Kuminauha käteen ja haasteet hampaisiin: Emilia Lahti antaa sisulle äänen

”Jos haluaisin kerätä varoja jollekin teemalle, niin voisinhan mennä vaikka pesemään autoja Helsingin keskustaan. Mutta ihmiset reagoivat eri tavalla siihen, kun he näkevät, että olet valmis uhrautumaan.”

Emilia Lahti juoksee tammikuussa 2017 2000 kilometrin ultrajuoksun antaakseen perheväkivallan uhreille äänen. Oma kokemus ja pohdinta siitä miten ihminen selviää äärimmäisistä vastoinkäymisistä sysäsi hänet aikoinaan tutkimaan väitöskirjatyössään suomalaista sisua ja nyt vaativaan juoksusuoritukseen.

Uskallammeko asettaa itsellemme tarpeeksi isoja tavoitteita ja mitä kävisi, jos vetäisimme unelmissamme niin överiksi kuin vain pystymme? Mitä uhrautuminen itselle tärkeissä asioissa tarkoittaa ja vaatii? Näitä jäin pohtimaan, kun sain haastatella Emiliaa.

Jokainen, joka asettaa itselleen jonkin hullun tavoitteen huomaa, että sisu on kuin kuminauha: joka kerta kun sitä käyttää, se venyy, ja seuraavalla kerralla on paljon helpompaa”, hän analysoi tässä Helsinki Realin jaksossa.

Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin.

”Ei tietenkään tarvitse juosta 2000 kilometriä todistaakseen itselleen mitään, mutta usein me rajoitamme itseämme liikaa. Nyt kun on asettanut tavoitteen tuollaiseen suureen, välietapit muuttuvat helpoiksi ja mahdollisiksi – esimerkiksi maraton tuntuu aika pikkujutulta”, pohtii Emilia, ja minä nyökytän päätäni innostuneesti.

Entä jos koko juttu onkin juuri näissä välietapeissa? Että kun asettaa ison tavoitteen, astuu helpommin suoriutumaan pienemmistä. Tulisiko joskus niitäkään askeleita otettua ilman isoa kuvaa?

Entä jos lopulta ei olekaan kyse siitä suoritutuuko, ja miten, siitä isoimmasta tavoitteesta, vaan siitä, kuinka helpoilta ja mahdollisilta siihen suhteutetut pienemmät askeleet alkavat tuntua – kuinka ne lähtevät toteutumaan lähes itsestään. Mitään ei voi saada jollei ota kuminauhaa käteen ja haastetta hampaisiinsa.

Mitä sinä ajattelet: millainen sinun kuminauhasi on? Katso keskustelumme ja kuulet lisää Emilian ajatuksia!

Emilian ”Sisu – not silence” -projektia voit seurata ja tukea täällä.

Mainokset

Meditaatiojuoksija Me Naiset -lehdessä

Ah. Perjantai. Mikä ihana tekosyy lähteä vaikka lenkille!

Uusimmasta MeNaiset-lehdestä löytyy tuttu tyyppi. Annoin lehdelle taannoin haastattelun siitä mikä minua inspiroi lenkkipolulle. Nyt minua tituleerataan sitten ”meditaatiojuoksijaksi”. Sen tittelin kannan mielelläni, sillä sitähän lenkkeily minulle tarkoittaa parhaimmillaan: Oman mielen ja kehon purkamista luonnossa juosten sekä… no, loput voit lukea itse lehdestä. Käypä siis hakemassa lehti omaksesi kaupasta!

menaiset

 

Haastan sinut tänä viikonloppuna lähtemään lenkille sijainnistasi riippuen jonnekin luontoon; meren tai järven rannoille, vuorille tai tuntureille tai metsän siimekseen. Sitä minä toivoisin yhä useamman ihmisen tekevän – löytävän liikunnan ilon luonnon keskeltä!

Reipasta viikonloppua, rakkaat!

