Oho. Meinasi tuo eilisillan nyyhkysinkkubridgetjones-moodi jäädä vähän päälle. Olin herätessäni aika latistuneessa tunnelmassa. Tai en ehkä latistuneessa, vaan ennemminkin sellaisessa haikeassa. Tai jotain. Juhannusaatto ja minä seuraan ikkunastani koko ajan hiljaisemmaksi käyvää kaupunkimaisemaa. En voinut lähteä pois kaupungista monesta syystä, ei oikeastaan olisi ollut mitään paikkaakaan mihin mennä, ja nyt sitten nökötän yksin. Niin. Yksinäinen se aamun tunnelma oli. Ei latistunut, ei haikeakaan, vaan yksinäinen.

Havahduin jotenkin aamulla siihen huomioon, että hitaasti kohti kesää mennessä nämä yksin ikkunan ääressä vietetyt hetket ovat lisääntyneet. Vaikka ympärilläni on ihmisiä, vietän silti suurimman osan ajasta yksin. Työni on yksinäistä, elämäni tämänhetkiset raamit rajoittavat extempore-matkoille lähtemisen ja niin edelleen. Yksin oleminen sopiikin minulle, mutta sitten taas tavallaan ei. Tarvitsen yksinoloa, mutta samalla tarvitsen äksöniä. Ja ihmisiä. Tällaisina juhlapäivinä yksinäisyys tuntuu tavallistakin ahdistavammalta. Kun ”kaikki muut” ovat ystäviensä ja perheidensä kanssa, mutta minä olen täällä yksin.

Tulin ajatelleeksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka jäävät tänäkin juhannuksena yksin kotiin. Ne mummot, ne papat, nuoret vailla ystäviä. Ihan pieneltä osalta pystyn samaistumaan heihin. Moni yksin jäävistä haluaakin olla yksin, mutta moni myös on siihen eri tavoin pakotettu. Ja tällaisia ihmisiä on paljon enemmän kuin osaamme ehkä kuvitellakaan.

Niin sen minä vain haluaisin sanoa tänään, että vaikka tämä Suomen juhannuskeli onkin vähän harmaa, ja vaikka taivaalta sataisi lunta ja se makkarakin käristyisi grillissä liian mustaksi, niin rakkaat blogiystäväni: halatkaa tänään toisianne juhannuksen vietossa. Rakastakaa, arvostakaa ja kiittäkää toisianne, että saatte olette yhdessä. Se ei ole itsestään selvää. Ei ole. Kaikilla ei ole kaveria!

Onneksi minulla on tämä: Mösjöö Hérmanni! Toivotamme sinulle ja rakkaimmillesi mitä ihaninta juhannusta!

Rakkaudella, kunnioituksella ja kiitoksella, Ämmä