Uusia tuulia urheilurintamalle – haluan aloittaa uuden harrastuksen ja kysyn siihen sinun apuasi!

Nyt on saatava vähän äksöniä elämään! Haluan aloittaa uuden urheiluharrastuksen. Jotain, mitä treenataan ja tehdään yhdessä (ei yksin puurtamista) sekä joka pistää minut äärirajoille taitojeni ja fysiikkani kanssa. Jotain uutta ja jännää. Haluan saada hauskuutta elämään ja voida jakaa sitä kanssasi. Haluan myös taas päästä vähän haastamaan itseäni, sillä edellisistä haasteista on jo sen verran aikaa.

Ehdota! Mitä minun tulisi alkaa harrastaa ja missä? Kenties jotain, jota itse harrastat ja haluaisit minun tutustuvan lajiin? Valitsen ehdotuksista yhden innostavimman ja hyppään hommiin. Sen lisäksi, että harrastan, aion myös tehdä kokemuksestani juttua.

Kuva: Markus Kiili

Kuvat Stepi Sundberg

Muistatko muuten tämän kuvien seikkailun, kun pyöräilin kolmessa päivässä 350 kilometriä Äkäslompolosta Norjan Altaan? Koko mahtava supersankaritarina Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua löytyy TÄÄLTÄ, lue kokonaan!

Tuossa tarinassa on eräs tärkeä oivallus, joka kerta toisensa jälkeen ajaa minua uusien rajojeni ylittämistä vaativien suoritusten ääreen. Toimikoon nämä, tuosta tarinasta tähän nostamani sanat inspiraationa tälle uudelle alkavalle viikolle:

 

”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”

Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.

Mainokset

Taistelija maalissa!

Hengissä ollaan! Hiihtohaaste on nyt lunastettu ja kunnialla suoritettu: 42 kilometriä hiihdetty aikaan 4 tuntia ja 46 minuuttia. Ylitin omat odotukseni reilusti, sillä etukäteen kuvittelin, että matka kestäisi jopa kuusi tuntia. Tämä sunnuntai on mennyt palautellessa, joten vielä en ole saanut kirjattua tarkempia kokemuksia ja ajatuksia ylös, mutta raportin aika seuraa pian.

Maalissa! Minut puettiin kisaan Tour de ski maailman cupin johtajan liiviin…

 

Tämä matka oli minulle todella symbolinen; vetäisin viimeisen potkun polvivamman perssiille ja jätin rankan elämänvaiheen ladun varrelle. Ja oli mahtavaa huomata, miten hyvin jalkani kestä ja suorastaan yllättävää se, miten nopeasti olen palautunut – oikeastaan suoritus ei ole tuntunut oikein missään.

Yllättävän freesi olo oli heti kisan jälkeen. Kuvaa katsellessa tuskin näkyy edes, että olen tässä juuri vetänyt hiihtäen 42 km.

 

Voitin hiihtokisan Taistelija-palkinnon! Lämmittää mieltä ja todella osui ja upposi – aikamoista taistelua kun elo on ollut viimeiset vuodet. Mutta kaikki tuo on opettanut sen, että joskus sitä vaan täytyy jaksaa taistella tiensä eteenpäin. Mutta nyt, jostain kumman syystä, tuntuu, että vaikeudet ovat kääntymässä voitoksi.

Havahduin taannoin tajuamaan että just nyt kaikki asiat elämässä ovat ihan oikein. Paljon toki puuttuu, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa. Ehkä juuri sen ymmärtää hän, ken on Taistelija.

Jos sinä taistelet nyt elämässä jossain asiassa, muista, että palkinto siitä lunastetaan vielä!

 

Iloa alkavaan viikkoon ja kuulemisiin pian!

/Äm

Maija vs. ruotsinkieli 6-0

Tiedättekö hyvät ihmiset miltä tuntuu, kun voittaa jonkun pelon. Se tuntuu MAHTAVALTA! Minä olen tänään tehnyt murskavoiton yhdessä isossa pelossani.

Olin tänään haastattelussa Göteborgissa. RUOTSIN KIELELLÄ! Mitä ihmeellistä siinä on, sähän olet asunut siellä jo vuoden, joku voisi ihmetellä. No siinä on paljonkin ihmeellistä. Sillä vaikka olen asunut täällä jo vuoden, olen pelännyt ruotsin puhumista yli kaiken. Pelännyt etten osaa, etteivät ihmiset ymmärrä; en oikeastaan suoraan sanottuna tiedä mitä jännitän, kynnys vaan on valtavan suuri. Ja sitten en kuitenkaan ole halunnu puhua englantiakaan, koska haluan oppia ruotsinkielen paremmin täällä ollessamme. Mutta en ole uskaltanut puhua sitä. Mielenkiintoinen kierre!

Nyt kesän jälkeen tänne palattuani jokin on muuttunut. Haastattelu koski erästä kurssia, johon olen täällä osallistumassa; minun piti kertoa paljon itsestäni, elämästäni ja jopa henkisestä kasvustani. Ja minä vaan hoidin homman kotiin. Puhuin kuin ruuneperi. Ruotsiksi, haluan huomauttaa. Kaksi sanaa englanniksi. Ja haastattelija kehui minun puhuvani erinomaisesti. Mä leijun! Kuusnolla!

Mikä on muuttunut? Koko homman avain oli se, että en stressannut haastattelua etukäteen, en luonut mitään ennakko-oletuksia sitä kohtaan ja päätin vain haastattelussa keskittyä hetkeen. En jaksa enää jännittää, vaan olen päättänyt, että otan tästä asiasta niskalenkin. Mitähän muita pelkoja tässä voisi voittaa seuraavaksi?

iloinen

Iloinen! (Ja hienoja kukkia muuten sain eilen poikaystävältäni, huomaatko?)