Tajutonta tajunnanvirtaa

No kyllähä mää täällä oon vaikka ootkin ehkä ihmetellyt, että maako sen on niellyt. Oikeastaan, ei sekään kaukana ole ollut, mutta kyllä suurin selitys tälle yli viikon kestäneelle hiljaisuudelle on se, että ei ole käynyt kertaakaan mielessä päivittää blogia. Ehkä tästäkin työstä on joskus hyvä ottaa taukoa.

Aika! Se kulkee hirveää kyytiä, enkä voi kuvitellakaan kuinka nopeaan se sinulla vilahtelee, jos täällä jalkavammaisen etananhitaassa maailmassakin viikot lipuvat ohi silmien. Enkä ole ikinä elämässäni ollut näin onnellinen siitä miten nopeasti joulukuukin on kulkenut. Tasan kuukausi leikkauksestani, ajattele! Jossain kohtaa tätä kulunutta kuukautta en ollut ihan varma, miten tänne asti päästäisiin. Ja jossain kohtaa näitä kohta neljää kuukautta, joita polvivammani on hallinnut… Uuuuh. En edes halua ajatella millainen matka on kuljettu. Mutta täällä ollaan ja kohta  vaihtuu vuosi. Halleluja!

Minä olen taas täällä. Siis kotonani. Onnekseni pääsin jouluksi vaihtamaan maisemaa veljeni ansiosta; hän tuli hakemaan minut Keski-Suomeen joulun viettoon. Sitten majailin vielä pari päivää toisen veljeni luona Tampereella. Makoiluahan tämä elämä vielä suurimmalta osalta on ollut, mutta onneksi ainakin neljä seinää ympärillä ovat hetkeksi vaihtuneet. Voin nimittäin kertoa, että viikko sitten meinasi pää räjähtää yksin kotona olemiseen.

Tämä on se syy, miksi en ole kirjoittanut: ei ole mitään merkityksellistä sanottavaa, vain tällaista mieleen juolahtavaa höpinää. Mutta pakko kai se on välillä olemassaolostaan ilmoiteltava.

Ja polven tilasta tiedotettava! Nääs toissaviikkoisen ison polven edistysaskeleen jälkeen toipumisen tahti on taas hidastunut, ja jouluna tuntui jo hetken, että koko kehitys on pysähtynyt täysin. Mutta sitten taas eilen tuntui, että kävely alkoi vihdoin sujua. Varaan jo vammautuneelle jalalle hyvin, ja kaksi kertaa on jo käynyt mielessä, että tässähän voisi alkaa haaveilla kyynärsauvoista luopumista. Toivon, että se tapahtuu pian, mutta samalla tiedän, että se vaatii aika iso henkistä työtä; voin nimittäin kertoa, että kuluneen kolmen ja puolen kuukauden aikana nuo kaksi kepukkaa ovat lähes kasvaneet kiinni käsiini ja rakentuneet mielessäni sellaiseksi psykologiseksi turvaksi. Erityisesti täysin poissuljetulta tuntuu mielessäni se, että voisin ikinä kyetä kulkemaan portaita ilman sauvoja. En edes enää muista miten portaissa astutaan saati että luottaisin omien jalkojeni ikinä kykenevän siihen.

Että siinäpä meille sitten ihmeitä seurattavaksi ensi vuonna. Haaste kai sekin: milloin ja millaisen työn tehtyäni pääsen kulkemaan portaat ensimmäisen kerran. Pistetäänpä tämä mieleen ja palataan, kun haaste on suoritettu.

Niin. Tämän tajuttoman tajunnanvirran lisäksi ei ole muuta sanottavaa tai kuvia, joita voisin jakaa. Olen ottanut koko jouluna yhden kuvan. Siinä etualalla on vammajalkani sohvalle nostettuna niin, että hennosti saattaa kuvasta havaita leikkausarpeni ja taustalla on joulukuusi. Ei ole siinä mitään nähtävää, joten…

Laitan sen nyt sitten tähän.

img_4829

Sellainen meno.

Over and out. Yritän keksiä hieman mielenkiintoisempaa kerrottavaa ensi kerralla.

/Ämmäsi

 

Mainokset

Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu, kun saa apua vaikeuksissa

Joulukuun kahdeskymmenes.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja kiitollisuuden äärellä. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolla on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa…

 

img_3611

Ambulanssissa.

 

Syyskuun kymmenes.

Keskipäivän aikaan putoan parista metristä. Urheiluhaaste, ja minun kohtaloni on tipahtaa oikealle jalalleni. Polvi taittuu, huutaa; tuntuu, että se on irti. Ambulanssi ajaa sairaalaan.

 

Syyskuun kahdeskymmeneskahdeksas.

