Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi?

Joka jeesuksen kerta, kun aion painaa blogini julkaisunsppulaa ennen uuden tekstin julkaisemista, mielessäni käy sama ajatus:

”Ei tässä ole mitään järkeä, eihän kukaan tätä kuitenkaan lue, ei tykkää, eikä ketään kiinnosta ja miksipä kiinnostaisikaan”.

Tai kun laitan radiossa mikrofonini liun pois päältä, lyön käteni otsalle, rutistan naamani ja totean ääneen:

”Voi hitto mitä kuraa juuri tuli suusta, enkö minä parempaan pysty!”

Tai nyt, kun viime aikoina tämä sinkkuuteni on ollut taas niin tapetilla, huomaan aina, ihan joka kerta tavatessani mielenkiintoisen tyypin huomaan ajattelevani, että eihän tuo nyt minusta voi olla kiinnostunut, kyllähän hänelle löytyy parempikin, ja minähän olen tällainen kamala.


VIIME viikolla radiolähetyksessäni oli teemana Upeat Villit Miehet – vietettiinhän tuollaista hienoa teemapäivää menneenä lauantaina. Juttelin monen ihmisen kanssa siitä, millainen oikeastaan on Upea Villi Mies (tai aivan samalla tavoin: Upea Villi Nainen tai Muunsukupuolinen!) ja vieraanani lähetyksessä oli mies, jonka kanssa asiaa pohdittiin myös ihan kaiken kansan kuullen.

Jokainen, alleviivaan, JOKAINEN juttukumppanini sanoi:

”No, enhän minä ole mikään upea saati villi, ihan tavallinen, tylsä tyyppi olen, ei minusta kyllä ole tällaiseen asiaan sanomaan mitään.”

Joka ikinen ihminen vähätteli itse itsensä – alleviivaan: ITSE ITSENSÄ – pienimpään takanurkkaan kyyhöttämään, ja minä jäin pitkäksi aikaa miettimään:

Miksi?

Miksi nämä ihmiset vähättelevät ja aliarvioivat itseään noin rankasti, kun minun silmiini he näyttäytyvät todella mielenkiintoisilta ja hienoilta tyypeiltä, joilla on varmasti paljon annettavaa ja ammennettavaa itsestään.

Kysyin asiasta myös radiolähetykseni haastateltavalta. Hän oli ihan mahtava, upea ja mielenkiintoinen tyyppi, ja jopa uskaltaa sen antaa näkyä, mutta silti useamman kerran itsekin sortui vähättelemään omia tekemisiään tai persoonaansa. Ei hänkään osannut sanoa syytä itsensä vähättelemiseen – sanoi sen vaan jotenkin lipsahtavan suusta, kun niin vain tapana on.

En voinut päästää asiaa helpolla läpi omien sormieni. Keksisinkö itse vastauksen?


MITÄ enemmän asiaa pohdin, alkaa minusta tuntua, että itsensä vähätteleminen on vain laiskoihin ihmisiin iskostunut tapa, jonka turvin voi välttää kaivamastaan itsestään esiin sen upean villin ihmisen, joka ihan aidosti ja oikeasti on. Se on itsekunnioituksen ja arvostuksen puutetta, johon meillä kenelläkään ei tulisi olla mitään syytä. Kyse on myötätunnosta itseä kohtaan, joka tekee jokaisesta hyvän tyypin.

On niin helppo turvautua heikkoon uskomukseen itsestä, sillä silloin ei tarvitse tehdä mitään: voi vain maata sohvalla ja valittaa miten elämä kohtelee kaltoin, minua, pientä uhria. On turvallista syyttää suomalaista kulttuuria siitä, ettei se salli meidän nostaa itseämme esille, tai etteivät ulkopuoliset halua meidän olevan omanlaisiamme, innostuneita ja itsevarmoja ihmisiä. Tai, että he kokevat meidän olevan jotenkin leuhkoja – ja jos niin ajattelevatkin, heidän ongelmansahan se on!

 

Upea, villi ihminen: Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi, vaan tapasi on valita vähättely?

 

Me kaikki haluamme sanoa olevamme hyviä tyyppejä, ajatella olevamme kelpaavia, hyväksyttäviä ihmisiä ja tuoda tämä kaikki esille, mutta samalla pelkäämme sitä, mitä toinen siitä ajattelee.

Kummallinen kierre; näetkö tässä jonkin ristiriidan?


