Peura ajovaloissa, saimaannorppa rantakivellä ja muita tarinoita taloudellista ajamisesta Onnellisten Ajokoulussa

– Ajattelepa polkupyöräilijää: miten hän lähestyy liikennevaloja?, kysyy liikenneopettaja Jiri Kattelus minulta kun olemme ajaneet yhden kierroksen.

Taloudellisen ajamisen testiajo Helsingin kaupunkiliikenteessä. Minun kulutuksekseni normaalilla ajotyylilläni on muodostunut 8,9 litraa/100 km.

Jiri on pudistanut päätään. Ja heristänyt sormeaan.

Minä yritän piirtää mieleeni kuvaa pyöräilijästä liikennevaloissa.

Peura ajovaloissa.

Sen minä näen juuri nyt.

Nolottaa. Katson Jiriä neuvottomana. Mitä se fillaristi nyt sitten oikein tekee? En minä tiedä. Olen viimeksi ajanut fillaria pari vuotta sitten Ruotsissa kotikaupungissani, jossa oli yhdet liikennevalot…

Autoa olen ajanut taas paljon enemmän, mutta selvästikin hyvin epätaloudellisesti. Jarrutuksia, pysähdyksiä, vaihteiden venksuttamista, suhteellisen epäennakoivaa ajotapaa, ajoreittejä, joilla on valtava määrä kääntymisiä vasemmalle. Onneni on siis istua tässä uuden Mazda 2:n penkissä Onnellisten Ajokolussa juuri nyt tutkimassa tapaani ajaa.

IMG_2353

– Kun pyöräilijä huomaa edessään punaiset liikennevalot, se lopettaa polkemisen, jotta vauhti hidastuisi. Polkupyöräilijä ei halua, että vauhti pysähtyy, sillä sitten hän joutuu hyppäämään pois pyörän selästä, Jiri avaa.

Niin, niinhän minäkin teen fillarilla. Mutta miksi en autolla?

– Punaiset valot eivät tarkoita, että tarvitsee pysähtyä. Ne tarkoittavat vain, että niiden ohi ei saa mennä, opettajani jatkaa.

Kun minä näen punaisen, minä painan heti jarrun pohjaan. Ja kaikki muutkin mahdolliset polkimet. Saattaisin vetää käsijarrunkin päälle. Mutta nyt, kun Jirin analyysin ja ohjeistuksen jälkeen aloitamme toisen ajokierroksen tajuan, että liikennevaloja lähestyessä suunta onkin aivan toinen; kaikki polkimet ylös, ei alas!

– Nykyään autot ovat sellaisia, että ne eivät sammu, vaikka nostaa kaikki polkimet ylös. Ja sen tekeminen on taloudellista! Antaa auton rullata rauhassa ja valot ehtivät taas vaihtua vihreälle, Jiri kuvailee.

Edessäni valoissa on liuta autoja. Painan jarrun pohjaan ja saan Jiriltä kysyvän katseen.

– Meillä ihmisillä on joku sellainen hassu jonottamisgeeni, että kun näemme jossain jonon, haluamme mennä siihen jatkeeksi. Katsopa vasenta kaistaa, siellä ei ole ketään. Voit kaartaa sinne.

Mutta eikö aina ole ajettava oikeaa kaistaa, ihmettelen.

– Laissa sanotaan vain, että on ajettava vapaana olevaa oikeaa kaistaa. Vain kaistapää pysähtyy jonon jatkoksi.

Ja niin minä rullaan, rauhassa vasemmalle kaistalle. Perääni ehtii joku toinenkin kuski, joka painaa torven pohjaan. Säikähdän. Nainen liikenteessä.

– Mahtavaa, että tuo tyyppi tööttäsi!  Jiri intoilee. Se tarkoittaa, että kerrankin hänkin joutui ajamaan taloudellisesti!

Valot ehtivät juuri vaihtua vihreälle eikä minun tarvitse pysähtyä.

Ykkönen.