/Ämmä, joka ei kyllä nyt lähde lenkille, vaan unelmoi juuri suklaasta. Tänään on Meditaatiojuoksijan lepopäivä

Korvien välisiä supersankareita ja hillitöntä treeni-intoa

Sellainen suhteellisen tyhjä olohan tässä on nyt viime päivät ollut. Missä tahansa arjesta poikkeavassa kuplassa ihminen käy, vie sieltä pois tuleminen usein oman aikansa. Tuntuu, että on jäänyt johonkin välimaastoon, ja vähän taistelee sitä vastaan, että joutuisi sieltä pois.

Hauskaa, että piditte toissapäiväisestä matkakertomuksestani! Olen saanut siitä paljon mukavaa palautetta. Selväähän se, että halusin viedä teidät mukanani tuolle matkalle. Niin monta asiaa jäi kertomatta, mutta luulen, että ne nousevat esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Muissa somekanavissani jaoinkin jo tämän kuvan, tuotakoon se nyt vielä tänne

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

Tämä oli varmasti tärkein oppini koko matkalla (senhän jo toissapäiväiseen blogiinikin kirjoitin). Se, miten sitä usein niin kovasti vähättelee omia voimiaan ja kykyjään. Minullekin moni teistä ennen matkalle lähtöäni sanoi, ettei itse ikinä pystyisi tällaiseen suoritukseen. Mutta en minä ole sen kummempi tyyppi kuin kukaan muu – aivan varmasti moni teistäkin olisi tähän kyennyt.

Jostain syystä on vaan niin paljon helpompi ajatella, ettei pysty. Niinhän minäkin pelkäsin. Olin rakentanut erilaisia skenaarioita mielessäni sille kuinka joutuisin nielemään ylpeyteni jos pyöräilymatkani tyssäisi voimieni loppumiseen. Mutta niin ei käynyt.

Varmasti puolet onnistumistani oli kiinni korvieni välistä; siitä miten suhtauduin haasteeseeni ja hetkiin, jolloin tuntui, etten enää jaksa. Minä en antanut noille ajatuksille valtaa, vaan päin vastoin ajattelin, että nyt painetaan kahta kovempaa jotta päästään nopeammin maaliin. Niin, erityisesti lauantain vastatuulipäivänä tuo oli suurin ajatus mielessäni: mitä kovemmin jaksaa painaa, sitä nopeammin on perillä.

Toki kuntoni yllätti minut. Se osoittautui erinomaiseksi. Sitähän minä olenkin tässä viime päivät ihmetellyt: löytyykö minusta todella näin paljon sisua ja kuntoa? Luulen, että olen päästänyt itseni vähän liian helpolla aiemmin. Siitä syystä olenkin tänään jo tiuhaan tahtiin vaihtanut viestiä personal trainerini Tiian kanssa. Yksi isoimmista jutuista minussa, jonka tämä Hullun Polkasu sai aikaan oli hinku saada heti jokin uusi fyysinen haaste. On pakko tunnustaa, että minä nautin siitä, kun pääsee äärirajoille. Siksipä nyt pyysin Tiia rakentamaan avukseni sellaisen viikkotreeniohjelman, jolla saan pidettyä tämän kuntoni yllä nyt seuraavaa haastetta odotellessa. Haluan rakentaa ohjelman ammattilaisen kanssa, jotta siitä tulisi oikeanlainen – tavoitteellinen mutta järkevä, sellainen, joka kehittää minua eteenpäin, mutta on ”terveellinen”. Ylilyöntejä ei saa tulla, sellaisiin saattaisin itse tietämättömänä sortua. Lepo on myös tärkeää muistaa.