Kaksi ja puoli viikkoa olen pomppinut julkisella lääkäriltä toiselle. Täysi epätietoisuus mistä on kyse. Pahempaa vai parempaa? Olen kyvytön liikkumaan ja kaikki työt ovat kaatuneet alta. Yrittäjä sairauslomalla. Ei oikeaa vakuutusta, jolla pääsisi nopeampaan hoitoon, eikä rahaa, jolla maksaa siitä.

Nyt saan vihdoin kuulla: polven monivamma.

Lääkäri laittaa jalkaan ortoosin ja käskee kotiin kuntoutumaan. Pienemmät vammat on korjattava isomman tieltä, ja sitten siirrytään mahdollisesti eturistisiteen leikkaukseen. Jalkaa ei saa liikkua sivusuunnassa; on oltava hyvin varovainen.

Nähdään viiden viikon päästä!

img_4190

Ortoosi ja kepit – lyömätön parivaljakko.

 

Syyskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Koetan totutella ajatukseen, että millekään ei voi nyt mitään. Näin on mentävä, on hyväksyttävä. On sallittava hitaat tunnit ja epätietoisuus. Epätoivo ja pelko.

Olen elänyt pitkää, vuosien etsikkoaikaa urani suhteen. Lopulta vain muutamia kuukausia aiemmin olen kovan työn tuloksena alkanut saada haluamani kaltaisia työkeikkoja. Olen puhkunut innosta ja jännityksestä alkaessani vihdoin löytää paikkaani.

Hienosti orastava uusi alku, mahdollisuus nousta jaloilleen. Ja sitten maailma vie jalat altani. Universumi näyttää minulle keskisormeaan.

img_3769

Vanhemmat siivoamassa syyskuussa.

 

Syyskuun kolmaskymmenes.

Ystäväni kantaa kaksi kassia ruokaa ovelleni. Asun yksin, enkä selviä nyt mistään ilman toisten ihmisten apua. Tähän tämä on mennyt. Pyydän ystävän tilinumeroa maksaakseni ostokset takaisin ja pahoittelen hänelle aiheuttamaani harmia. Tuntuu kamalalta vaivata.

”Oletko ajatellut niin päin, että ehkä minä ihan oikeasti haluan auttaa, että tämä on minulle ilo? Tämähän antaa valtavasti. Kyllähän sinä itsekin auttaisit, eikö?”, hän sanoo.

 

Lokakuun ensimmäinen.

Minulla on syntymäpäivä. Enpä toivonut sen menevän näin. Turhanpanttina ja yksin… Mitäpä näistä, koetan valehdella itselleni. Avaan television.

Yllättäen kaksi ystävääni säntää ovesta sisään. Heillä on kakkua, ilmapalloja ja samppanjaa! Hihitämme ja puhaltelemme serepentiiniä. Kaiken tämän päälle he kaappaavat minut autoon ja vievät vielä syömään. Oikeaan ravintolaan! Pääsen ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille puoleentoista kuukauteen!

Kukaan ei ole ennen yllättänyt minua näin. En ole ikinä voinut kuvitella olevani tällaisen yllätyksen arvoinen. Illalla tirautan pari onnenkyyneltä. Ne loistavat kuin tähdet pimeydessä.

img_3895 img_3906

 

 

Lokakuun kymmenes.

Kuukauden olen pyörittänyt arkea parin ihmisen apuringillä. He ovat ainoa kosketukseni ulkomaailmaan; minä en edelleenkään liiku juuri mihinkään. Rinki käy kaupassa ja kuskaa. Mutta syksyn päivät pimenevät, eikä kukaan muu ota yhteyttä. Mietin, mitä olen elämässäni tehnyt väärin, jotta olen joutunut tähän tilanteeseen. Maailma rullaa ilman minua.

Tuntuu, että olen aivan yksin ja silti soitan itse muille vain äärimmäisessä hädässä. En halua edelleenkään tuottaa kenellekään ylimääräistä harmia.

On helpompi olla yksin kuin toisille vaivaksi.

 

Lokakuun viidestoista.

Tapan aikaa. Joka päivä. En voi luvata kenellekään mitään, en myydä työtäni, sillä en tiedä voinko sitä tehdä. Ei ole voimiakaan, vamma polvessa vaikuttaa koko kehoon ja mieleen. Tuntuu, että kaikki valuu hukkaan. Maailma tuntuu epäreilulta; miksi minun ei anneta loistaa?

En kerro kenellekään kuinka paljon sattuu ja miten iltaisin itken epätoivoani. Odotan taas, että joku soittaisi. Kysyisi.

Eniten olen vihainen itselleni. Onko vika minussa? Soittaisinko itse hädässä olevalle? Pelkäisinkö kysyä? Ehkä olisin avuton heikkouden äärellä? Ehkä pelkäisin omaa voimattomuuttani? Että toinen kaataakin kaiken kipunsa päällemme enkä osaisi käsitellä sitä? Tai kaatuisin omien kiireideni alla? Ja sitten jättäisin soittamatta?