Kaasua. Kevyesti poljinta hipaisten.

Ykkönen huutaa.

Huutaa.

Kakkonen.

Kaasua.

Nirsk.

Kolmonen.

?

– Talodellinen ajaminen ei tarkoita hitaasti ajamista, se on itse asiassa hyvin reipasta menoa, Jiri kommentoi.

Hän kehottaa minua painamaan kaasua reilummin kerralla. Liikkeelle lähdettyä ykkösvaihde pitäisi vaihtaa mahdollisimman nopeasti kakkosvaihteelle. Ja kakkoselta voi vaihtaa suoraan neloselle! Vaiheita saa jättää väliin, toisin kuin olen ajatellut. Ja aina pitäisi käyttää mahdollisimman suurta vaihdetta.

Minä jyystän viittäkymppiä kolmosella, mutta opettaja kannustaa pistämään nelosta silmään. Hän hymyilee.

Minäkin hymyilen. Isoja oivalluksia. Ja nämä vain ajaessa. Auton kunnossapitoon ja huoltoon liittyy monta tärkeää asiaa, niistä sovimme keskustelevamme myöhemmin.

IMG_2351

Nyt olemme kaartaneet kakkoskierrokselta takaisin lähtöruutuun. Katsomme mittareita. Tämän kierroksen kulutus 6,9 litraa. Jiri näpyttää laskintaan.

Ensimmäisellä kierroksella keskikulutus 8,9, ajoaika 15 minuuttia. Keskimääräinen nopeus 20 km/tunnissa. Pysähdyksiä 8 kappaletta.

Toisella kierroksella keskikulutus 6,9, ajoaika 12 minuuttia. Nopeus 25 km/tunnissa. Pysähdyksiä 5 kappaletta.

Kierrosten välissä noin 10 minuuttia keskustelua, ja nopeammin perillä, reippammalla vauhdilla ja huomattavasti vähemmän autoa ja luontoa kuormittaen. Ja karkeasti minun vuosittaisilla ajokilometreilläni laskettuna tällaisessa ajossa säästäisin lähes 1 000 euroa polttoainekuluissa.

Aika nopeasti ja vaivattomasti oman ajotapansa voi muuttaa taloudellisemmaksi. Kyse on vaan, että ajattelee. Ihan vähän. Ei peuraa ajovaloissa, vaan itseään ja saimaan norppaa lekottelemassa rantakivellä Saimaan rannalla.

FullSizeRender

/Ämmä, joka seuraavaksi pohtii taloudellista ja turvallista polkupyöräliikennettä astuen parin viikon päästä fillarin selkään 345 kilometrin pyöräilyhaasteeseen

* * *

Mazdan #OnnellistenAjokoulu tekee epävarmoista kuskeista varmempia, liian varmoista mukavampia ja kaikista paljon onnellisempia liikenteessä. Ajokulttuuri muuttuu paremmaksi, kun olet itse onnellisempi ratin takana. Pienten valintojen avulla ajaminen kuormittaa vähemmän niin autoa, ympäristöä kuin kuskin hermoja. #OnnellistenAjokoulussa opitaan, että asioita uudella tavalla katsomalla voi saavuttaa paremman tulevaisuuden.

Vuoden 2015 Onnellisten Ajokoulussa on kaksi ryhmää, joista toista vetää Anna Perho ja toista Aki Linnanahde.

Itse opetuksesta vastaa Ajoakatemia ja sen pääopettaja Minna Sillankorva. Minna on naisten rallin maailmanmestari vuodelta 1991 ja kouluttanut suomalaisista parempia kuljettajia jo 20 vuoden ajan. Apuna Minnalla on yhtä kokenut ajokouluttaja Jiri Kattelus, joka toimii Ajoakatemian lisäksi myös virallisena autokoulun opettajana Parolan Autokoulussa.