Jokin uusi kipinä, se reissulla syttyi. Olo on mitä mainioin. Siitäkin olen yllättynyt, ettei mihinkään paikkaan ole koskenut reissun aikana tai sen jälkeen ja lihakset voivat hyvin. Niin hyvin, että olen jo päässyt kunnolla treenaamaan. Eilen jo pyörälenkkiä ja pitkää kävelyä, tänään reipas tunnin juoksulenkki ja sen päälle 45 minuutin vatsatreeni kuntosalilla (ja kyllä, kuntosalirakkauteni oli paikalla, mutta lähti noin kaksi minuuttia saapumiseni jälkeen, joten en ehtinyt tunnustaa vielä palavaa rakkauttani…). Nam. 😀

Varsinaista tajunnanvirtaa tänään. Nyt taidan kellahtaa nojatuoliin lepuuttamaan jalkoja.

Kuulemisiin, rakkaat!

/Ämmä

 

 

Pinsedag ja minä olen tässä

Muistako, kun tammikuun yhdeksäntenä päivänä kerroin aamustani Norjassa, näin:

”Heräsin tänään lähes parhaimmalla tavalla, jolla ihminen voi herätä. Pari vielä ihan vähän parempaa tapaa tiedän, siksi tuo ilmaisu ”lähes parhain tapa”. Mutta paras mahdollinen juuri tässä ja nyt.

Prut

Prut

Prut

Pru

Pru

Pruu-u…

u-pruuu…

Pruuuu…

uuuu…

uuuuuuuu…

Tuo ääni, se minut herätti. Kalastaja toisensa perään käynnistämässä koneita ja lähdössä merelle. Kalastuslaivojen virta lipumassa satamasta pois.

Tänään ei ole myrskyä!”

Kerroin, että pitkän tauon jälkeen kalastajat olivat päässeet vihdoin merelle kalastamaan juksalla. Se oli tärkeä päivä, sillä yli kuukauden kestäneen Norjan kalastusministeristä ja myrskyistä johtuneen kalastustauon jälkeen Støssä päästiin vihdoin ja viimein merelle kokeilemaan kalaonnea.

”Keli on sopiva juksaamiselle, mutta ei riittävän hyvä koljasiimojen laskemiselle, niille joita minä syksyllä tein. Turska puolestaan ei ole vielä tullut, jotta voisi laskea turskasiimoja. Se tarkoittaa, että meille koukuttajille ei ole töitä, mutta se ei haittaa! Tärkeintä on, että tämä kylä alkaa vähitellen herätä henkiin.”, kuvailin ja kerroin itse olevani välillä hengissä ja välillä taas vähän vähemmän sekä keksineeni innostavaa tekemistä aamuihini:

”Olen onneksi löytänyt tekemistä tähän suhteellisen virikkeettömään arkeeni ja erityisesti aamuihin (lue: ei nettiä, ei Hesaria, ei telvisiota, ei radiota, ei puhelinta, joiden parissa nauttia aamupala): minä teen nyt joka aamu ristikoita! Sain muutaman suomalaisen aikakauslehden ja olen nyt aivan koukussa ristikoihin. Ja sitten välillä, kun tulee pattitilanne, selailen postilaatikosta tipahtanutta Bøn ja Øksnesin kuntien vuoden 2015 kalenteria. Välillä aivotyötä ja välillä kalenterin selaamista, näin alkavat minun päiväni… Opinpahan nyt ainakin norjalaiset juhlapäivät ja kuninkaallisten synttärit.”

Sitten minä löysin kalenterista helluntaipäivän 24.5, josta kirjoitin:

”Ja sitten on joku pinsedag 24.5. Siitä minulla ei ole mitään hajua, että mikä päivä se on. Ja siitäkään minulla ei ole mitään hajua, missä minä olen pinsedagina. Jännää! Toivotaan, että olen siihen mennessä saanut ainakin vähän lisää ristikoita, sillä nämä alkavat kohta loppua kesken. Missä sinä olet pinsedagina? Pidetään tämä mielessä ja katsotaan, kun on pinsedag, 24.5.2015.”