Niitäkö pelkäisin?

 

 

img_4274

 

Lokakuun kahdeskymmeneskuudes.

Ystävä vie minut matkalle Tallinnaan. Hihkun intoa, sillä saan terminaalissa hurjat vauhdit pyörätuolilla ja pääsen venäläiseen ravintolaan syömään blinejä. Asumme viiden tähden hotellissa. Ihmiseksi, joka on nukkunut kohta pari kuukautta retkihetekalla, kun ei pääse omaan, muutaman askeleen korkeudella olevaan alkovisänkyynsä, olen taivaissa. Aamupalalla vedän herkkuöverit, sillä tiedän palaavani kohta valmisruoka-arkeeni.

 

Marraskuun toinen.

Tätä iltaa olen odottanut lähes kaksi kuukautta. Tänään on lääkäri. Olen ladannut kaiken toivoni tähän iltaan. Kunto on huono ja odotan pääseväni leikkaukseen.

Lääkäri kutsuu sisään. Vääntää jalkaa kerran oikeaan, vääntää kerran vasempaan.

”Hyvin ovat ristisiteet kiinnittyneet. Nyt kotiin kuntouttamaan ja parin kuukauden päästä tänne takaisin. Sitten katsotaan tarvitsetko leikkausta. Kirjoitan sinulle sairaslomaa; sittenhän sinulla on hyvin aikaa kuntouttaa itseäsi.”

Minä olen juuri hetkeä aiemmin kertonut hänelle, että olen jutunut hakemaan rahaa sossun luukulta, sillä en muuten työkyvyttömänä selviä.

 

Marraskuun kolmas.

Minä itken. Miten von olla tällaisessa tilanteessa? Tunnen sisimmässäni, ettei tästä selvitä ilman leikkausta, mutta lääkärille minun on ollut turha siitä mitään sanoa. Olen menettämässä uskoni. Pitääkö vain alistua?

En voi ymmärtää miten parhaassa työiässä, innokkaimmassa yrittäjyyden lennossa olevaa ihmistä painetaan alas. En käsitä, että hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa julkisen sektorin palvelut on rakennettu palvelemaan veronmaksajia, minut halutaan jättää sänkyyn makaamaan, vaikka intoa tuoda osansa yhteiskuntaan olisi enemmän kuin ehkä koskaan. Niin kauan kuin malli on näin, eikö vakuutuksettomienkin pitäisi saada hieman parempaa ja yksilöllisempää hoitoa?

Näinkö loiste sammutetaan?

img_3683

Tämän kuvan julkaisin Snapchatissani jollain aamuyön hetkellä.

 

Marraskuun kahdeksas.

Viikon minä itken, kunnes on aika mennä fysioterapiaan. Sen olen valinnut yksityiseltä lääkäriasemalta jo aiemmin syksyllä. Maksoi mitä maksoi, on saatava paras kuntoutus. Puran ajatuksiani fysioterapeutilleni ja kysyn olisiko toisen, tämän lääkäriaseman, ortopedin mielipide tarpeen.

Tuntuu, etten pelkojeni keskellä uskalla tehdä mitään päätöksiä, ja siksi fysioterapeutti ottaa ohjat; järjestää minulle ajan huippuortopedille jo seuraavalle päivälle.

Kun on jumissa omissa pienissä sopukoissaan, voi olla uskomattoman vaikea nähdä mihinkään tai ottaa ratkaisevia askeleita.

 

Marraskuun yhdeksäs.

”Päätös on sinun”, uusi ortopedini toeteaa.

”Päästäksesi tarvitsemaasi kuntoon, leikkaus on tarpeen, mutta itse voit päättää sen ajankohdan.”

Koska en ole päässyt töihin, minulla ei ole varaa yksityiseen leikkaukseen. Jos en mene leikkaukseen, en pääse töihin. Kuukausien kuntoutuksen kera tuhansia  euroja, joita minulla ei ole.

Siinäpä vasta pulma.

 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas.

”Nyt alkaa loppua kestävyys. Viisi päivää leikkaukseen. Se on hekinen raja: pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voin aloittaa parantumisen.”

Näin olin kirjoittamassa tänään, kunnes ystäväni ehti ottaa yhteyttä. Kysyi tarvitsisinko apua, hänellä kun oli auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta). En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu, kun on tällaista lämpöä ympärillä! Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.”

 

Näin kirjoitan blogiini tämän pitkän päivän iltana. Olen hukannut aikaa jo riittämiiin ja päättänyt hoitaa homman kertarysäyksellä omasta pussista. Huolet painavat, mutta lopulta päätöstä ei ole ollut vaikea tehdä. Vaikka olen huojentunut, mietin kuinka selviydyn tulevasta. Leikkaus on nyt ainoa kiinnekohtani, muu tuntematonta.