Syksyllä Onnellisten Ajokolulaisten taloudellisen ajon taitoja testataan Eco Runissa

 

Liikenneturvallisuus on omia valintoja – Onnellisten Ajokoulun inssiajossa

Kyllähän minä vähän olen sellainen. Liikennepoliisi. Niinku virkaatekevä siviilissä. 

Missä tahansa liikenteessä kuljenkin, olen koko ajan vähän tuntosarvet pystyssä. Kiinnitän paljon huomiota siihen, kuinka muut ajavat moottoriajoneuvoilla, polkevat polkupyörällä tai miten jalankulkijat käyttäytyvät. Se on minulle luontaista. Tulee ihan automaattisesti. Liikenneopettaja-isän kyydissä lapsuuden istuneena siltä ei ole voinut välttyä. On analysoitu nopeudet, ryhmittymiset, liikennekulttuuri ja mahdolliset kolarin paikat. Ihmetelty kuinka vähän turvavälejä ihmiset jättävät autolla ajaessaan tai kuinka väärällä tavalla ohituskaistoja liikenteessä usein käytetään. Kauhisteltu ylinopeuksia. Ihan vähän heristelty sormea muille kun ne eivät osaa ajaa.

Ehkä ensi syksynä minulla on vielä kovemmat natsat siviililiikennepoliisiuteen. Silloin minä ”valmistun” Onnellisten Ajokoulusta. 

Ensimmäinen inssiajoni, se oikea, vuonna 1999 meni aika putkeen. En tiedä mikä vaikutus oli sillä, että isäni hyppäsi insinööriajooni takapenkille mukaan. Ehkä hän hämäsi riittävästi tutkinnon vastaanottajaa, ja suoriuduin koeajostani puhtain paperein.

Tai siis melkein puhtain. Yksi merkintä papereissani oli: ajoin moortoritiellä hetken liian hiljaa, 70 kilometriä tunnissa kahdeksankympin alueella. Mutta se oli vain huomautus, ja inssini meni läpi ensiyrittämällä.

inssi1

Tätä taustaa vasten on tavallaan hauskaa todeta, että kahden viikon takaisen Onnellisten Ajokoulun uusintainssiajoni papereissa on yksi merkintä: ylinopeus (ja aika kova sellainen). Kaasujalka on vuosien varrella muuttunut näemmä vähän raskaammaksi. Oikeassa inssiajossa tämä ei olisi jäänyt vain huomautukseksi. Ylinopeus oli aika hurja. 

* * *

Onnellisten Ajokoulu käynnistyi toissa viikolla toden teolla inssiajolla ja teoriakokeella. Jouduimme tosipaikan eteen heti alussa.

Minä lähdin liikenteeseen opettajamme Jiri Katteluksen valvovan silmän alla. Suoritus Helsingin kaupunkiliikenteessä oli lähes täysi kymppi, mutta se yksi kova ylinopeus romutti koko homman ja inssini olisi oikeassa tilanteessa ollut hylätty. Se oli aika kova pala. Miten en huomannut, että vedin kahtakymppiä yli nopeusrajoituksen? Se vain tapahtui huomaamattani. En edes halua ajatella mitä siitä olisi voinut seurata. Kuinka usein minulle käy näin liikenteessä ajaessani ilman että huomaan ollenkaan?

inssi2

Pohdin ylinopeuttani pitkään. Se nolotti. Kuulin, että moni muukin tiimiläisistäni oli kompastunut. Onko ylinopeus liikenteessä todella näin yleistä? 

Tiimini johtaja Aki kiteyttää omassa Onnellisten Ajokoulun blogissaan myös minun ajatukseni niin hyvin, että lainaan tässä suoraan hänen oppiansa ylinopeustilanteesta (joka meillä muuten sattui aivan samassa paikassa…):

”Ajoin merkittävää ylinopeutta paikassa, jossa kaikki muutkin samaan aikaan liikenteessä olleet autot ajoivat liian kovaa. Viidenkympin rajoitus jäi näkemättä, koska se ei ole siinä tutussa kohdassa normaalisti ollut ja siksi painoin menemään niin kuin ennenkin. Ja juuri se on vaarallista. Se, että emme enää huomioi muuttuneita liikennemerkkejä tutulla reitillämme, koska ajamisesta on tullut niin rutiininomaista. Kuinka monta kertaa olet itse ajanut tutun työmatkan niin, että et oikeastaan muista koko ajomatkasta yhtään mitään? Tuleva palaveri pyörii mielessä ja sitten oletkin jo työpaikan pihassa. Minä olen useamman kerran ja se pysäytti.”

