Olen ollut viikonlopun Tampereella. Ei näköjään tarvitse mennä kuin vain parin tunnin ajomatkan päähän omasta kuplastaan, jotta pääsee irti ja etäälle. Jotta näkee lähelle. Kuplaa minä olen paljon taas pohtinut. Sitä pientä maailma ja todellisuutta, josta käsin me suihkimme suuntaan jos toiseen – harmillisen usein aivan väärään.

Olen viime aikoina kehittänyt itsessäni kykyä nähdä ulos kuplasta, vaikka olenkin sen sisällä. Siis koettanut tietoisesti pitää itseni ja tunteeni irrallaan tapahtumista pienen maailmani sisällä. Olen pyrkinyt siihen, että oppisin ottamaan asiat asioina, enkä ottaisi kaikkea kiinni itseeni. Etten provosoisi ja provosoituisi suotta.

Niin käy usein kuplassa. Että on liian vakavissaan, kiihkoileekin. Ja sitten antaa väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessaan hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.

Niin saattaa käydä. Kuplassa.

Tulin vasta reissulta kotiin, mutta oli heti pakko käydä pienellä kävelyllä. Tuntui, että haluaisin sanoa jotain sinulle, mutten kyennyt siihen. Mielessä pyöri asia, josta olen ollut viime päivinä kovin huolissani: se kuinka julmasti kohtelemme itseämme ja toisia.

Ja sitten se iski. Yksi sana.

Myötätunto.

Inhimillisimmän ihmisluonnon hyväksyminen ja anteeksianto.

Viime viikolla päätimme kollegani Juhan kanssa tehdä lukuisista pyynnöistänne johtuen muutaman uuden jakson HelsinkiReal-ohjelmaa tänä keväänä. Pyöritin käsissäni yhtä jaksojemme parhaimmistoon kuuluvista. Tätä

Ja kävelyllä käydessäni tajusin, että juuri tämän minä haluan sinulle tänään sanoa. Toivon sinun katsovan tuon jakson, jossa entinen väkivallan ammattilainen puhuu myötätunnosta. Myötätuntoa minä toivon sinun pohtivan näin uuden viikon alkaessa. Tulkoon siitä myötätuntoinen ja kaunis!

/Äm