 

Voitko ymmärtää, miltä tuntuu, kun tällaisessa tilanteessa toinen ihminen ottaa yllättäen yhteyttä, vie kauppaan ja kassalla yllätykseksesi maksaa muutaman kympin ruokaostokset!

img_4541

 

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Minut on leikattu.

Makaan sairaalan sängyssä ja lääkäri tulee kertomaan operaatiosta.

”Olipa hyvä, että tulit”, hän sanoo itsekin hieman ihmettyneenä. ”Eturistisiteesi oli täysin poikki, eikä kiinni edes pienelläkään säikeellä.”

Alan itkeä. Juuri nyt saattaisin istua kotona kuntouttamassa rikkinäistä polveani turhaan. Onnekseni olen uskaltanut kuunnella itseäni. Juuri nyt raha tuntuu toissijaiselta.

 

Joulukuun kahdeksas.

Monta päivää olen maannut yksin kotona. Sattuu ja väsyttää. Kirjoitan blogiini leikkauspotilaan vaikeasta arjesta (lue tästä).

Yhtäkkiä alan saada viestejä ja puheluita. Eihän kukaan toinen voi ymmärtää, jollei kerro rohkeasti, tajuan!

Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Joku on kiinnostunut. Saan kotiin suklaata ja sushia. Joku jopa pesee astiani, sitä en ole keneltäkään itse kehdannut pyytää.

Alan uskoa, että peloistani huolimatta saatan selviytyä.

 

Joulukuun kuudestoista.

Puhelin soi. Eräs ystäväni soittaa. On erään naisporukan pikujoulut, jonne minä en ole päässyt vammani takia osallistumaan. Koko parikymmenhenkinen jengi on kaiuttimen päässä.

”Soitetaan täältä sinulle hyvän joulun tervehdystä. Haluamme antaa joululahjan huoliasi helpottamaan. Me haluamme sinut jaloillesi ja töihin takaisin. Sinua tarvitaan”, he sanovat.

Kyse on upeasta joululahjasta. Sellaisesta, jonka äärellä minä muutun sanattomaksi.

 

img_4753

Puhelun aikana minulle lähetettiin kortti lahjastani. Sen sisältö on yksityinen, mutta haluan jakaa siitä muutaman sanan, jotka olivat minulle merkityksellisempiä, kuin ehkä mikään muu pitkään aikaan. Joku haluaa minut takaisin työkuntoon ja osoittaa siihen tukensa. Ihmiseksi, joka on tottunut viime vuodet kulkemaan omillaan, vailla suurempaa kannustusta tai tukea… ei, minulla ei ole sanoja.

 

Joulukuun kahdeskymmenes.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja ylitsevuotavan kiitollisuuden äärellä, jonka perjantainen puhelu räjäytti. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolloin on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa.

Jos minun, yleensä sanoistani sukkelan, on vaikeaa löytää lähellekään riittävät sanat kuvaamaan sitä mitä toisten apu tarkoittaa vaikeassa tilanteessa olevalle, ehkä joku toinen ei löydä oikeita sanoja laisinkaan. Siksi on pakko kuvata tuo kuukausien ketju, jonka olen elänyt; myös toisten kaltaisteni puolesta. Se on ainoa mahdollinen tapa saada sinut ymmärtämään kiitollisuuteni.

Vaikka kaiken muun tästä syksystä unohtaisinkin, on yksi asia, jonka haluan pysyvän. Haluan muistaa, että tärkeimmät autettavat löytyvät usein läheltä. Kun tiedän, että jollain lähelläni on hätä, minun on muistettava ottaa häneen yhteyttä. Kysyä kuinka hän voi, ja huolimatta siitä onko minulla kiire tai pelkäänkö apuni olevan riittämätön tarjota hänelle apuaan. Sen minä haluan muistaa; kun tiedän, että joku voi huonosti, minä kysyn hänen kuulumisiaan ja autan tavalla, jolla voin. Joskus se voi olla rahaa, joskus se voi olla aikaa, ruokaa, kannustavia ajatuksia – mitä tahansa.

Haluan tarinani jakamalla taata sen, että ei ole vääriä tapoja auttaa. Usein riittää vain se, että ilmoittaa olevansa olemassa ja valmiina auttamaan. Kysyy mitä kuuluu, kun tietää läheisen elävän vaikeita aikoja.

 

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Pian on joulu.

img_4688

Tämä teksti on kirjoitettu kiitokseksi ja kunnianosoitukseksi kaikille teille, jotka olette minua auttaneet. Jokainen teistä kyllä tietää, kenelle nämä sanat ohjautuvat, enkä yksityisyyssyistä nimiänne tähän kirjaa, vaikka mieli tekisikin. Ajatella; vaikka yksinäisyyteni on ollut valtava, on minulla hurja joukko, joka välittää. Se parantaa enemmän kuin mikään muu. Minulla on vielä edessä kuukausien kova kuntoutus ja apua tulen edelleen tarvitsemaan – ehkä uskallan sitä nyt jo rohkeammin pyytää.

