Syksy saa

Sanotaan, että kaikkiin sosiaalisen median palveluihin pitäisi julkaista eri asioita, mutta tänään en edes yritä keksiä mitään muuta näytettävää sinulle kuin tämän kuvan

Ehkä törmäsit siihen jo Facebookissani, Instagramissani tai Twitterissäni?

Tämä aamulla nopeasti nappaamani kuva sai minut oudolla tavalla pauloihinsa. Se oli minulle niin pysäyttävä, että haluan jakaa sen mahdollisimman monen silmän nähtäväksi. Siitä välittyy jokin käsinkosketeltavan vahva tunnelma ja ajatus, jota en oikein osaa purkaa sanoiksi.

Mitä sinulle tulee tästä mieleen?

Minä muistin tätä polkua aamulla kulkiessani sen erään koskettavan kappaleen, jonka olen ehdottanut sinun kuuntelevan jo joskus aikaisemminkin. Roads.

Siinä sanotaan:

There are roads in this life that we all travel
There are scars and there are battles where we roam
When we are lost or wherever we may go
They will always lead you home

There are roads that have lead me to another
To a friend or to a lover I have known
For every turn is a year that I have grown
As I walk along these roads

Some are long and some are weathered
Some will lead you through a storm
When you’ve gone astray you will find you way
As you walk along these roads

There were times when I stumbled and I wondered
But every choice and every step I don’t regret
Cause I have lived and I have loved like no other
I won’t fear what lies ahead

Some are long and some are weathered
Some will lead you through a storm
When you’ve gone astray you will find you way
As you walk along these roads

There are roads in this life that I have traveled
There are scars and there are battles, this I know
Cause I’d be lost, but no matter where I go
They will one day lead me home
They will one day lead me home 

 

Syksy saa. Ja niin saa pian viikonloppukin. Ystäväni, terveiset Jyväskylästä, missä olen tänään kävellyt pitkin lähes keskeltä kaupunkia löytyneitä pitkospuita ja viettänyt etätyöpäivää vetäen viimeisiä viivoja tälle hyvin kiireiselle työviikolle. On tunnustettava, että olen aivan valmis vetäytymään viikonloppuun. Näissä maisemissa jatketaan. Minähän olen nyt kotona! Kotona nuoruuteni maisemissa. Tämä on minun mielenmaisemani.

Lämpöä perjantaihin!

/Ämmä

 

Säilyisi tulevallekin mahdollisuus

Täytyy tunnustaa, että tänään en ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Olen vain käynyt pitällä lenkillä koiran kanssa ja nukkunut. Olen aika väsynyt. Niin väsynyt, etten ole vielä saanut vastata kaikkiin minulle viime päivinä tulleisiin viesteihin. Köyhyysaiheinen blogini on herättänyt paljon ajatuksia. Itse en oikein osaa tehdä enää mitään sen kummempaa yhteenvetoa saamieni yhteydenottojen herättämistä ajatuksista. Pintaan nousi vain aikamoinen väsymys. Kuten jo kirjoitinkin, tuntuu, että olen nyt aika vapaa eräänlaisista kahleista. Ei ole mitään salattavaa, ja olen vapaa.

Minä en ole ainoa tässä taloudessa, joka on väsynyt. Tietokoneenikin alkaa näyttää vähän hyytymisen merkkejä. Kävin äsken läpi vanhoja koneelle tallennettuja valokuvia, ja poistelin tarpeettomia, jotta tilaa vapautuisi muistilevylle. Törmäsin näihin kuviin, joita en ole oikeastaan muistanut olevan olemassa.

IMG_0486 IMG_0482 IMG_0483 IMG_0484 IMG_0485 IMG_0481

Sinusta ne saattavat näyttää vähän oudoilta. Sitähän ne tavallaan ovatkin. Tämä hautakiviä muistuttava taideteos löytyy Jyväskylästä. Minulle ne ovat kuitenkin merkityksellisiä. Löysin nämä kivet nimittäin viime jouluna kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin lähtemään ulos vaikeiden päivien jälkeen. Lähdimme äitini kanssa kävelylle, ja törmäsimme näihin. Se oli taas niitä ”merkkejä” elämässäni.

Muistatko kun kirjoitin sinulle joulukuun kahdeskymmenestoisesta päivästä? Siitä kun sairaalassa kohtasin enkelin?

Tuosta tapahtumasta kerroin sinulle näin.

