Pohjois-Savossa on satanut valtavasti lunta viime viikkoina. Sitä ei taida sieltä etelästä käsin tajutakaan, kun siellä kuulemma vain sataa vettä ja on pimeää?

Olin tänään lumitöissä muutaman kymmenen kilometrin päässä Kuopiosta ehdalla pohjois-savolaisella maatilalla. Satuin viime viikolla harmittelemaan radiossa, etten minä, kerrostalon asukki, pääse pihahommiin ja tällaisiin talvisiin ”oikeitten ihmisten” töihin. Ja sitten jo eräs kuulijani kutsui minut lumenluontihommiin kotipihalleen!

ON JÄNNÄ, MITEN toisin silmin elämän voikaan nähdä silloin, kun hyppää hetkeksi omastaa arjestaan jonkun muun elämään – tarttuu lapion varteen ja alkaa kauhoa lunta niin, että hiki nousee pintaan.

Lumityöt tehtyämme ehtoinen isäntäni keitti meille pannukahvit avotulella. Samalla hän kertoi elämästään. Hänen sukunsa oli asuttanut tätä maataloa jo 1800-luvulta, ja koko maailma oli ollut hänelle aina tässä kylässä.

Mutta sitten tuli lama, vaikeat vuodet ja pakko; oli muutettava töihin toiselle puolelle Suomea pieneen kerrostaloon.

–Ja koko ajan minä ikävöin kotiin, hän kertoi ja kuvaili koskettavin sanoin, kuinka onnellinen oli, kun lopulta pääsi takaisin tänne rauhansa ja rakkautensa tyyssijaan.

Minä näin hänessä itseni.

(Jatkuu kuvan jälkeen)

Tämän päivän työnantajani, uusi ystäväni isäntä Jussi keitti minulle ulkohuvilassa pannukahvit.

OLEN MUUTTANUT TAANNOIN töihin vieraaseen kaupunkiin – vähän ehkä nykymallia vastavirtaan, Helsingistä Pohjois-Savoon. Rakastan työtäni, mutta samalla vieraalle paikkakunnalle muutto painaa mieltä ja ikävä kotiin on valtava.

Kirjoitan tämän ajatuksen puhtaasti omasta kokemuksestani, en mistään poliittisesta näkemyksestä käsin. Se heräsi seuratessani viime päivien vilkasta keskustelua työttömyysturvan aktiivimallista.

MAAILMAA NYT TÄÄLTÄ maaseudun näkökulmasta katsoen, itse töiden takia kotoa lähteneenä, mittarini meni punaiselle jo viikonloppuna lukiessani ministeri Kai Mykkäsen aktiivimallia käsittelevän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomissa.

”On myös kysyttävä, miten pitkään kukin meistä voi vaatia yhteiskunnalta normaalitasoista työttömyysetuutta olematta valmis muuttamaan paikkakunnalle, jossa työhön on mahdollista päästä, ministeri Mykkänen kirjoitti (HS 30.12.2017).

Ja sitten tänä aamuna kansanedustaja Juhana Vartianen lisäsi pökköä pesään:

”Jos ei ole mahdollisuuksia, niin silloin pitää muuttaa työn perässä pois. Niin ihmiset ovat aina tehneet. Ei meillä ole Suomessa tällaiseen hyvinvointirevohkaan varaa, elleivät ihmiset ota itsestään sillä tavalla vastuuta, että muuttavat työn perässä toiselle paikkakunnalle”. (Lainaus: IL, 3.1.2018)

On totta, että jotain työttomyystilanteelle on tehtävä ja rakenteita muutettava; osaan ymmärtää näiden miesten näkemykset sekä aktiivimallin yrityksen enkä kiistä, etteikö myös ”elämäntapatyöttömyyden” ilmiö olisi olemassa.

Mutta kuulkaa, Ministeri Mykkänen ja kansanedustaja Vartiainen: Ketään ei voi pakottaa muuttamaan pois kotoaan vasten tahtoaan!

