valituksiin. Onpa sitten prinsessa tai prinssi, kaikkihan kaltaistansa kaipaavat; onhan parisuhteen perustuttava yhteiselle vireelle, joka voi tarjota elementit suhteen kestävyydelle.

Itsenäinen nainen haluaa rentoa rakkautta, sillä hän ymmärtää, että elämä tuo ryppyjä otsaan ja jarruja rattaisiin muutenkin. Hän tulee vastaan monta mutkaa ja tietää milloin tehdä töitä, mutta odottaa samaa myös puolisoltaan. Hän tahtoo tasapainoista tukipilaria, ei pelastettavaa pikkupoikaa, tallattavaa tossukkaa tai hallitsevaa perheenpäätä. Hän kaipaa kestävää kumppanuutta ja tiimiä tiukkoihin tilantesiin. Hän myös arvostaa itseään niin, että on mieluummin yksin kuin soveltumattomassa suhteessa.

Kulkisiko kukaan tällaisen naisen kanssa?

img_4617

Nämä hauskat kuvat viime kesältä.

 

ON HELPOMPI OLLA yksin kuin asettua alttiiksi ja kokeilla. Minä annan oman itsenäisyyden menettämisen pelkoni ohjata elämääni, enkä uskalla altistua löytämään. Pelko suojelee minua potentiaalisilta pettymyksiltä ja kivuliailta kolhuilta. Jollekin toiselle pelko pukeutuu tiukkoihin ulkonäkökriteereihin, kolmannelle kenties uskomukseen jatkuvasta torjutuksi tulosta, neljännelle naputuksiin nirsoudesta.

Ehkä pelkoni ovat vain oman mieleni rakennelmaa, eivätkä totta lainkaan. Ehkä myös muiden oletukset erilaisista esteistä parisuhteen muodostumiseen kumoutuisivat, jos uskaliaasti murrettaisiin niitä, keskusteltaisiin ja kohdattaisiin ennakkoluulottomasti – ja annettaisiin itsemmekin yllättyä? Ehkä on turhaa syyttää tai epäillä toista, ehkä vain täytyy työntää omat pelkonsa pois.

Ja ehkä minäkään en ole ”liian”, vaan ihan vaan tavallinen nainen, joka toivoo joskus voittavansa rakkaudessa? Mitä sinä olet mieltä?

/Ämmäsi, isojen äärellä, mutta varmasti aika monen muunkin sinkkunaisen puolesta puhuen

 

* * *

Minä en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen etsimisenä. Pitkä, kahdeksan vuotta jatkunut nuoruuden suhde ja muutaman sinkkuvuoden jälkeinen edellinen pari vuotta jatkunut suhteeni tulivat eteeni.

Se on minun prinsessaunelmani; ettei tarvitse tehdä deittailusta tavoitteellista työtä, vaan että kumppani löytyisi esimerkiksi yhteisen tekemisen tai töiden kautta. Viime vuonna kokeilin kuitenkin deittailun saralla kahta asiaa, joista muodostui hienoja kokemuksia. Menin Tinderiin ja kävin sokkotreffeillä Lapin tunturissa. Juttelin myös Ylen Kioski-ohjelmassa sinkkuudesta

 Ja katsoa Kioskin ohjelman tästä

Itsenäisestä naisesta tähän blogiin on kirjaantunut monta tarinaa, mutta esimerkiksi Kodin Kuvalehden haastattelussa puhuin naisen itsenäisestä taloudesta näin

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”

Syksyllä urheiluvamma ja sitä seurannut neljän kuukauden sairausloma sysäsivät taas nämä parisuhdeasiat pinon alimmiaseksi. Katostaan toimiiko ”prinsessamenetelmäni” edelleen, vai ryhdytäänkö tänä vuonna tosi hommiin. Sitähän me jäämme nyt seuraamaan…

Mainokset

Kumpi on hullumpi: se joka hyppää vai se joka jää?

Siinä se sitten tuli. Itku. Pitkästä aikaa. Olin juuri sanonut sen…

Astun bussiin ja istun ikkunapaikalle. Samanaikaisesti Spotifyn soittolistallani alkaa soimaan Christina Acquileran Beautiful-kappale

Everyday is so wonderful
Then suddenly
It’s hard to breathe
Now and then I get insecure…

Katson puhelimeni näyttöä. Messenger väläyttää viestiä tuntemattomalta blogini lukijalta. Kuinka osuva hetki! Nappaan näytöstä nopean kuvakaappauksen.

