Taistelija maalissa!

Hengissä ollaan! Hiihtohaaste on nyt lunastettu ja kunnialla suoritettu: 42 kilometriä hiihdetty aikaan 4 tuntia ja 46 minuuttia. Ylitin omat odotukseni reilusti, sillä etukäteen kuvittelin, että matka kestäisi jopa kuusi tuntia. Tämä sunnuntai on mennyt palautellessa, joten vielä en ole saanut kirjattua tarkempia kokemuksia ja ajatuksia ylös, mutta raportin aika seuraa pian.

Maalissa! Minut puettiin kisaan Tour de ski maailman cupin johtajan liiviin…

 

Tämä matka oli minulle todella symbolinen; vetäisin viimeisen potkun polvivamman perssiille ja jätin rankan elämänvaiheen ladun varrelle. Ja oli mahtavaa huomata, miten hyvin jalkani kestä ja suorastaan yllättävää se, miten nopeasti olen palautunut – oikeastaan suoritus ei ole tuntunut oikein missään.

Yllättävän freesi olo oli heti kisan jälkeen. Kuvaa katsellessa tuskin näkyy edes, että olen tässä juuri vetänyt hiihtäen 42 km.

 

Voitin hiihtokisan Taistelija-palkinnon! Lämmittää mieltä ja todella osui ja upposi – aikamoista taistelua kun elo on ollut viimeiset vuodet. Mutta kaikki tuo on opettanut sen, että joskus sitä vaan täytyy jaksaa taistella tiensä eteenpäin. Mutta nyt, jostain kumman syystä, tuntuu, että vaikeudet ovat kääntymässä voitoksi.

Havahduin taannoin tajuamaan että just nyt kaikki asiat elämässä ovat ihan oikein. Paljon toki puuttuu, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa. Ehkä juuri sen ymmärtää hän, ken on Taistelija.

Jos sinä taistelet nyt elämässä jossain asiassa, muista, että palkinto siitä lunastetaan vielä!

 

Iloa alkavaan viikkoon ja kuulemisiin pian!

/Äm

Mainokset

Maija vs. ruotsinkieli 6-0

Tiedättekö hyvät ihmiset miltä tuntuu, kun voittaa jonkun pelon. Se tuntuu MAHTAVALTA! Minä olen tänään tehnyt murskavoiton yhdessä isossa pelossani.

Olin tänään haastattelussa Göteborgissa. RUOTSIN KIELELLÄ! Mitä ihmeellistä siinä on, sähän olet asunut siellä jo vuoden, joku voisi ihmetellä. No siinä on paljonkin ihmeellistä. Sillä vaikka olen asunut täällä jo vuoden, olen pelännyt ruotsin puhumista yli kaiken. Pelännyt etten osaa, etteivät ihmiset ymmärrä; en oikeastaan suoraan sanottuna tiedä mitä jännitän, kynnys vaan on valtavan suuri. Ja sitten en kuitenkaan ole halunnu puhua englantiakaan, koska haluan oppia ruotsinkielen paremmin täällä ollessamme. Mutta en ole uskaltanut puhua sitä. Mielenkiintoinen kierre!

Nyt kesän jälkeen tänne palattuani jokin on muuttunut. Haastattelu koski erästä kurssia, johon olen täällä osallistumassa; minun piti kertoa paljon itsestäni, elämästäni ja jopa henkisestä kasvustani. Ja minä vaan hoidin homman kotiin. Puhuin kuin ruuneperi. Ruotsiksi, haluan huomauttaa. Kaksi sanaa englanniksi. Ja haastattelija kehui minun puhuvani erinomaisesti. Mä leijun! Kuusnolla!

Mikä on muuttunut? Koko homman avain oli se, että en stressannut haastattelua etukäteen, en luonut mitään ennakko-oletuksia sitä kohtaan ja päätin vain haastattelussa keskittyä hetkeen. En jaksa enää jännittää, vaan olen päättänyt, että otan tästä asiasta niskalenkin. Mitähän muita pelkoja tässä voisi voittaa seuraavaksi?

iloinen

Iloinen! (Ja hienoja kukkia muuten sain eilen poikaystävältäni, huomaatko?)