Miks mun pitää aina keksiä näitä hässäköitä, kun joka kerta tulee tämä päivää ennen paniikki?

Rakas päiväkirja,

Tänään päällimmäisenä mielessä on huominen. Ahdistaa. Miksi mun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Aina näitä repäisyjä ja haasteita keksiessä on ihan innoissaan ja kaikki tuntuu tosi hauskalta ja järkevältä, mutta sitten kun tulee se liikkeelle lähtemisen aika, se kun niitä hässäköitä täytyy oikeasti alkaa toteuttaa, iskee tämä kamala ahdistus, päivää ennen paniikki. Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä.

Huomenna alkaa tanssikurssini. Sain idean että haluan uuden harrastuksen ja sitten päädyin paritanssiin ja helvetti vielä kuuluttamaan ääneen julkisesti, että haastan jonkun miehen tanssiparikseni. Voi vittu. Miksi? Miksi pitää tehdä tällaista? Mitä järkeä!?

No, tiedän kyllä vastauksen jo ihan heti, mutta miksi tämä tunne tulee aina ja joka kerta ennen näitä haasteita? Tiedän, että tästä tulee ihan sairaan hauskaa ja hyvä proggis, mutta jännittää ihan kamalasti. Jostain syystä aina ennen kuin pitää oikeasti lähteä liikkeelle, tuleekin se, ettei mitenkään viitsisi vaivautua. Vaikka tiedän niin paljon kaikkia heittäytymisiä tehneenä, että nämä kannattaa, ja itsensä haastaminen ja uuden oppiminen on parasta mitä voi olla, mutta siltikin olisi vaan kivempi nyt sanoa, että en pääsekään.

Huomenna menen tutustumaan kurssiin yksin, mutta olen jo mielessäni tehnyt päätöksen siitä, kenet otan parikseni. Sellainen nimittäin ilmaantui ja löytyi. Mutta nyt en jotenkin uskalla sanoa hänelle, että no tule mukaan ja katsotaan mitä tästä syntyy. Pelottaa joku asia, en oikein edes tiedä mikä, mutta jotenkin mieli pyrkii näkemään paljon pidemmälle ja pelkää, että tästä seuraa jotain pahaa. Mutta herranjumala mitä ihmeen pahaa tällaisesta voi seurata? Se, että pari jättää kurssin kesken tai että minä päätän, ettei homma toimikaan ja lopetan tanssin, sekö? Onko se sitten niin kamalaa? Miksi sen antaisi estää edes yrittämisen?

Joo-o, tiedän kaiken kokemuksestanikin ihan loogisesti, mutta silti. Ei vaan viitsisi vaivautua. Mitä sitten saa, jos ei kokeilekaan? On ollut niin paljon tylsää ja yksinäistä aikaa ja kaikki vanhat tutut liikuntaharrastukset kyllästyttävät. Tähän samaanko sitten jään ja ahdistun siitä, kun ei ole tekemistä ja iloa elämässä?

Tämä muuten toimii! On tosi helpottavaa kirjoittaa näitä ajatuksia näin auki. Saa perspektiiviä ja tajuaa, että omat ajatukset on aikamoisia ankeuttajia. Huomaa myös, että miten laiska ja pelkuri sitä voisikaan olla jos… jos ei olisi. Onhan se aika kummaa, että vaikka olisi kuinka rohkea ja innokas heittäytyjä, aina tulee se päivä, siis just tämä päivä ennen toimintaa!

Ajatella: kolme vuotta sitten kun menetin koko liikkumiskykyni, en olisi mitään muuta halunnutkaan kuin sen, että mulla olisi kaksi jalkaa joilla voisi tehdä vaikka mitä. Niin jos olisin tuolloin tiennyt ajatukseni tänään, mitä olisin itselleni sanonut?

No voi hyvää päivää sentään! Tietysti mun pitää tunkea itseni tästä sohvalta ja aloittaa se, mistä olen jo saanut itseni innostumaan. On suorastaan loukkaus sitä itseäni kohtaan, joka olin kolme vuotta sitten, että edes punnitsen tällaisia asioita.

Noni. Mä laitan nyt myös sille miehelle viestin. Aion uskaltaa. Ja aion sanoa sille suoraan, että jännittää, kun en tiedä miten tässä käy.

