Joulukuun kahdeskymmenes.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja kiitollisuuden äärellä. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolla on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa…

Ambulanssissa.

Syyskuun kymmenes.

Keskipäivän aikaan putoan parista metristä. Urheiluhaaste, ja minun kohtaloni on tipahtaa oikealle jalalleni. Polvi taittuu, huutaa; tuntuu, että se on irti. Ambulanssi ajaa sairaalaan.

Syyskuun kahdeskymmeneskahdeksas.

Kaksi ja puoli viikkoa olen pomppinut julkisella lääkäriltä toiselle. Täysi epätietoisuus mistä on kyse. Pahempaa vai parempaa? Olen kyvytön liikkumaan ja kaikki työt ovat kaatuneet alta. Yrittäjä sairauslomalla. Ei oikeaa vakuutusta, jolla pääsisi nopeampaan hoitoon, eikä rahaa, jolla maksaa siitä.

Nyt saan vihdoin kuulla: polven monivamma.

Lääkäri laittaa jalkaan ortoosin ja käskee kotiin kuntoutumaan. Pienemmät vammat on korjattava isomman tieltä, ja sitten siirrytään mahdollisesti eturistisiteen leikkaukseen. Jalkaa ei saa liikkua sivusuunnassa; on oltava hyvin varovainen.

Nähdään viiden viikon päästä!

Ortoosi ja kepit – lyömätön parivaljakko.

Syyskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Koetan totutella ajatukseen, että millekään ei voi nyt mitään. Näin on mentävä, on hyväksyttävä. On sallittava hitaat tunnit ja epätietoisuus. Epätoivo ja pelko.

Olen elänyt pitkää, vuosien etsikkoaikaa urani suhteen. Lopulta vain muutamia kuukausia aiemmin olen kovan työn tuloksena alkanut saada haluamani kaltaisia työkeikkoja. Olen puhkunut innosta ja jännityksestä alkaessani vihdoin löytää paikkaani.

Hienosti orastava uusi alku, mahdollisuus nousta jaloilleen. Ja sitten maailma vie jalat altani. Universumi näyttää minulle keskisormeaan.

Vanhemmat siivoamassa syyskuussa.

Syyskuun kolmaskymmenes.

Ystäväni kantaa kaksi kassia ruokaa ovelleni. Asun yksin, enkä selviä nyt mistään ilman toisten ihmisten apua. Tähän tämä on mennyt. Pyydän ystävän tilinumeroa maksaakseni ostokset takaisin ja pahoittelen hänelle aiheuttamaani harmia. Tuntuu kamalalta vaivata.

”Oletko ajatellut niin päin, että ehkä minä ihan oikeasti haluan auttaa, että tämä on minulle ilo? Tämähän antaa valtavasti. Kyllähän sinä itsekin auttaisit, eikö?”, hän sanoo.

Lokakuun ensimmäinen.

Minulla on syntymäpäivä. Enpä toivonut sen menevän näin. Turhanpanttina ja yksin… Mitäpä näistä, koetan valehdella itselleni. Avaan television.

Yllättäen kaksi ystävääni säntää ovesta sisään. Heillä on kakkua, ilmapalloja ja samppanjaa! Hihitämme ja puhaltelemme serepentiiniä. Kaiken tämän päälle he kaappaavat minut autoon ja vievät vielä syömään. Oikeaan ravintolaan! Pääsen ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille puoleentoista kuukauteen!

Kukaan ei ole ennen yllättänyt minua näin. En ole ikinä voinut kuvitella olevani tällaisen yllätyksen arvoinen. Illalla tirautan pari onnenkyyneltä. Ne loistavat kuin tähdet pimeydessä.

Lokakuun kymmenes.

Kuukauden olen pyörittänyt arkea parin ihmisen apuringillä. He ovat ainoa kosketukseni ulkomaailmaan; minä en edelleenkään liiku juuri mihinkään. Rinki käy kaupassa ja kuskaa. Mutta syksyn päivät pimenevät, eikä kukaan muu ota yhteyttä. Mietin, mitä olen elämässäni tehnyt väärin, jotta olen joutunut tähän tilanteeseen. Maailma rullaa ilman minua.

Tuntuu, että olen aivan yksin ja silti soitan itse muille vain äärimmäisessä hädässä. En halua edelleenkään tuottaa kenellekään ylimääräistä harmia.

On helpompi olla yksin kuin toisille vaivaksi.

Lokakuun viidestoista.

Tapan aikaa. Joka päivä. En voi luvata kenellekään mitään, en myydä työtäni, sillä en tiedä voinko sitä tehdä. Ei ole voimiakaan, vamma polvessa vaikuttaa koko kehoon ja mieleen. Tuntuu, että kaikki valuu hukkaan. Maailma tuntuu epäreilulta; miksi minun ei anneta loistaa?