Tämän jälkeen minä selvitin sanakirjasta, että pinsedag on helluntai ja että sana pinsel tarkoittaa kärsimystä.

juksa2

Tältä näytti aamiaispöydässäni tammikuussa

 

juksa3

Ja tänään on nyt sitten pinsedag, helluntai. Ja minä olen tässä. Istun kirjoittamassa blogiani Rakkauden Saarella Helsingissä, uuden ruokapöytäni ääressä nauttien rauhallisesta sunnuntaista tiukan työkeikan ja kuvausreissun jälkeen. Ajatella!

Oletko koskaan tehnyt tätä; asettanut itsellesi jonkin määräpäivän tulevaisuuteen ja sitten kun se koittaa pysähtynyt miettimään mitä kaikkea elämässäsi on tapahtunut? Mikä on muuttunut ja mitkä asiat taas ovat pysyneet?

Minun kohdallani paljon on tapahtunut ja moni asia muuttunut kun vertaa tuohon aamuun tammikuussa. Mutta se, mikä pysyy on tämä (jonka osaltaan jo eilen kiteytin): Elän elämää, jossa minulla on ihan hemmetin hauskaa joka päivä, saan tehdä järjettömän mielenkiintoisia juttuja ja viettää aikani parhaiden tyyppien seurassa mitä hulluimmissa paikoissa jauhaen mitä huonompia juttuja. Koko ajan sattuu ja tapahtuu ja minä pääsen mukaan juttuihin, joista moni voi vain unelmoida. Elämästäni ei puutu rytinää tai mielikuvitusta. Vain taivas on rajana ja ihan kaikki on mahdollista.

Tämä on imelää, mutta menköön: tänään minä tajuan, että rakastan elämääni ja olen TÖRKEÄN etuoikeutettu, onnellinen ja kiitollinen kaikesta, mitä saan nähdä ja kokea – on nääs vaatinyt vähän töitä ja uskoa päästä tähän.

helluntai

Missä sinä olet tänään, pinsedagina?

/Ämmä, joka vasta nyt saadessaan ystävältään tänään tämän hauskan kuvan, muisti, että tähän pinsedagiin liittyi myös tämä heilajuttu… juoksu jatkukoon!

Polkujuoksupeto on irti – Bodom Trail -polkujuoksukisa ja tarina siitä ku tyttö lähti soitellen sotaan

Näin viime yönä unta. Olin ajamassa jonkun tuntemattoman miehen kyydissä maratonille. Minun piti juosta 42 kilometriä jossain betoniviidakossa. Oli kiire, olimme jo myöhässä. Paniikki. Ehdittävä olisi ajoissa perille. Yhtäkkiä kuljettajani ilmoittaa ylpeänä hänen poikansa olleen edellisenä aamuna aamutelevisiossa. Ja nyt, koska hänen mummolansa sattui olemaan sopivasti matkan varrella, meidän pitäisi mennä katsomaan pojan aamutelevisiovisiittiä nettitelevision ohjelmaklipistä.

Paniikkini on äärilaidassaan. En ehdi. Miksi juuri tällä hetkellä meidän pitäisi mennä katsomaan tuo videon pätkä? Ja kuka tuo mies oikeastaan on? Miten hän minun uneeni tupsahti?

Yritän taivutella miestä muuttamaan suunnitelmansa, mutta tuloksetta. Seuraavaksi me jo istumme tämän jonkun tuntemattoman miehen mummolassa juoden kahvia ja katsoen nettitelevisiosta jotain halvatun viiden minuutin videopätkää. Autokuskini poika näkyi videolla kaksi sekuntia ja minun juoksuni jää juoksematta.

Ja sitten herätyskello soi.

Aamukuuden jälkeen vapaapäivänä!

* * *

Näillä ponnistettiin tämänpäiväiseen Bodom Trail -polkujuoksutapahtumaan Espoon Pirttimäkeen. Minä en olle menossa juoksemaan 42 kilometrin maratonia, vaan 12 kilometrin polkujuoksun, mutta tunnelma on kuin teloitusjonossa. Tuomion hetki.