(Tuo oli muuten aika hyvä ja avaava kysymys pohtia, mitä tästä tilanteesta olisi ajatellut vuosia aikaisemmin vaikeassa tilanteessa, täytyy pistää mieleen ja käyttää myöhemminkin!

Jännityksellä, Äm

Ps.

Tänään on muuten mun ja Sairaalahousujen vuosipäivä. Kyllä, tasan kolme vuotta sitten onnettomuuden jälkeen mut lähetettiin kotiin nämä housut jalassa kun mitkään housut mahtuneet ei mahtuneet mun jalkaan – koska polvi. Juhlittiin yhteisiä vuosiamme asianmukaisin menoin: laitoin housut pesukoneeseen ja lähdin kuntosalille. Edelleen nukun lähes joka yö nämä jalassa, ja kyllä esim. kaikki päivät, jolloin en lähde kotoa mihinkään, vietän nää jalassa. Ne on vaan niin mukavat, kun ei purista ja matsku on hengittävää. Kolme vuotta! On muuten meikäläisen viime vuosien ylläpitämistä suhteista tämä pisin. Mitä se sitten kertoo musta?

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Katsotaan nyt sitten miten tämän kanssa oikein käy.

Jännitys

Jos olenkin yleensä hyvä kuvaamaan kokemuksia ja tunteita sanoin, en ole varma pystynkö siihen tällä kertaa. Eilen oli hieno päivä, jonka jäljiltä olen vieläkin vähän ihmeissäni.

Menneisyys, tärkeä elämänvaihe, aikuiseksi kasvaminen, itsenäistyminen, elämäni hienoin vuosi, uudet kulttuurit, uudet maat, seikkailu, rakkaus, kiitollisuus, aika, jolloin minusta tuli minä… Nuo sanat purkautuivat ensimmäisenä näppäimille, kun päästän ulos tunteet ja ajatukset, jotka liittyvät eiliseen.

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten Cindy, tämä upea nainen, neljän lapsen yksinhuoltaja Las Vegasin esikaupungista, otti minut, villin nuoren naisen vieraasta maasta osaksi perhettään ja tarjosi minulle elämäni vuoden; ajanjakson, jonka edelleen rankkaa yhdeksi elämäni hienoimmista ja tärkeimmistä vuosista – edelleen. Hän lähti mukaan vaihto-oppilasohjelmaan ja tarjosi minulle ehdottomasti upeimman kodin ja perheen, jonka olisin koskaan voinut saada. Hän vei minua paikkoihin, matkustimme monissa eri amerikkalaisissa kaupungeissa, jutteli kanssani elämästä, oli tukeni ja turvani, mutta ennen kaikkea; hän rakasti minua aivan kuten yhtä omista lapsistaan.

Ja sitten eilen minä tapasin hänet! Viimeksi olemme nähneet kymmenen vuotta sitten kun vierailin Vegasissa viimeksi.

cindy2

Ja nyt tullaan siihen osaan, jota en osaa kiteyttää sanoiksi.

Oletko sinä tavannut joskus jonkun tärkeän, jossain vaiheessa elämääsi hyvin merkittävänä osana olleen ihmisen vuosien jälkeen?

Vaikka minäkin olen tehnyt elämässä uskaliaasti jos jotain, eilen lähtiessäni ajamaan kohti Cindyn kotia minua jännitti ihan hirvästi. Paljon enemmän kuin monesti muulloin. En oikeastaan tiedä miksi. Mutta sen tiedän, että en osaa kuvata noita tunteita näpyttämällä näitä nappuloita.

Jännitys syntyy kai aina siitä odottamattoman tunteesta; kun ei tiedä mitä tapahtuu ja kuinka reagoi näihin tilanteisiin. Jännityksen tunne tarvitaan onpa kyse sitten mistä tahansa Minulla jännitys purkaantuu aina ennen h-hetkeä kummallisella ajatuksella; haluan jättää koko asian tekemättä. Aivan kuten eilen. Ajattele! Mietin, että en haluaisi lähteä Cindyn luokse ollenkaan, että olisi vain helpompi olla menemättä, ettei tarvitsisi jännittää.