En kerro kenellekään kuinka paljon sattuu ja miten iltaisin itken epätoivoani. Odotan taas, että joku soittaisi. Kysyisi.

Eniten olen vihainen itselleni. Onko vika minussa? Soittaisinko itse hädässä olevalle? Pelkäisinkö kysyä? Ehkä olisin avuton heikkouden äärellä? Ehkä pelkäisin omaa voimattomuuttani? Että toinen kaataakin kaiken kipunsa päällemme enkä osaisi käsitellä sitä? Tai kaatuisin omien kiireideni alla? Ja sitten jättäisin soittamatta?

Niitäkö pelkäisin?

Lokakuun kahdeskymmeneskuudes.

Ystävä vie minut matkalle Tallinnaan. Hihkun intoa, sillä saan terminaalissa hurjat vauhdit pyörätuolilla ja pääsen venäläiseen ravintolaan syömään blinejä. Asumme viiden tähden hotellissa. Ihmiseksi, joka on nukkunut kohta pari kuukautta retkihetekalla, kun ei pääse omaan, muutaman askeleen korkeudella olevaan alkovisänkyynsä, olen taivaissa. Aamupalalla vedän herkkuöverit, sillä tiedän palaavani kohta valmisruoka-arkeeni.

Marraskuun toinen.

Tätä iltaa olen odottanut lähes kaksi kuukautta. Tänään on lääkäri. Olen ladannut kaiken toivoni tähän iltaan. Kunto on huono ja odotan pääseväni leikkaukseen.

Lääkäri kutsuu sisään. Vääntää jalkaa kerran oikeaan, vääntää kerran vasempaan.

”Hyvin ovat ristisiteet kiinnittyneet. Nyt kotiin kuntouttamaan ja parin kuukauden päästä tänne takaisin. Sitten katsotaan tarvitsetko leikkausta. Kirjoitan sinulle sairaslomaa; sittenhän sinulla on hyvin aikaa kuntouttaa itseäsi.”

Minä olen juuri hetkeä aiemmin kertonut hänelle, että olen jutunut hakemaan rahaa sossun luukulta, sillä en muuten työkyvyttömänä selviä.

Marraskuun kolmas.

Minä itken. Miten von olla tällaisessa tilanteessa? Tunnen sisimmässäni, ettei tästä selvitä ilman leikkausta, mutta lääkärille minun on ollut turha siitä mitään sanoa. Olen menettämässä uskoni. Pitääkö vain alistua?

En voi ymmärtää miten parhaassa työiässä, innokkaimmassa yrittäjyyden lennossa olevaa ihmistä painetaan alas. En käsitä, että hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa julkisen sektorin palvelut on rakennettu palvelemaan veronmaksajia, minut halutaan jättää sänkyyn makaamaan, vaikka intoa tuoda osansa yhteiskuntaan olisi enemmän kuin ehkä koskaan. Niin kauan kuin malli on näin, eikö vakuutuksettomienkin pitäisi saada hieman parempaa ja yksilöllisempää hoitoa?

Näinkö loiste sammutetaan?

Tämän kuvan julkaisin Snapchatissani jollain aamuyön hetkellä.

Marraskuun kahdeksas.

Viikon minä itken, kunnes on aika mennä fysioterapiaan. Sen olen valinnut yksityiseltä lääkäriasemalta jo aiemmin syksyllä. Maksoi mitä maksoi, on saatava paras kuntoutus. Puran ajatuksiani fysioterapeutilleni ja kysyn olisiko toisen, tämän lääkäriaseman, ortopedin mielipide tarpeen.

Tuntuu, etten pelkojeni keskellä uskalla tehdä mitään päätöksiä, ja siksi fysioterapeutti ottaa ohjat; järjestää minulle ajan huippuortopedille jo seuraavalle päivälle.

Kun on jumissa omissa pienissä sopukoissaan, voi olla uskomattoman vaikea nähdä mihinkään tai ottaa ratkaisevia askeleita.

Marraskuun yhdeksäs.

”Päätös on sinun”, uusi ortopedini toeteaa.

”Päästäksesi tarvitsemaasi kuntoon, leikkaus on tarpeen, mutta itse voit päättää sen ajankohdan.”

Koska en ole päässyt töihin, minulla ei ole varaa yksityiseen leikkaukseen. Jos en mene leikkaukseen, en pääse töihin. Kuukausien kuntoutuksen kera tuhansia  euroja, joita minulla ei ole.

Siinäpä vasta pulma.

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas.

”Nyt alkaa loppua kestävyys. Viisi päivää leikkaukseen. Se on hekinen raja: pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voin aloittaa parantumisen.”