Ja siinä se sitten tulee. Itku. Pitkästä aikaa. Tyhjä olo ja puhdistus. Kiitollisuus ja varmuus.

Oikea tie.

11940174_10153310332839457_112913757_n

Kesä on ollut upea, mutta myös rankka. On tapahtunut paljon, on ollut mielenkiintoista tekemistä ja töitä. Mutta aika ajoin on tuntunut vaikealta hengittää.

Miksi?

* * *

Neljä vuotta sitten, jotankuinkin näihin aikoihin vuodesta, alkoi tuntui oudolta. Olin yrittäjä  viestintäbisneksessä; vastuullani oli muutaman ihmisen työt ja alla valtava määrä kilometrejä kohti isoa unelmaa. Sitten aivan yhäkkiä törmäsin siihen ensimmäistä kertaa:

Miksi?

* * *

”Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.”

Näin kirjoitin ensimmäiseen blogiini, jonka aloitin keväällä 2012. Olin oivaltanut, etten enää syttynyt asioista, joita tein työkseni. Olin kadottanut iloni, inspiraationi ja innostukseni. Päätin hypätä ja luopua. Suljin oven ja totesin, ettei tuo työ sellaisenaan ja sisällöltään enää minua innostanut.

Aloin kirjoittaa blogia. Se oli minulle kovin poikkeuksellista. Yhtäkkiä kerroin elämästäni avoimesti ja rehellisesti kaikkien nähden; olenhan aina ollut enemmänkin yksinäinen susi, tyttö ja nainen jolla on ollut paljon harrastuksia, tekemistä ja valtavasti ihmisiä ympärillä, mutta jota vain harva (jos kukaan) on todella tuntenut. En ole ruotinut elämääni ja tunteitani tyttöjen kesken tai jauhanut tunteja puhelimessa (enkä sitä edelleenkään tee), vaan setvinyt omat ajatukseni itse.

Ja yhtäkkiä avauduinkin isojen joukkojen edessä.

Miksi?

 

11938914_10153307864209457_1398686571_n

Kirjoitin sinulle taannoin muutoksesta. Muistatko tämän: ”Minun lintuni sinulle”? Sinähän tiedät, että muutoksen mylly on ollut minulle kova. Vain viimeisen vuoden aikana olen ehtinyt Norjaan ja takaisin, sitä edeltävistä ajoista puhumattakaan. Tämä monen vuoden matka on antanut paljon. Se on vaatinut paljon; olen joutunut luopumaan kaikesta – itsestänikin. Ei ole ollut enää menetettävää ja siksi mahdollisuus tarttua erilaisiin tilaisuuksiin – epäonnistumisia pelkäämättä. On voinut testata ja katsoa mikä tuntuu parhaalta sekä tarkistaa suuntaa ja luoda uutta nahkaa.

Viime keväänä palatessani Norjasta ”jotain ihan muuta”-seikkailultani aloin etsiessäni taas enemmän koulutustani vastaavia töitä. Ja sitten toukokuussa minulle tarjoutui työmahdollisuus; minä päätin tarttua siihen ja katsoa mitä syntyy.

Vasta joitakin viikkoja sitten tajusin miksi oloni on ollut viime aikoina välillä outo. Se on ollut sitä siksi, että tänä kesänä olen joutuut tekemään tuttavuutta aivan uuden ihmisen kanssa. Itseni. Olen tajunnut, että minä todella olen muuttunut. Ihan käytännön arjessa, työn kontekstissa, olen kohdannut kasvotusten uuden minäni. Se on vieras versio minusta, joka on noussut esiin viimeisten vuosien isojen elämän myllerrysten johdosta. Sellainen tyyppi, joka on pistänyt minut vasten isoja totuuksia ja kysymyksiä. Se on vahvempi, kauniinpi ja aidompi versio minusta. Se, jossa nyt asuvatkin ne ilo, inspiraatio ja innostus, jotka kadotin kokonaan lähes neljä vuotta sitten.