Kirjoittaminen on nyt ainoa, johon kiitoksessani pystyn, eivätkä nämäkään sanat riitä. Ehkä kiitokseni mitataan tulevissa teoissani? Tai ehkä se on jo annettu.

Ikuisesti kiitollisena,

Maija

Joulukuun sävel

Joulukuu! Aloitettakoon se kauniiden joulun sävelten siivittämänä. Sain taannoin kunnian laulaa ja duetoida ystäväni Meri-Maarian vastajulkaistun Arjen joulu -kappaleen.

Nyt se on kuultavissa täällä, virittäydythän kanssamme joulun tunnelmaan!

* * *

Askel jäinen maahan painautuu,
lumi kinoksiksi laskostuu.
Hiutalparvi valkoinen
punoo jäisen kehyksen
ympärille kahden nuoren ihmisen.
Joskus pysähtyvät nauttimaan
jouluikkunoiden tunnelmaa.
Joulu heidät pysäyttää,
vaikka normaalisti jää
väliin heillä aika yhteinen.

Tyttö jouluglögin lämmittää,
nauttivat he joka hetkestään.
Joulun lämpö leviää
sulattamaan ihmisjään,
joka kiireistämme usein muodostuu.
Laulu joulun hiljaa helähtää,
poika tähden kuuseen sytyttää.
Astuvat he kahdestaan
joulun sisään nukkumaan.
Aika vapautuu ja joulu ohi on.

Joulu meidät jättää
tullakseen takaisin,
tuodakseen levon levottomuuteen.

Pian vuosi jälleen vierähtää,
liekki nuoleskelee kynttilää.
Nuoripari katsahtaa
pieneen lapseen nukkuvaan,
joka ensimmäisen joulun kasteen saa.
Kuusi koristeissaan kiiltelee,
lahjanarut joku aukaisee.
Lumi hiljaa tuiskuaa,
jossain askel painaa saa
tuoreen jäljen hangen hentoon hohteeseen.

Joulu meidät jättää
tullakseen takaisin,
tuodakseen levon levottomuuteen.

-Meri-Maaria Kivekäs

Veli Viikinkien taisto: Brother Christmas haastoi Tough Viking -kisaan

Suurimmissa painajaisissani juhannuksena taisin jo tietää tämän tapahtuvan. Sillä suotta en näyttänyt päälleni joulukuusenkoristeita pukevan* ja pyöräilevän 24 tuntia ja 305 kilometria lähemmäs joulua. On nääs tullut uusi HAASTE, jossa joulu näyttelee suurta roolia!

Joulu on näet kohta taas monta askelta lähempänä, kun minut on haastettu mukaan hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmasin, Sokos Hotelsin ja Lappsetin joukkueeseen Tough Viking -estejuoksukisaan tulevana lauantaina.

Jos et jo tunne Tough Vikingia, voin kertoa, että se on sairas kisa. Mutta onneksi tämä koko keissi ei ole kuitenkaan niin painajaismainen; joukkueemme asia kun on mitä hyväntahtoisin, vähävaraisten perheitten tukeminen. Siksi on tietysti selvää, että minä otin haasteen vastaan.

Vähän pyytämättä ja yllätyksenä kisaan nyt lähdetään, mutta onneksi mukana on myös eräs uusi ystäväni. Hänestä kerron myöhemmin lisää.

Ja kuten aina, haaste otetaan vastaan, ah niin kevyellä valmistautumisella. Mutta kävin kuitenkin ihan vähän treenaamassa tänään (enempää en aio). Kiipesin tuonne ylös ja… en osannut tulla alas. Joku teistä voisi kertoa miten ihmeessä alas pääsee ilman että polttaa reitensä ja kätensä karrelle! Tälläinen este kisassa nimittäin on ja itkettää jo valmiiksi.

IMG_3545

 

Sillä välin kun minä tirautan pari kyyneltä ja odotetaan mitä Veli Viikinkien taistossa tuleman pitää, palataan nyt sitten takaisin juhannukseen ja hetkeen, joilloin joulu oli monta kierrosta kauempana kuin nyt. Nyt jäädään myös jännittämään saanko minäkin oman parran, vai laitetaanko päähän joulutähti.

Jos Veli Pukki on sinulle vielä tuntematon, Brother Christamasin löydät Facebookista – suosittelen tutustumaan hänen toimintaansa.

 

 

Villiä viikinkien viikkoa sinulle, ystäväni! Toivottavasti edessäsi on yhtä huima menoa kuin minulla!