Viimeiset päivät olen jännittänyt. Olen kärsinyt kamalasta allergiasta, joka on saanut keuhkoni kokemaan samankaltaisen ruumiistairtaantumiskokemuksen kuin kuolevalla ihmisellä. Valmistautumiseni juoksuun on ollut hävettävää luokkaa. Kuntoa ei lähestulkoon ole. Ne muutamat kerrat joina olen Rakkauden Saaren rantoja kyntänyt juosten, ovat olleet taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja sitten on vielä se ihan pieni juttu: Minä vihaan juoksemista.

Treenasin aikoinaan maratonille, mutta se leikki jäi kesken, koska polvet eivät kestäneet. En jaksa juosta pitkin kaupungin asfalttiteitä enkä näe siinä mitään riemua. Sattuu jalkoihin ja hengästyttää aivan liikaa.

Ja sitten sain haasteen Bodom Trail -polkujuoksusta. Tietysti! 12 kilometriä juoksua jossain Espoon perämetsässä. Yhtään sen enempää ajattelematta vastasin haasteeseen myöntävästi. Ja nyt, kun totuuden hetki on käsillä meinaan saada kokovartalohalvauksen. Miksi en koskaan ajattele ennen kuin lupaan tehdä jotain?

IMG_1573

Tytöt antoivat paidan ennen metsään lähtöä. Mehän nimittäin starttasimme hiihtokauden tällä tapahtumalla. Kerron tuosta Letskistä sinulle vielä myöhemmin ihan erikseen… Mutta sen kerron nyt heti, että vaikka joku niin epäilikin, niin kuvassa minua ei ole yllätetty kyykkypissalta, vaan yritän röyhistää rintaani, jotta näkisit tuon paidan tekstin.

 

Aamulla ei enää voi perääntyä, vaikka salaa toivonkin, että joku kärräisi minut nyt katsomaan nettitelevisiosta aamuteeveen videoklippiä. Ihan mitä vaan. Olen kaiken kukkuraksi rekrynnyt mukaan juoksuun ystäväni Hannan ja Heidin. Ja kuten arvata saattaa, nämä mimmit ovat terästä ja huippuluokan urheilijoita. He syövät 12 kilometrisiä polkujuoksuja aamupalakseen.

Saavumme kisapaikalle. Tuulee kuin viimeistä päivää. Taivas on harmaa, ja minua itkettää. Illalla olen nähnyt Facebookista kuvia maastosta, joka ui vedessä. Törmään parkkipaikalta kävellessäni liikenteenohjaajaan. Hän kertoo, että reitti on hurjassa kunnossa.

”Edellisenä päivänä testijuoksulla ollut mies upposi suohon nivusiaan myöten”, liikenteenohjaaja veistelee nauraen voitonriemuisena. Minä valahdan kalpeaksi ja ehdotan hänelle, että vaihtaisimme paikkaa. Minä hoidan liikenteen ja hän juoksuni. Hän ei innostu.

Minä haluan vetää liikenteenohjaajaa turpaan.

Innokkaat superjuoksijat pörräävät kaikkialla. Vetävät energiageelejään ja vertailevat varusteitaan. Minä katson kuluneita lenkkareitani ja mietin, että tervemenoa nivelsiteet. Hanna ja Heidikin ovat raahanneet mukaan koko urheilutavara-arsenaalinsa. Heillä on eväitä ja juomia. Vielä edellisenä iltanakaan minulla ei ole edes käynyt mielessä, että mukaan pitäisi ottaa vaihtovaatteet ennen kuin Heidi minulle siitä vinkkaa. Vilkaisen uutta hienoa Suunnon Ambit -kelloani. En edelleenkään osaa käyttää sitä, vaikka se on ollut minulla jo toista kuukautta. Tiedän, mistä se napsautetaan käyntiin, jotta se alkaa laskea aikaa ja tekemään jotain muita asioita.