Jännää. Jännitys on jännää. Miksi ihmeessä ihminen jännittää? Mikä on jännittämisen tarkoitus? Ehkä me emme ilman jännityksen tunnetta saisi koskaan mitään aikaan. Jos ei tarvitsisi vähän puskea itseään jonkin jännityksen kynnyksen ylö kohti tuntematonta.

Ja sitten tajuta, kuinka turhaa jännittäminen oli. Kun astuin Cindyn ovesta eilen sisään, oli kuin välissämme ei olisi ollut vuosia lainkaan. Juttu jatkui kuin ennen.

cindy1

Lounaalla meksikolaisessa ravintolassa tapasimme mys Amerikan vaihto-oppilasperheeni tyttären, Carrien. Me olimme vaihto-oppilasvuotenani erottamattomat.

 

meksikolainen

Ja tämä on syntinen salaisuuteni: meksikolainen ruoka. Mitä lähemmäs Amerikassa menee Meksikon rajaa, sitä autenttisempaa ja parempaa meksikolaista saa. Tähän ruokaan minä rakastuin parikymmentä vuotta sitten.

 

Ihana ja jännityksen sekainen päivä eilen. Onneksi reissua on jäljellä vielä kuukausi, ja ehdimme nähdä lähes koko perheen voimin vielä monta kertaa. Olen menossa viettämään myös joulua heidän kanssaan.

/Ämmä, maailman kiitollisin tästä mahdollisuudesta olla Amerikassa ja tavata rakkaita ihmisiä

Arvoituksia, salaisuuksia, mysteereitä ja vinkkejä

Nyt on tämä tyttö jännän äärellä! Tulin juuri yhdestä mysteeripaikasta kuvaamasta yhtä aika mielenkiintoista juttua. Salaisuutta! Koska minä en voi kovin pitkään pitää asioita salaisuuksina, HUOMENNA saat tietää kaiken.

kuka

Mutta tässä sinulle sillä välin arvoitus ja pähkinää purtavaksi: Kuka on tämä henkilö ja miten hän liittyy tähän kaikkeen. Ja mihin kaikkeen? Ja miksi?

Annetaan nyt vielä toinen vinkki. Arvaa mikä tämä on…

vinkki

Maltahan huomiseen, niin saat tietää, sillä TAKAAN sulle, että tämän sinä todella haluat tietää…

/Ämmä, vielä tänään innoissaan, huomenna ei ehkä enää…

Pelkään kertoa missä kävin tänään

Kävin taas visiitillä Göteborgissa. Ajattelin ensin etten kertoisi tästä käynnistä ennen kuin tiedän kuinka asian kanssa käy, mutta tuossa kotiin ajellessani totesin, että mitä ihmettä minä spennaan. Tämähän on elämääni! Ja siihen kuuluuvat kaikki nämä asiat; varmat ja epävarmat. En siis voi jättää tätä asaa kertomatta vain siksi, että pelkään menettäväni kasvoni jos asia ei toteudukaan. Miksiköhän sitä häpeää ja pelkää epäonnistumisen mahdollisuutta ja siitä julkisesti kertomista? Tuntuuko epäonnistuminen sitten vielä pahemmalta, jos on jo kertonut kaiken julkisesti?

koelaulu1

Matkalla koelauluun. Lupaan, etten ota jatkossa enää yhtään kuvaa ajaessani autolla.

Kävin erään lauluyhtyeen koelaulussa. Olen todella innoissani ja haluaisin niin kovasti päästä ryhmään mukaan! Ryhmä tekee erilaisia näyttämöprojekteja (yhdistää siis vähän teatteria ja musiikkia; juuri niitä asioita, joita rakastan!). Olo on nyt samanlainen kuin aina kaikkien koe-esiintymisten jälkeen: hyvin epävarma ja sekava. Laulu meni hyvin, ja esiinnyin varmasti oikein vakuuttavasti ja osasin perustella miksi minun kuuluisi olla mukana, mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Hakijoita on useita, eikä raadin mielenliikkeitä ei voi koskaan ennustaa. Saan tiedon jo perjantaina. Jännittää! Pitäkää peukut pystyssä minulle!

koelaulu2

Göteborgissa juuri ennen koelaulupaikan ovesta sisään astumista

/Maija, jättää nyt tämän asian muiden käsiin ja iloitsee onpa tulos mikä tahansa