/Äm, toivoen, että just SÄ tulet kannustamaan meitä lauantaina Helsingissä kisareitin varrelle!

 

*Ne joulukuusen koristeet nyt vain sattuivat löytymään majapaikkani kaapista ja minä päätin vetää ne kisa-asusteekseni.

305 kilometriä lähempänä joulua: 24 h pyöräilyhaaste Alastarossa

Olen itse hieman yllättynyt, että tein Rataeisi-polkupyörähaasteestani videon ennen blogitekstiä (sekin on vielä tulossa), mutta nämä tunnelmat inspiroivat minut kokoamaan kokemukseni sinulle ensin elävään kuvaan.

Tämän sinä haluat nähdä, sillä saatat oppia jotain; saada kenties inspiraatiota tai oivalluksia asenteesta. 24 tuntia pyöräilyä, 112 kierrosta ja 305 kilometriä Alastaron moottorirataa ylä- ja alamäkineen vain seitsemässä minuutissa. Tässä on elämäni hurjin koetos ja paras tekemäni video.

Kiitos, Anni, Lauri, Jänis-Jorma, Kaarlo, Tikka-Masala, Team Rynkeby. Kiitos joulu, joka olet taas yhden kierroksen lähempänä. Kiitos tonttu-ukot ja synkkä elämä. Kiitos aurinko, joka nouset joka aamu, vaikken siihen aina uskoisi. Kiitos luoja, että olet antanut minulle mielenkiintoisimman elämän, suurimmat seikkailut ja äänekkäimmät naurut – sinua kiitän myös Teho Sport -energiapatukasta klo 1.30 yöllä, sillä ilman sitä en olisi jaksanut laulaa kaunempia joululauluja. Ja kiitos MacBookin iMovie, joka annat käyttööni hienoimmat musiikit ilman Teostoja.

Kiitos sinä, ystäväni, että seuraat seikkailujani! Mihin sinä haluat mut haastaa? Olen valmiina. Olen sankari. Selviän mistä vaan. Bring it on, sillä mä janoan uutta!

Mä oon vähän sekopää…

 

Mutta ihan hemmetin onnellinen sellainen.

 

Magical Forest – joulun tunnelmaa ja hyvää sanomaa

Joulun aika Las Vegasissa on ihmeellinen. Täällä on jos jonkinlaista nähtävää ja koettavaa. Kävimme eileen koko porukalla Magical Forest -joulupuistossa. Se on las vegasilaisen Opportunity Villagen kokoama jouluvalopuisto ja hyväntekeväisyyshanke. Opportunity Village on hyväntekeväisyysrahasto, joka tarjoaa harrastus- ja työmahdollisuuksia Clark Countyn alueen kehitysvammaisille.

Puiston upeat valot on koottu lahjoitusvaroin ja jokainen siellä käytetty dollari ohjataan suoraan tähän hyväntekeväisyystyöhön. Yritykset, yhteisöt ja yksityisihmiset ovat voineet rakentaa omia hienoin valoin koristeltuja joulukuusia ja erilaisia rakennelmia ja näistä on koostunut mahtava elämyspuisto lapsille ja aikuisille. Ja erilaisia asetelmia todella oli tarjolla. On kyllä upeaa, että täällä viihteen ja rahan pääkaupungissa tehdään myös töitä hyvällä asialla.

mf12

mf3

Portilla sai ottaa kuvia koko seurueesta. Kuvassa ei kuitenkaan meidän poppoo.

mf6

Cat-koneiden Minion-asetelma.

mf5

Red Bull oli yksi puiston lahjoittajista ja esillepanijoista.

mf15 mf8 mf17

Ja minulle tietysti hienointa olivat nämä; Ambulanssikyydit sekä poliisi- ja paloautot. Ja ambulanssimiehet ja poliisimiehet ja paloautomiehet…

mf9 mf19 mf2

mf13

Tiesitkö, että amerikkailaisissa paloautoissa vesisuuttimissa on sydänkuvio!?

mf1

Näin on taas yksi uusi päivä aluillaan Amerikassa. En totea ääneen, että kahden viikon päästä olen jo lentokoneessa.

/Ämmä, jonka uudenvuodenlupaus on alkaa opetella kuvankäsittelyä ihan vähän paremmin, pimeyen vuoksi nämä kuvat ovat vähän heikkoja. Mutta tunnelmallisia!

Villiä menoa Vegasissa

Kolme päivää on vain livahtanut ohi silmien. Havaihduin aamulla herätessäni, etten ole kirjoittanut mitään moneen päivään. Olen halunnut vain keskittyä nauttimaan elämästä ja kohtaamisista Vegasissa. Joulupäivän vietin vaihto-oppilasperheeni kanssa. En edes ottanut kuvia päivän aikana, sillä joskus vain haluaa keskittyä olennaiseen; nauttimaan ajasta rakkaiden ihmisten kanssa. Söimme, pelasimme Domino-peliä ja jaoimme joululahjoja. Joulupäivä oli ihana.