VOIKO YHTEISKUNTA TODELLA vaatia, että esimerkiksi ihminen, joka on koko elämänsä asunut maaseudulla, ehkä pitkäaikaistyötön, joutuisi muuttamaan hänelle täysin vieraaseen ympäristöön, kiireiseen kaupunkiin pieneen yksiöön, kauas läheisistään ja perheestään – vain tehdäkseen töitä?

Ajattele: Näin tulkiten, minähän olen aktiivimallin kaltainen ihanneyksilö! Olen muuttanut työn perässä toiselle paikkakunnalle, jotta en olisi työtön ja samalla olen ihan hemmetin yksinäinen ja onneton kun kotini ja läheiseni ovat satojen kilometrien päässä. Tällaisiksiko yhteiskunta meidät nyt haluaa? En voi uskoa, että tällainen ajattelu millään tavoin kannustaa työllistymään.

Minulla ei onneksi ole hätää: työni on innostava ja se auttaa jaksamaan. Osaan pitää itsestäni huolen, etsiä ystäviä ja ratkaisuja, enkä näin ole esimerkiksi terveydellisessä vaarassa. Mutta jos minullakin on näin vaikeaa ja yksinäisyys meinaa välillä tappaa, miten olisikaan niillä, joilla ei ole samoja valmiuksia muutokseen?

Sanotaan, että esimerkiksi yksinäisyys on yksi suurimpia kansantaudeistamme nyt. Onko mietitty, mitä tällaiset vaateet, joita valtionjohto ja kansan edustajat nyt lausuvat, tulevat maksamaan yhteiskunnalle onnettomina ja sairaina ihmisinä?

Tämä on yksi, kärjistetty näkökulma aktiivimalliin, mutta sen sanoma on selvä: Kyllä suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka hyvinvointivaltiota kuinka olisikin jo kyseenalaistettava, on oltava muitakin arvoja kuin työ ja yksilö.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Se on lumenluonti kovaa hommaa. Yritin purkaa navetan oven eteen kerääntynyttä, lähes kaksimetristä lumikasaa.

Työllistämisen edellytysten parantaminen on yksi ratkaisu

Ministeri Mykkänen peräänkuuluttu mielipidekirjoituksessaan mallin arvostelijoilta konkreettisia ehdotuksia sitä korvaamaan.

Aktiivimalli on nyt kohdentanut keskustelun tietysti työttömyysturvaan, työn hakemiseen ja vastaanottamiseen, yksilön työllistymiseen, mutta entä sen antaminen; siis yksilön työllistäminen?

Olen ollut itse myös pienyrittäjänä ja työllistäjänä, ja haluaisin kiinittää päättäjien huomion tämän keskustelun yhteydessä myös työllistämisen ongelmiin. Puhutaan tietysti järjestelmän eri osa-alueista, mutta harvoin mikään ongelma ratkeaa vain yhtä palapelin palaa liikuttamalla. Liioin ei mikään yksittäinen asia ratkaise isoa ongelmaa, mutta entä yritykset: millaiset ovat niiden mahdollisuudet työlllistää?

Monet, erityisesti pienet yritykset painivat tälläkin hetkellä ongelmissa; halua ja tarvetta palkata olisi, mutta työvoiman palkkaaminen on liian kallista. Jotta kysyntä ja tarjonta kohtaisivat myös näin päin, olisi myös tarpeen pohtia, miten yhteiskunta voisi tukea työllistäjää työvoiman, esimerkiksi ensimmäisen työntekijän palkkaamisessa? Sillä uskokaa tai älkää, myös täällä maaseudulla on yrityksiä, jotka voisivat kasvaa ja kehittää näin myös aluetta ympärillään, jos voisivat työllistää.

Muistan, että jossain juhlapuheissa on sanottu, että Suomen tulevaisuus on kiinni innovatiivisissa yrityksissämme.