Kun on se sanonta, että ”soitellen sotaan”, niin tämä on nyt just sitä.

Tämä on minun ensimmäinen juoksutapahtumani. Ja näillä näkyminen viimeinen. Pissattaa.

IMG_1578

IMG_1575

Urpo, Hanna ja Heidi. Hannalla ja Heidillä on ihanat kiharat ja huulipunaa. Ne on teräsnaisia.

 

Iloinen tapahtumajuontaja hölöttää mikrofoniinsa. Kentällä soi Elastisen ”Eteen ja ylös”.

Lähtöryhmä yksi. Punapaitainen mies hullunkiilto silmissään säntää hirveätä kyytiä pusikkoon ja muu ryhmä pinkaisee perään.

Kaksi. Kajareissa iloinen humpparalli. Superjuoksijoita puskaan.

Kolme. En kuule musiikkia enää. En näe mitään. Allergia valuttaa silmät päästäni.

Ja viittätoista minuuttia yli aamukymmenen: lähtöryhmä neljä. Minun lähtöni!

Antti Tuiskun ”Peto on irti”.

IMG_1581

Kilkatikalkati ja kannustushuutoja. Pinkaisemme juoksuun. Alun hosu, lopun väsy, Heidi hokee, ja minä kipsutan robotinomaisesti tyttöjen vierellä eteenpäin seuraten tarkkaan heidän tahtiaan. Etten hosuisi ja väsyisi. Askel, toinen, kolmas. Vasta satoja metrejä startin jälkeen muistan Suuntoni. Se piti napsauttaa päälle. Perhana.

Aurinko on alkanut paistaa. Yllättäen.

Minä mietin rajoja. Norjaa. Sitä aamua, kun minun piti mennä kalatehtaalle suolistamaan ja meinasin kuolla pelkoon ja ahdistukseen. Sitä fyysistä ja henkistä ponnistusta, jota tuo kokemus minulta vaati. Muistatko tarinani tuosta päivästä? ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä”

Jos olen selvinnyt tuosta, tämä kaksitoista kilometriä polkujuoksua ei voi olla kovin paljon pahempi juttu, tajuan.

”Me tehään tää, nainen!”, sanon itselleni aivan kuten Norjassa, ja päätän keskittyä olennaiseen. Juoksemiseen ja nauttimiseen. Ajattelen Viidenminuutinmies Steveä. Sitä kalatehtaan esimiestä, josta voit lukea enemmän tuosta jutustani. Steve olisi ylpeä minusta!

Olen jännittänyt jaksamistani, sitä että pitäisi näyttää muille kuinka hyvin ja nopeasti pystyy pinkomaan eteenpäin, mutta vain hetken juostuani tajuan, että siitä täällä ei ole kyse. Ei täällä kilpailla, vaan nautitaan. Yhdessä olosta, ulkoilmasta ja luonnosta. Juokseminen tulee siinä sivussa. Ja sitä paitsi, juoksu soljuu hyvin. Keuhkot eivät pakahdu, jalat rullaavat kevyesti ja eteenpäin mennään.

Ja aina välillä mulahdetaan suohon. Lenkkarit ja sukat ovat olleet litimärät alkumetreiltä lähtien. Mutta edes se ei tunnu menoa haittaavan.

IMG_1585

IMG_1587

IMG_1597

Olen aina ollut luonnossa liikkuja, siksi tunnen olevani nytkin oikeassa paikassa. Kulkeminen metsissä on minulle luontaista, normaaliin arkielämääni kuuluva juttu. Mielenkiintoiset metsän syöverit antavat minulle voimaa ja aikaa omille ajatuksille. Olen ajatellut, että metsässä minun täytyy aina kulkea yksin. Mutta nyt tajuan, miten hauskaa tämä metsässä kuntoilu voi olla myös yhdessä ja tällaisessa isossa tapahtumassa. Tässä on jotain tunnelmaa, jota ei yksinäisillä metsäretkillä saa. On hauskaa huikata pari sanaa tuntemattoman kanssa. Meillä on jotain yhteistä!