Mutta niin oli Tapaninpäiväkin. Tapasin ystävääni, jonka kanssa vietimme paljon aikaa yhdessä vaihto-oppilasaikoinani. R.J. oli yksi parhaista ystävistäni Vegasissa. Nykyisin hän asuu Nevadan osavaltion pääkaupungissa Renossa, mutta oli jouluomallaan käymässä täällä, joten meille tarjoutui upea mahdollisuus tavata.

Yksi ainoa sana on mielessäni tällä hetkellä: kiitollisuus. Käsittämätön kiitollisuus. En voi vieläkään ymmärtää, että olen täällä ja saan viettää aikaa näiden rakkaiden ihmisten kanssa. Nämä tyypit olivat joskus tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, ja on hauska miten heidän tapaamisensa palauttaa mieleen monia jo unohtuneitakin muistoja. R.J:ta en ole tavannut 16 vuoteen, mutta tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Vuodet saattavat tuoda jotain pieniä viilauksia ihmiseen, mutta kyllä me aika samanlaisina pysymme. R.J:n kanssa oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Me olemme edelleen yhtä villejä ja vauhdikkaita sekä tietysti käsittämättömän hyvännäköisiä kuin 16 vuotta takaperinkin.

No, on mielessä kyllä toinenkin sana: väsymys. Vielä kaksi päivää yöllisen seikkailumme jälkeen olen kuolemanväsynyt. Mutta oli kaiken väärtti. Kävimme R.J.n ja hänen ystävänsä Shawnin kanssa maailman suurimman maailmanpyörässä, vasta reilun vuoden täällä olleessa, High Rollerissa ja kiertelimme Las Vegasin yössä. Villiä menoa… Mutta mikä tapahtuu Vegasissa, sen täytyy tulla jaettavaksi kanssanne.

 

out2

The High Roller, kasinokävelykadulta kuvattuna. Korkeimmillaan se nousee 168 metrin korkeuteen.

out4

Ja meillä tietysti happy hour -liput maailmanpyörän ravintolavaunuun. Kierros kesti 30 minuuttia, joten baaritiskillä ehti notkua.

out5

Täytyy etsiä jostain vanhoista arkistoista kuva R.J:sta ja minusta vuosien takaa, niin voin todistaa teille, että näytämme ihan samoilta nyt kuin silloinkin.

out7

Voi näitä maisemia, kunpä näkisit!

out3

Joulun tunnel The Linq-kasinon pihalla.

out1

Snapchattailya… Shawn ja R.J. hommissa.

out6

What happens in Vegas, must be shared with the whole world. Parrots elämässä ovat racket ystävät, jotka säilyvät vuosista ja välimatkoista huolimatta!

 

Tällaista menoa. En suostu sanomaan vielä ääneen, että kahden viikon päästä on lähtö pois täältä. En halua. Mutta tänään edessä on vielä uusi hieno päivä. Toivottavasti tänään jo vähän helpottaa tämän villin yön Vegasissa aiheuttama väsymystila…

/Ämmä

Jouluaattoperinteet on tehty rikottaviksi

Onpas ollut erilainen aatto. Päivä käynnistyi auringonpaisteella ja kuntosalilla, jatkui lasten leikkipuistoon ja päättyi jouluaaton illalliseen aasialaisessa ravintolassa. 

Ihanaa rikkoa totuttuja kaavoja. Perinteet ovat toki mukavia, mutta kyllähän se joskus virkistää, kun voi tehdä jotain vastoin totuttua. Enpä ole ikinä ollutkaan jouluaaton illallisella ulkona. Ei kinkkua tänä(kään) vuonna minulle, mutta onneksi vielä ehtii tulevina vuosina. Missähän ja millaisissa merkeissä sitä ensi vuonna joulua juhlitaankaan?

Aivo ei nyt toimi, ihana ruoka ja sen päälle nautittu Cheesecake Factoryn juustokakku turruttavat mielen. Jouluähkyn kyllä näemmä saa aikaan viettääpä joulun sitten missä tai miten tahansa. 

           

    
 
 
 

Kaunista joulua, ystäväni!

  
Rakas ystävä! Hyvää joulua! Sinä siellä heräät jo jouluaaton aamuun ja minä käyn kohta nukkumaan odottaen aattoaamua. 

Siitä tulee aika erilainen kuin edellisestä, mutta, hei, elämä on täynnä yllätyksiä. Ja minä rakastan niistä jokaista ja elämää, jota saan elää! Kiitollinen täällä ja nyt. Toivottavasti sinäkin olet; kiitollinen siellä ja juuri nyt.