Ja nyt katson peilistä silmiin uutta minua.

* * *

Tämä kesä on ollut minulle iso testi. Se on laittanut minut kohtaamaan arvoni, uskomukseni ja uskoni – uskallanko pysyä sillä tiellä, jonka tunnen olevan oikea. Uskallanko luottaa siihen, että tämän uuden versioni siivet kantavat ja vievät oikeaan suuntaan? Koko kulkemani matkan yksi suurimmista opeista on ollut kyky oppia sanomaan ei, luoda rajat.

* * *

”Minun on irtisanouduttava”,

olen sanonut hetkeä ennen bussiin istumista, Christina Acquileraa ja viestiä tuntemattomalta. Täysi yhteisymmärrys. Yhteistyötä jatketaan kenties myöhemmin toisessa muodossa. Näin on hyvä. Kaikille. Kiitollisuus upeasta ja työntäyteisestä yhteisestä ajasta sekä valtava usko toisen tekemiseen. Hyvä ystävyys, joka jää jälkeen. Minun paikkani on jossain muualla, sillä työ tällaisenaan on liiaksi sitä, johon jo kerran menetin intohimoni. Sen olen kesän aikana ymmärtänyt.

Ja sitten iskee se tyhjä olo, joka tulee aina isojen päätösten ääneen sanomisen jälkeen.

Mitä seuraavaksi?

* * *

Elämä on toisiaan seuraavia vaiheita. Joskus vaiheet ovat lyhyempiä, joskus pidempiä. Minulla oli ennen vain putki. Sen päähän kuvittelin tavoitteni ja täyttymykseni. Nyt tuo ajattelu ei enää palvele minua ja siksi sallin itselleni nyt etenemisen pienissä pätkissä, vaikka vain neljän kuukauden – jotta olisin totuudellinen itselleni ja muille. Se on tärkeä osa uutta minua.

Koko kesän olen työnteon ohessa opetellut tuntemaan tätä uutta ihmistä. Sillä on ollut minulle paljon asiaa. Se ihminen palaa toisista ihmisistä. Se haluaa auttaa ja inspiroida. Se haluaa seikkailla ja koetella äärirajojaan. Se haluaa hymyillä toisille ja napata heitä kädestä. Se haluaa kohdata ihmiset, ei välikäsiä, ei rooleja, ei rakennelmia. Se ei ohjaudu maineesta, rahasta tai egosta. Se haluaa palvella toisia parhaiten sillä mitä se on parhaimmillaan. Se haluaa olla rehellinen. Se selviää ihan mistä vaan, putoaa aina jaloilleen. Sen suurin voima on sen henkinen vahvuus ja koskettavat sanat. Se ottaa tosissaan mutta ei vakavasti. Se haluaa saada toisetkin nauramaan! Se haluaa olla yhdenlainen esimerkki, ja antaa toisen olla toisenlainen. Se tietää, että yksikin kosketus riittää – sillä jonkun maailman muuttamiseen ei tarvita kuin pieni silmänräpäys. Se ei tiedä, mutta luottaa. Se haluaa olla niin hullu ja höperö kuin vain voi. Ja seikkailla niin paljon kuin mahtaa! Se haluaa olla ihminen. Ihmiselle!

Se haluaa uskoa, että intohimolla tehdään ihmeitä.

* * *

Muutos ei tapahdu lukemalla kirjoja,  unelmoimalla tai suunnittelemalla eikä suinkaan yhdessä yössä. Se tapahtuu tekemällä ja toimimalla, erilaisissa kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa. Tänä kesänä minulle tapahtui eräs hyvin suuri asia. En tiedä oliko sen viimeisin piste fyysinen ja henkinen itseni voittaminen polkupyörähaasteessani, joka lopulta sai oivaltamaan: vihdoin minä ohjaudun mahdollisuuksista käsin, en peloista – edes raha, tai sen puute, ei saa minua enää suunniltaan. Ehkä pelkoni jäivät jonnekin Suomen ja Norjan Lapin rajalle. Mutta yksi on varmaa; ymmärsin, että ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu.

Vaikka en tiedä, luotan.