Näin olin kirjoittamassa tänään, kunnes ystäväni ehti ottaa yhteyttä. Kysyi tarvitsisinko apua, hänellä kun oli auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta). En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu, kun on tällaista lämpöä ympärillä! Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.”

Näin kirjoitan blogiini tämän pitkän päivän iltana. Olen hukannut aikaa jo riittämiiin ja päättänyt hoitaa homman kertarysäyksellä omasta pussista. Huolet painavat, mutta lopulta päätöstä ei ole ollut vaikea tehdä. Vaikka olen huojentunut, mietin kuinka selviydyn tulevasta. Leikkaus on nyt ainoa kiinnekohtani, muu tuntematonta.

Voitko ymmärtää, miltä tuntuu, kun tällaisessa tilanteessa toinen ihminen ottaa yllättäen yhteyttä, vie kauppaan ja kassalla yllätykseksesi maksaa muutaman kympin ruokaostokset!

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Minut on leikattu.

Makaan sairaalan sängyssä ja lääkäri tulee kertomaan operaatiosta.

”Olipa hyvä, että tulit”, hän sanoo itsekin hieman ihmettyneenä. ”Eturistisiteesi oli täysin poikki, eikä kiinni edes pienelläkään säikeellä.”

Alan itkeä. Juuri nyt saattaisin istua kotona kuntouttamassa rikkinäistä polveani turhaan. Onnekseni olen uskaltanut kuunnella itseäni. Juuri nyt raha tuntuu toissijaiselta.

Joulukuun kahdeksas.

Monta päivää olen maannut yksin kotona. Sattuu ja väsyttää. Kirjoitan blogiini leikkauspotilaan vaikeasta arjesta (lue tästä).

Yhtäkkiä alan saada viestejä ja puheluita. Eihän kukaan toinen voi ymmärtää, jollei kerro rohkeasti, tajuan!

Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Joku on kiinnostunut. Saan kotiin suklaata ja sushia. Joku jopa pesee astiani, sitä en ole keneltäkään itse kehdannut pyytää.

Alan uskoa, että peloistani huolimatta saatan selviytyä.

Joulukuun kuudestoista.

Puhelin soi. Eräs ystäväni soittaa. On erään naisporukan pikujoulut, jonne minä en ole päässyt vammani takia osallistumaan. Koko parikymmenhenkinen jengi on kaiuttimen päässä.

”Soitetaan täältä sinulle hyvän joulun tervehdystä. Haluamme antaa joululahjan huoliasi helpottamaan. Me haluamme sinut jaloillesi ja töihin takaisin. Sinua tarvitaan”, he sanovat.

Kyse on upeasta joululahjasta. Sellaisesta, jonka äärellä minä muutun sanattomaksi.

Puhelun aikana minulle lähetettiin kortti lahjastani. Sen sisältö on yksityinen, mutta haluan jakaa siitä muutaman sanan, jotka olivat minulle merkityksellisempiä, kuin ehkä mikään muu pitkään aikaan. Joku haluaa minut takaisin työkuntoon ja osoittaa siihen tukensa. Ihmiseksi, joka on tottunut viime vuodet kulkemaan omillaan, vailla suurempaa kannustusta tai tukea… ei, minulla ei ole sanoja.

Joulukuun kahdeskymmenes.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja ylitsevuotavan kiitollisuuden äärellä, jonka perjantainen puhelu räjäytti. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolloin on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa.

Jos minun, yleensä sanoistani sukkelan, on vaikeaa löytää lähellekään riittävät sanat kuvaamaan sitä mitä toisten apu tarkoittaa vaikeassa tilanteessa olevalle, ehkä joku toinen ei löydä oikeita sanoja laisinkaan. Siksi on pakko kuvata tuo kuukausien ketju, jonka olen elänyt; myös toisten kaltaisteni puolesta. Se on ainoa mahdollinen tapa saada sinut ymmärtämään kiitollisuuteni.

Vaikka kaiken muun tästä syksystä unohtaisinkin, on yksi asia, jonka haluan pysyvän. Haluan muistaa, että tärkeimmät autettavat löytyvät usein läheltä. Kun tiedän, että jollain lähelläni on hätä, minun on muistettava ottaa häneen yhteyttä. Kysyä kuinka hän voi, ja huolimatta siitä onko minulla kiire tai pelkäänkö apuni olevan riittämätön tarjota hänelle apuaan. Sen minä haluan muistaa; kun tiedän, että joku voi huonosti, minä kysyn hänen kuulumisiaan ja autan tavalla, jolla voin. Joskus se voi olla rahaa, joskus se voi olla aikaa, ruokaa, kannustavia ajatuksia – mitä tahansa.