Tässä tämän päivän kauneimmat näkymäni. Ensimmäinen päivän joulushoppailureissultani Las Vegasin Summerlinin keskuksen ja toinen illalla auringon laskiessa kotikadullamme.  

  
/Ämmä

 

Täällä sinua varten!

Huh. Onpa hassua. Eilinen kirjoitukseni oli taas niitä isoja juttuja, joita julkaistessa sydän pamppaili pientä pelkoa. Mitä tästä seuraa, se kai näiden osalta aina mietityttää, vaikka kuinka rohkea olisikin. Kirjoitus oli rakentunut ajatuksissani muutaman päivän ajan, ja sillä sekunnilla, kun sain sen valmiiksi ja julkaistua, pärähti päälle vähän lämpöä ja flunssa. Ehkä jokin jännite purkautui, ja täällä kotona kaikissa muissa jo riehunut pöpö otti nyt minussakin vallan. Latasin kaikkeni kirjoitukseen ja kun se oli poissa käsistäni, kroppa antoi hetkeksi periksi.

Eilinen meni siis vaakatasossa, mutta tänään en jaksa antaa sairastelulle valtaa. Ei tee mieli olla sisällä, kun ympärillä on kokonainen maailma odottamassa.

Uskot varmaan, että pääni on eilisen kirjoituksen jäljiltä hyvin tyhjä. Siksi keskityn nyt vain kiittämään kaikista minulle tulleista ajatuksista ja viesteistä. Eilen Facebookissa esitin toiveen, että sinä välittäisit kirjoitustani sellaiselle läheisellesi, joka saattaa juuri nyt käydä läpi jotain vaikeaa elämäntilannetta.

Toivon, että teet niin, sillä itse ollessani pahimassa paikassa tarvitsin eniten toisia ihmisiä. Yksin en olisi selvinnyt. Ja minä olin onnekas, sillä sain apua monesta suunnasta. Ja nyt on minun vuoroni antaa takaisin. Kaikkia en voi auttaa fyysisesti, mutta toivottavasti tästä mahdollisimman moni saa mahdollisimman paljon apua ja toivoa. Minä myös tiedän, että apua on vaikea pyytää, sillä se pelottaa. Toisille ihmisille heikkouden tunnustaminen ja heidän apunsa vastaanottaminen on kummallisen vaikea juttu. Mutta sitten taas toisaalta, pahimmassa paikassa ei voi muuta kuin antautua kaikelle hyvyydelle, jonka voi saada. Senkin olen huomannut, että pahimmassa paikassa moni ympärillä säikähtää, ja voi olla, että avun antajia ei ole tarjolla montaa. Siksi on tärkeää, että me annamme toisillemme myös vertaistukea. Se parantaa!

Muistathan siis, että minulle voit jakaa ajatuksiasi joko yksityisesti tai julkisesti kommentoimalla kirjoituksiani. Olen täällä sinua varten, ja tasan kaksi vuotta sitten ymmärsin, että blogini on olemassa juuri tätä tarkoitusta varten; ehkä tarinani ja elämäni kulku antaa sinulle tai läheisellesi voimaa? Hienointa ovat ne keskustelut, joita olen päässyt kanssanne käymään, ne kohtaamiset, jotka ovat blogissani syntyneet!

* * *

Siitä huolimatta, että pieni sairaus meinaa vaivata, Amerikassa tapahtuu. Toissa päivänä kävimme Red Rock Canyonilla. Se on upea paikka ihan tässä lähellämme. Nyt keskityimme turistitouhuihin ja poseeraamiseen, mutta joulun jälkeen aion lähteä sinne vaeltamaan ja pyöräilemään; Red Rock Canyon on nimittäin (näin talvella) ulkoilmaihmien paratiisi. Upeita vaellus- ja pyöräilyreittejä, jotka saavat urheilujalan kutisemaan…

5

Turistit behind the scenes

4 6

9

Terhi ja minä

 

1

Ja koko ihana perhe!

 

Viime päivinä olemme myös valmistelleet joulua. Red Rock -reissun jälkeen pistettiin pystyyn varsinainen joulukuusishow, ja ostettiin hieno kuusi kotiin. Tässä sitten Nannyn iltapuhde reissun jälkeen: 101 joulukuusen koristetta, joihin kaikkiin piti pujottaa langat, jotta ne sai ripustettua kuuseen… Jep.

7

Onneksi oli kolme apulaista: kaksi pikkutyttöä ja yksi (tai ehkä kaksi…) lasi punaviiniä…

 

3

Lopputuote. Ja on muuten aito!

 

Näin lipuvat päivät kohti joulua.  On hyvä olla, edelleen, vaikka vähän kyllä vielä kipeä olo. Lupaan ottaa tänään rauhallisesti, mutta kotiin en aio jäädä makaamaan…

/Ämmä, täällä sinua varten