OLEN jäänyt itselleni kiinni useamman kerran viime päivinä siitä, miten aivan omaehtoisesti, rakennan itsellen huonon itsetunnon ja valitsen aina helpoimman; itseni vähättelyn, ja ajattellen, ettei kukaan ole kiinnostunut tai että juttuni ovat kuraa. En anna itselleni arvoa, en anna itseni olla arvokas kaikella sillä, mitä minulla on. En päästä itseäni loistamaan!

Ja tuon valinnan teen tietoisesti ihan minä itse, joka päivä erikseen. Voisinko valita toisin?


ON järkyttävää ajatella, miten paljon enemmän, ja hyvää me suomalaiset saisimme aikaan, jos ei vähättelisi itseä, omia voimiaan.

Kamalaa todeta, ettemme edes arvosta itseämme niin paljon että pystyisimme sanomaan: ”Hei kato, mä oon hyvä tyyppi ja osaan näitä juttuja.” Se on lopulta aika helppoa!

Jonkun on vaan rohkeasti alettava arvostaa itseään ja antaa sen näkyä. Ehkä se sitten tarttuu toiseen, ja kolmanteenkin!

Miten sinä voisit olla tuo tyyppi? Auttaisiko, jos vain luopuisi tavastaan aliarvioida itseään.

/Äm, Upea Villi Nainen

Mainokset

Reippaan tytön tunnustus: minäkin tarvitsen apua

Tiedätkö, mikä on maailman kamalin lause?

“Siis vitsit hei toi sun juttus on ihan sairaan hyvä, ja sä oot kyllä ihan uskomattoman kova ja rohkea mimmi – sä tuut kyllä vielä pääsemään pitkälle. Mutta hei me ootetaan ja katotaan nyt miten toi sun juttus kehittyy, niin palataan sitten asiaan. Kyl sä klaaraat ton vielä eteenpäin, kiva seurata täältä miten toi menee.”

Ni. Toi.

 

* * *

 

No surprise, kävin taas aamulla kävelemässä meren rannalla ja jostain kumpusi ajatus. Aloin puhua kameralle uskosta. Tästä aamuisen oivalluksen jakamisesta Snapchatiin on nyt tullut tapa.

Vaikka taas vähän huonolaatuisena, niin laitettakoon video nähtävillesi myös Youtubeen jos et ole vielä Snapchatissa. On pakko jakaa se kanssasi, sillä se on tunnustukseni; rehellisintä, mitä taas pitkään aikaan sinulle uskaltanut sanoa.

 

 

Yksi ajatus kävelyllä johti toiseen, ja muistin nähneeni pyskologi Maaret Kallion tämänviikkoisen kirjoituksen kilteistä tytöistä. Oli pakko mennä etsimään se, sillä en ollut ehtinyt vielä lukea sitä. Tyttönä minä saatan olla tänä päivänä seikkailuineni “kiltistä” aika kaukana, mutta oletin Maaretin pohtineen asiaa tapansa mukaan ajatuksia herättävällä tavalla. Sitä en ollut tiennyt, että ”kiltin” sijaan Maaret puhuikin “reippaasta tytöstä”.

Oho, hänhän puhuikin minusta ja samasta aiheesta, josta olin juuri videokameralle kertonut.

 

* * *

 

Minä olen Maija, reipas tyttö. Perheen vanhimmainen lapsi, joka on pärjännyt aina ja kaikessa ilman sen kummempaa tökkimistä. “Maija pärjää”, on ollut niin minun kuin muiden ympärilläni olleiden ihmisten mantra, ja uskoni itseen maailman vahvimpia. Ja kaikki sen tietävät! Kehuvat, kun aina vaan selviän ja tiukoistakin paikoista putoan jaloilleni.

Pitkälle tuolla mantralla pääsikin; sain huippukoulutuksen, oman firman ja aika kivalta ulospäin näyttävän elämän. Reipas Maija saa sen mitä haluaa!

Mutta sitten koettivat vaikeat vuodet, eikä minä enää pärjännytkään. Tapahtui iso asia: Reippaasta tytöstä tuli rehellinen tyttö.

