Tämä kauneus on kaikkialla. Näetkö sinä, miten jousenet pesevät aamuisin rantavedessä itsensä päivään ja illalla lipuvat kohti auringon unta? Kuuletko, kun ne nokkivat toisiaan aamupesunpuhtaaksi ja maiskuttavat mutaisen kevätmeren antimia?
Tunnetko, miten olet osa niitä? Luontoa? Ikiaikaista yhteyttä?
Kauniita unia, ystäväni!
/Äm
Minä olen ollut yksin. Jo vuosia olen kurvaillut maailman äärilaitoja irtaalla, viettänyt lukemattomia tunteja vain omia ajatuksiani kuunnellen, vailla turvallista seuraa. Vaikka välistä kaksin, silti koko ajan yksin. Se on yksinäisyyden kurjin muoto. Yksin kun kaksin.
Ja nyt ypöyksin, irtaalla.
Minun onneni on meri. Sen ääreen ovat saapuneet joutsenet. Kymmenet ja taas kymmenet joutsenet. Aamuisin pesevät rantavedessä itsensä päivään ja illalla lipuvat kohti auringon unta. Meren rantaan olen kulkenut minä. Sen ääreen hakeutunut turvaan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ystäviäni tervehtimään.
Jos ei olisi merta, ei olisi minuakaan. Sen turvassa kaikki saa paikkansa. Iso asettuu uomiinsa, pieni paikoilleen. Paikoillani olen minäkin, pieni. Jos ei olisi joutsenia, en tulisi minäkään tähän.
Jos ei olisi merta, olisiko joutsenta? Jos ei olisi minua, olisiko joutsenta?
Onko joutsen koskaan yksin? Vailla seuraa? Ilman toisen turvaa?
Joutsen. Se on saapunut taas rannalle, ja sitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja tuijottanut joutsenta.
Ei. Ei joutsenesta puhuta yksikössä. Se on aina kaksin. Ei koskaan yksin. Oletko huomannut?
Joutsenet.
Joutsenia! Niitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja olen tuijotanut niitä rannalla hiljaa ja hartaasti. Hengittämättä. Ihaillut ja ihmetellyt. Joutsenista minä olen ottanut lukemattomia valokuvia puhelimeni kuvarullalle. Vaivihkaa napannut hetken muistiin ohi kulkiessani ja kotiin tullessani suurentanut ruutua sormin, palannut joutsenten pikseliseen pintaan.
Pikselinen on minun pintani. Epäselvä ja ja tarkkuus miten sattuu. Suurennettu ruutu. Olen vähän väsynyt. Yksinäisyyteen. Hiljaisuuteen. Tärkeinta maailmassa on uskaltaa viettää välin kivuliaitakin tunteja vain minä seuranaan. Mutta varjo seuraa kulkijaa ja liian paljon on… liian paljon.
On aivan liian paljon aikaan tunnustella. Penkoa omia ajatuksiaan ja saada ne vielä enemmän solmuun. Toiminta on suoraviivaista. Ei liikaa aikaa turhalle. Hiljaisuus on joskus tappavaa. Kun on liian hiljaista ja liian paljon hiljaisuutta on liikaa aikaa kuunnella.
Onko joutsenilla liikaa hiljaisuutta? Mitä ne kuuntelevat silloin?
Minä voisin kuunnella joutsenia iäisyyden. Kun ne nokkivat itseään aamupesunpuhtaaksi. Kun ne maiskuttavat mutaisen kevätmeren antimia.
Onko joutsen yksin kun kaksin? Eikö se uskalla olla yksin. Vai onko sen tarinaan kirjoitettu ikiajoiksi ainainen yhteys? Niin kuin meilläkin pitäisi olla. Ihmisillä. Mutta me olemme niin usein yksin. Miksi?
Ei. Joutsen on aina kaksin.
Joutsen ei ole koskaan yksin.
Voi sinä! Voi te! Ihanat ihmiset, jotka olette olleet minuun yhteydessä eilisillan ja tämän päivän aikana. Moni paikka trampoliinilla on jo täyttynyt, mutta vielä on tilaa. Tule sinä? Toivoisin erityisesti, että myös eri ikäiset miehet uskaltautuisivat mukaan; monta upeaa leidiä on jo tulossa. Minä toivon mukaani monipuolista porukkaa, eikä iällä, sukupuolella, kansallisuudella tai edes hyppytaidoilla ole mitään väliä.