Heidin ja Hannan kanssa harmittelemme ettemme tilanneet skumppapulloja matkan varrelle. Tuohon mättäälle olisi kiva jäädä hetkeksi ryystämään lämmintä kuohujuomaa pillillä. Ihan hyvin voisi, sillä polkujuoksu ei ole niin vakavaa hommaa. Se on rankkaa urheilua, mutta ei ollenkaan niin tiukkapipoista touhua kuin olen kuvitellut juoksun tällaisessa tapahtumassa olevan. Hauskaa tämä on!

Hauskaa niin kauan kun taas muistaa olevansa juoksu-urpo. Joku juoksee vierelleni, huomaa Suuntoni ja kysyy paljonko on juostu. Katson kelloa. Katson häntä. Totean maahan tuijotellen, että on mahdollista että tämä kello saattaa olla nyt just rikki. Kun en nyt jotenkin yhtäkkisesti osaa tästä nähdä mikä matka on kuljettu. Häpeän. Lupaan itselleni, että luen vihdoinkin sen ohjekirjan ihan heti kun tulen kotiin.

IMG_1601

Saavumme juomapisteelle. Kilkatikalkati, tapahtumajärjestäjät heiluttavat lehmänkelloja.

”Hyvin menee, olette tulleet nyt seitsemän kilometriä!”

SEITSEMÄN?

Minä luulen, että matkaa on taitettu vasta kolme! Olen saada slaagin ja sen kuulee varmasti koko Bodomjärvi. Huudan innostuneesti ja kovaa; en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella jaksaneeni seitsemää kilometria näin hyvin tällä lähtökohdalla.

Ja loput viisi. Ne sujuvat kuin tanssien. Pompin sulavasti yli mutalätäköiden ja liukkaiden kantojen. Nautin. Olo on mahtava! Vielä viimeisillä kilometreillä mietimme jatkaisimmeko vielä yhdeksän lisäkilometriä. Päädymme kuitenkin jättämään juoksun ennalta sovittuun, mutta puolimaratonin verran olisin voinut jaksaa. Oikeastaan keho on vasta herännyt henkiin kympin kohdalla.

Ja sitten se on siinä. Maali.

IMG_1615

IMG_1619

Iloinen tapahtumajuontaja kuuluttaa kaiuttimista minun nimeni ja juoksuaikani. Minun nimeni! Ja aikani! Se on hienointa, mitä olen ehkä koskaan kuullut. Ja minä toivon salaa, että nyt soisi se Antti Tuiskun Peto on irti, koska nyt on – Peto irti! Heidi kaivaa kassistaan kuohuviiniä. Se menee jalkoihin.

IMG_1632

FullSizeRender

Astun kotiovesta sisään. Väsynyt ja onnellinen. Peto. Riisun vaatteita ja huomaan, että Suuntoni rullaa edelleen aikaa. En ole muistanut laittaa sitä pois päältä… Niin ohjeet. Ne täytyy nyt lukea. Kellosta tulee nimittäin korvaamaton kesäisillä polkujuoksulenkeilläni, sillä nyt minua on purrut polkujuoksukärpänen. Eiku polkujuoksupeto.

IMG_1643

Pää. Omat hassut ajatukset. Ajatella, jos olisinkin jättänyt koko homman väliin, koska en ollut omasta mielestäni treenannut tarpeeksi tai riittävän kovassa kunnossa. Tämä kaikki olisi jäänyt kokematta.

Oman pään voittaminen on parasta maailmassa. Polkujuoksu on parasta maailmassa! Olen löytänyt lajini – siis ihan oikeasti. Ja ensi vuonna Bodom Trailissa juostaan 21 kilometriä! Polkujuoksupeto on irti!

/Ämmä, ja tällainen meiniki tänään