_DS34972_netti

Blogini on ollut muutosprosessini yllättävin tuotos. Mutta siksi juuri kaikista aidoin ja koskettavin, sillä se on noussut oikeasta paikasta. Se teki minusta rehellisen ja aidon. Pitkään aikaan en ymmärtänyt miksi, mutta ja vähitellen on alkanut käydä selväksi että suurin lahjani on kyky koskettaa ja kertoa tarinoita – kohta toivottavasti myös enemmän muiden ihmisten kuin vain itseni kautta.

Sitä minun on jollain tavoin aika tehdä nyt myös työkseni – Somekuningatar on kortti, joka on vielä käännettävä. Siksi on aika suunnan tarkistuksen. Siksi olen irtisanoutunut ja hyppään vielä kerran. Uusi alku, tavallaan. Toisaalta se on vain suurten ja opettavaisten tapahtumien jatkumo. Muutoksen ensimmäinen ja nyt julkaistavissa oleva askel on se, että minä perustan nyt yrityksen. Syyskuusta lähtien olen ”itsenäinen artisti”. Näin voin ottaa askeleen oikeaan suuntaan. Se mitä tulen tekemään paljastuu varmasti pian ja osissa – rehellisyyden nimissä on sanottava etten edes itse vielä täysin tiedä, mutta sitähän tämä yrittäjyys on.

* * *

Astun bussista ulos. Aurinko paistaa. On huojentunut, mutta tyhjä olo. Niinhän se aina on – kun peilistä katsoo uusi minä.

Ja mitä tämän kirjoituksen otsikkoon tulee: minusta kumpikaan ei ole toistaan hullumpi tai järkevämpi. Hullu on se, joka ei kuuntele omia tunteitaan. Joskus ne kehottavat jäämään, joskus hyppäämään. Minun on vielä kerran aika hypätä… Ja hei: jos juuri sinä tarvitset minua juuri nyt (niinku työmielessä), anna kuulua itsestäsi!

No matter what we do 
No matter what we say 
We’re the song inside the tune 
Full of beautiful mistakes

And everywhere we go
The sun will always shine 
And tomorrow we might awake
On the other side

/Ämmä, kysyen myös sinulta: oletko sinä viime aikoina tutustunut johonkin uuteen puoleen itsessäsi? Kenties kokonaiseen uuteen ihmiseen? Mitä sillä on sinulle asiaa?

 

 

 

 

 

Toisen rahoilla eläminen syö itsenäisyyteni

Sain eilen valtavan epäuskokohtauksen rahaan liittyen. Isot, samaan syssyyn kasautuvat laskut muistuttivat taas konkreettisesti miten tärkeä asia raha on ihmisen itsenäisyyden kannalta. En sano, että se tuo onnea tai että minäkään tarvitsisin rahaa määrättömästi (ihan vaan pieni kuukausipalkka riittäisi!), mutta nyt kun olen joutunut elämään hetken ilman omia säännöllisiä tuloja… VOI HYVÄ LUOJA MITEN AHDISTAVAA!
kruunut
Niin, se mikä minua syö eniten on tämä toisen rahoilla eläminen. Se, etten itse voi osallistua kaikkiin menoihimme, vaan on alistuttava siihen, että toinen maksaa. Vaikka se on meillä vain väliaikasta, ja tapahtuu nyt olosuhteiden pakosta, se on ajaa minut hulluksi. Jollain toisella vuosikymmenellähän tämä olisi ollut ihan normaalia, että mies elättää vaimonsa, mutta haloo hei: mä olen 2010-luvun nainen!

kruunu

Minä olen itsenäinen nainen! Enkö olekin…? Minä voin pitää huolen itse itsestäni! Enkö voikin…? En tarvitse ketään elättämään minua! Enhän tarvitsekaan…?

rahaton

On niin vaikea ottaa vastaan toisen apua, kun haluaisi olla itsenäinen, omista asioistaan ja menoistaan huolehtiva aikuinen nainen. On niin vaikea välillä uskoa, että tämä on vain väliaikaista. En haluaisi kokea tätä hetkeäkään. Ja sitten kuitenkin, tämä on yksi opettavaisimmista kokemuksista elämässäni.

/Maija, kaikesta huolimatta itsenäinen nainen. Eikö niin..?