Arvaa mitä. Vaikka eilen sanoin, etten ole nähnyt joutsenia pitkään aikaan tajusin tänään, että olenhan minä nähnyt lintuja viime aikoina. Itseasiassa ihan valtavasti.
Joutsenia! Niitä on täällä Rakkauden Saaren rannalla valtavat määrät. Löysin tämän pari viikkoa sitten pöytäläätikkoon kirjoittamani tekstinkin äsken. En minä taida koskaan olla ilman lintuja. Enkä yksin.
Kaunista viikonloppua, ystäväni!
/Äm
”Linjani on olla ottamatta kantaa isoihin kriiseihin ja poliittisiin tapahtumiin. Mutta nyt kaksi sanaa koskien Pariisia. Netissä leviää käsittämätön määrä rakkautta ja myötätuntoa tapahtuneesta mielettömyydestä. Mutta samalla myös valtava määrä vihaa ja äkkipikaisuuksissaan sekä pelon ohjautumina tehtyjä kannanottoja – vihapuheita ihan järkeviltäkin tahoilta. Olen ollut melko järkyttynyt niitä lukiessani. Rakkaat ystävät: Vihaa ei nujerreta vihalla! Muistattehan maltin kirjoituksissanne. Hengitetään hetki ja otetaan pieni etäisyys ennen kuin ruokitaan vääriä asenteita roiskimalla ajattelemattomia kommentteja. Somen voima olkoon nyt rakkaudessa. On meidän käsissämme miten tätä maailmaa muutetaan.”
Näin kirjoitin sanasta sanaa aamulla Facebook-sivuilleni.
Ja laitoin sydämen perään.
Sitten lähdin ulos kävelylle kauniiseen marraskuun auringonpaisteeseen, ja jokin ajatus alkoi purkautua minusta ulos.
Niin, minä en edelleenkään ota kantaa terrori-iskuihin tai maailman kriiseihin, en edes vaihtamalla Facebookiin profiilikuvaani rauhanmerkikisi. Minun tapani on ottaa kantaa… niin, ehkä juuri sillä tavoin, kuin toivoisin sinunkin ottavan. Astumalla askeleen taaksepäin, piirun verran kohti isompaa kuvaa. Siitä kuvasta syntyi tämä pieni ajatus.
* * *
Tämä ei ole kannanotto vain Pariisin tapahtumiin, jos ollenkaan. Tämä on kannanotto johonkin paljon suurempaan; ihmisyyteen, asenteisiin ja erityisesti vastuuseen. Siihen miten muuttunut maailma pakottaa meidät ihmiset muuttumaan ja tarkastelemaan toimintaamme. Niihin asioihin, jotka ovat mietityttäneet minua paljon viime aikoina.
Olen lukenut tänään(kin) eteeni piirtyviä sanoja sosiaalisessa mediassa ja ollut hyvin huolestunut siitä tajunnanvirrasta, jota olen monelta niin kutstusti järkeväksi katsoneeltani taholta lukenut.
Turhautuminen, viha ja pelko purkautuvat nyt hurjalla tavalla. Sanomme äkkipikaistuksissamme asioita, joita saatamme myöhemmin jopa katua. Suomessa, näinä aikoina, isossa kuvassa, ei pitäisi olla varaa tällaiseen. Siksi minä olen huolissani siitä, muistammeko me hengittää. Muistammeko me, että tarvitsemme nyt, ehkä enemmän kuin koskaan, malttia ja tarkkaa harkintaa siitä kuinka sanojamme käytämme? Sanoissa on valtava voima.
* * *
Sosiaalinen aika ja sosiaalinen media mahdollistavat sananvapautemme mahtavalla tavalla. Mutta samallla ne alleviivaavat jokaisen omaa vastuuta – asiaa, jossa meillä myös Suomessa olisi nyt paljon tekemistä. Muistammeko, että olemme jokainen itse vastuussa siitä millainen oma elämämme on ja millainen tästä maailmasta rakentuu? Muistammeko, että jokainen meistä vastaa ensin itsestään, eikä vastuuta voi siirtää kenellekään toiselle, vaikka se välillä helpottavaa olisikin?
Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?
En sano, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä eikä kaikkea hyväksyä, mutta minä sanon, että malttia me tarvitsemme juuri nyt! Tarvitsemme oman toiminnan krittistä tarkastelua, sillä jokainen pienikin teko jää tänä päivänä niin helposti elämään.
Toivon sinun, rakas ystäväni, miettivän hetken. Miettivän aina vähän isompaa kuvaa, kuin vain sitä pientä värityskirjan kulmaa, jota värität ja josta käsin sitten äkkipikaistuksissasi roiskaiset. Yksi askel taaksepäin, pieni piiru isompaan kuvaan. Sillä kaiken tämän me voimme nytkin kääntää positiiviseksi energiaksi. Vihan kääntöpuolella on rakkaus, joka on vihaakin valtavampi voima. Siitä kiitän tänäänkin.
Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.
Rakkautta ja malttia, ystävät!
Tämän joutsenen aamupesua seurasin kävelylläni ja pohdin sanoja, jotka nyt piirtyivät täksi pieneksi ilmaisuksi, yhdeksi palaksi yhteistä todellisuuttamme.
/Ämmä, joka on jokaisen näistä kirjoittamistaan sanoista oppinut itse oman kantapään kautta. Ja sydän perään.
Huomenta!
Voisi sanoa, että minä olen tänään kävellyt vetten päällä. Tai alla. Se on nyt vähän miten sen ottaa.
Kävin aamulenkillä Rakkauden Saaren rannoilla. Merivesi on laskenut niin alas, että merjenpohja oli paljastunut ja rannalta pääsi nyt kävelemään läheiseen saareen. Laskuveden on pakko olla useampia metrejä, sillä vesi oli vetäytynyt todella paljon. Aika hienoa, miten maisema voi muuttua noin suuresti!
Saari houkutti minua kovasti, hypin ja pompin kivien päältä pitkälle kohti sitä, mutten viitsinyt ihan perille asti mennä, sillä huomasin matalikon päässä joutsenperheen ja jouduin kääntymään takaisin. Niillä taisi olla siellä pesä. Ehkä joku päivä pääsen tutkimusmatkalle saareen, näyttää siltä, että kahlaamallakin sinne pääsee matalikosta.
Tuossa minun aamun polkuni. Luonto ja sen ihmeet! Päätin, että täytyy alkaa kirjata ylös itselleen muistiin näitä luonnon tapahtumia ja mielenkiintoisia havaintoja luonnosta – alkaa tehdä vähän niin kuin luontopäiväkirjaa.
Upea aamu ja upea aurinko sekä koko ajan nouseva mieltä ylentävä lämpötila. Ajattele, että ollaan jo elokuun viimeisellä puoliskolla. Kiinnitin eilen huomiota työmatkallani siihen, miten hyvältä ja tyytyväisiltä ihmiset näyttävät. Aurinko pukee meitä selvästi.
Tästä tulee hyvä päivä. Koko viikko on alkanut erinomaisissa merkeissä, toivottavasti myös sinulla!
/Äm, toivottaen iloa ja valoa päivääsi
Lähdin tänään luontoretkelle uuden kotini naapurustoon.
Saavuin merenrantaan, ja huomioni kiinnittyi merellä uivaan joutseneen. Jäin seuraamaan sitä.
Yhtäkkiä huomasin kuinka kauempaa mereltä suoraan minua kohti lipui kokonainen joutsenparvi. Ne uivat lähemmäs ja lähemmäs.
Ja kohta edessäni oli kuusi valkeaa joutsenta. Aivan kuin ne olisivat tervehtineet ja tehneet kunniaa.
Minä seisoin ja tuijotin koskettuneena. Lyhyen hetken jälkeen ne kääntyivät pois ja jatkoivat matkaansa. 
Kun lähdin pois rannasta, puhelimeni soi ja sain tiedon, että isoisäni on menehtynyt. Pitkäperjantain joutsenet tekivät kunniaa hänen muistolleen.
Rauhaa pääsiäiseesi!
MaiLife 