Inssiajo oli hyvä lähtölaukaus ajo-opetuksellemme Onnellisten Ajokoulussa. Tuli kartoitettua omat vahvuudet ja heikkoudet asiantuntijan kanssa. Huomioitua, että pienikin huolimattomuus voi johtaa isoihin lopputuloksiin. Tajuttua, että liikenneturvallisuus on omia valintoja. 

”Mazdan uudet automallit tarjoavat paljon tekniikkaa avuksi turvallisuuden lisäämiseksi, mutta silti se tärkein tekijä olen minä itse. Niin olet sinäkin. Toivottavasti meidän tuottamamme sisältö saa sinutkin miettimään näitä samoja asioita joita olen itse pohtinut, vaikka et nyt ajoukoulussamme olisikaan. Niin se vain on, että mitä useampi mies tuolla liikenteessä kokee herätyksen, sitä mukavampaa meillä kaikilla on. Koskee myös joitakin naisia.”, jatkaa Aki blogissaan.

Niin. Ainakin minua koskee. Minä koin inssiajossani hyvin tarpeellisen herätyksen. On katsottava ajaessaan aina vähän kauemmaksi, ennakoitava. Oltava läsnä ajossa. Otettava vastuu ajamisestaan.

inssi3

Ehkä ensi syksynä, kun valmistun Onnellisten Ajokoulusta, olenkin ennen kaikkea itse vielä vähän osaavampi kuski liikenteessä. Sitä toivon. Ehkä se on tärkeämpää kuin toimia siviilipoliisina muille. Ehkä minunkin ajamisestani löytyy jotain korjattavaa. Ehkä on parempi lopettaa muille sormen heristely ja keskittyä siihen, kuinka minusta tulee onnellisempi kuski.

Lue Akin blogi kokonaisuudessaan täältä.  Ja mikä ihmeen Onnellisten Ajokoulu, lue tästä.

Onnellisten Ajokoulu

Olen varmaan maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jonka inssiajoon tunki mukaan takapenkille oma isä. Meillä oli aikoinaan oma autokoulu ja isä opetti minut ajamaan – tietysti. Ajaminen on veressä ja autot lähellä sydäntä. Sksi minusta kai on tullut näin hyvä kuski, ainakin omasta mielestäni. Mutta silti aina lisäkoulutus ajamiseen on paikallaan.

Autokoulun opettajan tyttärenä en voisi parempaa paikkaa itselleni keksiä kuin Onnellisten Ajokoulu. Se alkoi nääs tänään. Pääsin mukaan Suomen kovimpaan ajokouluun, jossa tehdään onnellisempia autokuskeja liikenteeseen.

oa5

Minä otan Akin joukkueessa mittaa Anna Perhon vetämästä tiimistä. Vaikka onnellinen ajaminen ei olekaan kilpailua, onhan se nyt vähän taistelumeininkiä asetettava peliin. Seuraavien kuukausien aikana treenaamme näillä tiimeillä parempaa auton käsittelyä, taloudellisempaa ajotapaa ja parempaa liikenteen hahmottamista.

oa1

oa6

 

Opettajinamme toimivat Minna Sillankorva, joka on naisten rallin maailmanmestari ja Ajoakatemian kouluttaja sekä liikenneopettaja Jiri Kattelus.

oa4 oa3

Näillä mennään seuraavat kuukaudet. Tervetuloa mukaan kanssani oppimaan onnellisesta ajamisesta!

/Äm