Jos et tiedä mistä puhun, lue vaikka tämä blogini: Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

 

* * *

Arvaapa kuinka monta kertaa minä olen tuon kuullut tuon maailman ärsyttävimmän lauseen viime aikoina? Olen juuri aloittanut asiantuntijayrittäjänä. Täynnä intoa, uskoa, intohimoa ja osaamista. Vain yksi puuttuu; muiden tuki. Älä ymmärrä väärin, kyllä ympärilläni on paljon minuun uskovia ihmisiä, mutta, kuten tuo vihaamani lause ehkä auttaa ymmärtää, minua tykätään enemmän seurata sivusta ja kannustaa sieltä.

Olenko liian vahva? Pelottava? Hämääkö ulkokuoreni, vaikka tämänkin blogin sivuille, lukemattomiin kertomuksiini, on kiteytyy kaiken rohkeuden ja reippauden takana se todellinen nainen, joka tietää olevansa vajaa ilman muita? Nainen, joka on rehellinen ja sanoo, ettei pärjää ilman muita.

Vai onko minun todella tarkoitus vain pärjätä yksin?

12042169_10153366057034457_561700520_n

Videollani pohdin uskoa – itsevarmuutta ja -luottamusta. Onpa sitten reipas tyttö tai poika tai vaikka vähän vähemmänkin reipas, ihminen tarvitsee uskoa itseensä sekä omaa tahtoa ja kykyä selvitä asioista itsenäisesti.

Mutta sitten jossain kohtaa oma usko ei enää riitä.

Ei yksinkertaisesti riitä.

Jotta tapahtuisi ihmeitä.

Ja tässä pisteessä tämä tyttö nyt on.

 

* * *

Maaretin sanat kolahtivat syvälle rehellisen tyttöön. Onko kukaan tajunnu, että minuakin saa auttaa? En minäkään pärjää yksin. Ei kai minun tarvitsekaan? Ei, sillä tarvitsen nyt ehkä enemmän kuin koskaan sitä, että joku toinen uskoisi minuun ja osoittaisi sen myös toiminnassa.

Reipas tyttö on aika yksinäinen tyyppi. Rehellinen haluaisi olla jotain muuta, sillä kukaan ei ole mitään ilman toista. Vaikka minulla olisinkin maailman vahvin usko ja tahto, tarvitsen silti muiden apua.

Se on rehellisen tytön puhetta. Reippaan tytön tunnustus.

Oletko sinä reipas vai rehellinen ihminen? Millaisia sinun kokemuksesi yksin pärjäämisestä ovat?

Jaksatko sinä pärjätä yksin?

/Ämmäsi, kysyen tänään miten minä voisin auttaa sinua

Pääpäivä! Ajatuksia päivän kuvaussessiosta

Huomenta! Ja kaikille naisille upeaa naistenpäivää! Tänään on pääpäivä. Glamourkuvaukset. Päällimmäiset filikset: väsyttää kamalasti, jännittää, mutta samalla olen ihan valtavan innoissani.

pääpäivä1

Väsymystä koitan nyt taltuttaa kahvilla ja vihersmoothiella.

pääpäivä2

Tämä kuvaussessio on minulle hemmotteluhetken lisäksi pieni testi. Lähdin tähän mukaan sikisi, että haluan tutkia miltä tuntuu, kun pääsee ammattilaisten käsiteltäväksi, laitettavaksi kauniiksi heidän näkemyksensä mukaan. Olen antanut heille täysin vapaat kädet, he saavat päättää kuinka minut kuvataan Mitä he näkevät minussa? Millaisia puolia he näkevät minussa erityisen kauniiksi?

Minulla on takana pitkä verkkarijakso, josta on ollut glamour kaukana. Olen jo pitkään halunnut olla nainen, kokea itseni kauniiksi ja… kyllä, haluttavaksi. Nyt haluan kokeilla miltä tuntuu laittautua pitkästä aikaa oikein kunnolla hienoksi. Miten se vaikuttaa minuun? Haluan kokeilla miltä tuntuu olla kuvattavana glamour-asetelmassa; keikistellä kameran edessä oikein olan takaa. Löytyykö sisältäni se tyrmäävä kaunotar? Ja mitä sen löytyminen tekee itsetunnolleni?

Ja sitten kaiken tämän lopputuloksena haluan tietää miltä tuntuu katsoa itseään kuvasta kauniina ja upeana. Tunnistanko itseni? Vai löydänkö jotain muuta?

Näihin kysymyksiin saadaan vastauksia pian… Nyt pistän mekot (eli puolet vaatekaapistani, kun en osannut valita oikeita…) kassiin ja lähden kohta matkaan.

pääpäivä3

/Maija, I’m so excited and I just can’t hide it!