Seitsemän tuntia!

Minun keskeisin kehittymiskohtani elämässä on se, että alkaisin lukea joskus ohjeita ja sääntöjä. Niiden noudattamisesta nyt puhumattakaan, mutta se on jo sitten ihan toinen kehittymisaalto tässä elämäni virrassa.

Mutta ei. Minä toimin ajattelematta ja sen sijaan että noudatan asetettuja ohjeita luon mieluummin aivan omat sääntöni.

No. Nyt ei auta.

Luvattu on ja sääntöjä on noudatettava. Nimittäin seitsemän tunnin sääntöä Tour de Helsingissä. Ohjeiden mukaan tuo 140 kilometrin reitti kun pitäisi suorittaa seitsemän tunnin sisällä. Sen minä kuulin tänään. Minä, joka en ohjeita lue.

Jep.

No. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ei auta omien sääntöjen luominen. On keksittävä kuinka selvitään alle seitsemässä tunnissa. Sitähän tässä olen tämän päivän pähkäillyt.

Hullun Polkasussa ensimmäisenä päivänä ajoimme 140 kilometriä (tässä jutussani kerroin sinulle tuoreeltaan silloin kuinka syntyi Super-Ämmä) ja minulla siihen meni seitsemän tuntia ja kolmekymmentäyhdeksän minuuttia, että miinustin just polkusuunnitelmasta kaikki ruokatauot ja alun himmailut…

Hullun Polkasun 140 kilometrin reitillä puolisen tuntia vierähti lounaalla pysähtyessä ja alussa otin kyllä paljon rauhallisemmin kuin olisi ollut tarpeen, sillä tuntumaa pyöräilyyn ei ollut yhtään. Joten ehkä se näillä suunnitelmin taittuu. Matkalle täytyy vaan varata hyvät eväät ja energiajoumat, joita voi napsia jaksaakseen. Energian riittävyys kyllä vähän jännittää, mutta sitten taas toisaalta se haasteita ja omien äärilaitojen kokeilemista rakastava peto alkaa tässä Ämmässä taas herätä.

Nyt tästä tuli haaste!

IMG_3695

Tää kuva nyt sovi tähän mitenkään, mutta ehkä tässä jotain tähän sepostukseen soveltuvaa sanomaakin on kätkettynä. Ehkäpä tämäkään seikkailu ei ole vaaraksi… Tämä kuva on Norjasta kalatehtaalta. Ajattele; ihan tasan seitsemän kuukautta sitten lähdin Norjasta takaisin Suomeen. Seiska on nyt tämä päivän numero 🙂 Ja onhan tässä seitsemässä kuukaudessa Suomeessakin ehditty jo seikkailla.

 

/Ämmä, innoissaan siitä, että eilen sai jo monta kaveria mukaan polkemaan ja odottaen, että SINÄKIN tulet – sillä vaikka seitsemän tuntia, mehän selvitään siitä kuus-nolla. Eiku, seitsemän-nolla!

 

Minä osaan, pystyn ja voin – jos vain haluan

  
Tämä kuva kertoo kaiken. Se on otettu elämäni kovimman urheilusuorituksen viimeisiltä kilometreiltä. Siinä me yhdessä kahden hullun polkasuystäväni kanssa vedämme kohti maalia viimeisillä voimillamme. Ollaan viimeisellä 124 kilometrin etapilla yhteensä 350 kilometrin pyöräilyreitistä Äkäslompolosta Norjan Altaan. Nuo kilometrit olivat elämäni tiukin fyysinen paikka, josta ei olisi selvitty ilman lujaa päätä ja päättäväisyyttä. Kahden jo ajetun päivän ja 226 kilometrin painaessa jalkoja ja takapuolta me työnnymme läpi norjalaisen rankan vastatuulen, jossa ei ollut alamäkiä – laskutkin piti polkea taistellen ja yhdessä vaiheessa runnoimme putkeen 17 kilometriä ylämäkeä. Epäuskoa, ärräpäitä, puhdasta tuskaa, hikeä, vihlovaa väsymystä. Ei häivähdystäkään adrenaliinin euforiasta.

Viimeiseen 50 kilometriin en tuntenut mitään, en ajatellut mitään. Poljin. Ei muuta.

Kertaakaan ei mielessäni käynyt, että luovuttaisin.

Vaikka eilen oli rankkaa, reissu oli täydellinen. Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista. 

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!

Kiitos Hullun Polkasu! Kiitos rakkaat uudet ystäväni! Kiitos meidän bussi! Ja ennen kaikkea, kiitos Sampo! Iso ja lämmin halaus tuleviin päiviisi ja perheellesi. Ja kuten jo tänään sinulle sanoin: vastahaasteeni sinulle odottaa nurkan takana…

/Ämmä, joka kävi vähän polkasemassa

Ps. Terveiset bussista. Täällä istutaan huomisaamuun asti ja matkustetaan kohti kotia. On aikaa tehdä välitilinpäätöstä. Tässä oli nyt yksi viime päivinä syntyneistä ajatuksista, näitä syntyy varmasti vielä lisää.