* * *

Tiedättekö milloin minä aloin uskoa enkeleihin?

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä kello 15.34.

 

Se oli elämäni romahtamisen toinen päivä. Olin edellisenä iltana matkustanut junalla Helsingistä Jyväskylään vanhempieni luokse pitkän kärsimysmatkan. Olin shokissa kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. En pystynyt kuin itkemään ja hokemaan ”Anna hyvä jumala minulle toinen mahdollisuus.”. Myöhään illalla vanhempani raahasivat minut Jyväskylän keskussairaalaan; ei ollut muuta keinoa kuin mennä pyytämään sieltä rauhoittavaa lääkettä. Vaikka itse olen kovin lääkevastainen, oli pakko suostua, sillä en uskaltanut mennä nukkumaan eikä mieleni rauhoittunut.Saavuimme ensiapuun kello 22.30 ja istuimme odotushuoneessa aamu kolmeen. Oli perjantai-ilta, ja kaikki pikkujouluissa päänsä auki kolhineet juopuneet juhlijat lipuivat ohitsemme lääkärin vastaanotolle. Itkin hysteerisesti koko tuon ajan. Lopulta sain lääkkeen ja tainnutin itseni kotona uneen.
* * *
Seuraava päivä tuntui yhtä kamalalta. Itku ei ollut loppunut, mieli ei rauhoittunut. Äitini keskusteli puhelimessa sairaanhoitajan kanssa ja he koettivat saada minulle vielä yhden lääkkeen illaksi. En voinut kuvitella meneväni taas juopuneiden keskelle jonottamaan ja koetimme saada reseptin ilman lääkärintarkastusta. Lääkäri kuitenkin vetosi vahvaan etiikkaansa ja sanoi ettei muuta vaihtoehtoa ole. Niinpä suuntasimme uudellen ensiapuun.
* * *
Saavuimme paikalle kello 15 ja minut kutsuttiin sisään jo puolen tunnin päästä. En voinut uskoa sitä todeksi, luulimme, että joudumme odottamaan ikuisuuden. Astuin sisään huoneeseen ja kättelin lääkäriä purskahtaen itkuun. Lääkärillä ei ollut päällään valkoista takkia, vaan hän näytti aivan sairaanhoitajalta. Katosin hänen rintakylttiään ja siinä luki lääkäri.Kerroin tilanteeni ja hän hiljeni hetkeksi. Sitten hän tarttui käteeni sanoen: ”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä.Suuni loksahti auki. Hän kertoi, että tasan kuusi vuotta sitten hän harhaili Helsingissä Töölönlahdella samassa tilassa kuin minä. Hän oli asunut Saksassa miehensä työn perässä ja tullut juuri eronneena naisena takaisin kotiin. Hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hän kertoi, että nyt hän oli naimisissa ja neljän upean lapsen äiti.”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän huusi minulle uskoa valaen. Itkin. Mukanani ollut äitini itki. En voinut uskoa mitään todeksi.
* * *
Hän oli minun enkelini! Hän oli se sama lääkäri, joka puhelimessa kieltäytyi uusimasta respetin. Minun oli tarkoitus tavata hänet!”En tiedä onko tämä sallittua käytöstä potilaalta”, sanoin, ”mutta voinko minä halata sinua?”. Ja sitten me halasimme; lääkäri ja potilas, kaksi elämän kohimaa naista. Ja nyt toukokuun yhdeksäntenä kello 9.06 julkaistessani tämän kirjoituksen minä tiedän että hän oli oikeassa. Minä selvisin tästä!
* * *
Jaan tämän minulle todella vaikean tarinan kanssasi vain siksi, että haluan toivoa sinulle jotain tänään, toukokuun yhdeksäntenä. Jos minä voin sinulle jotain tänään toivoa, se olisi tämä: Usko siihen, edes tämä yksi päivä, että elämällä on tarkka suunnitelma meitä jokaisten varten. Elä täysillä ja usko, että nurkan takana sinuakin vartioi pieni enkeli ja se tulee luoksesi kun on sen aika!

* * *

Ja sitten parin päivän päästä tästää tapahtumasta löysin nämä kivet, ja niiden sanoma kosketti syvästi. Ne osuivat tielleni oikeaan aikaan. Tämä kaikki tuli nyt vain mieleeni kun löysin nuo kuvat ei minulla tähän liity mitään sen suurempaa sanomaa.

Mikä sinua noista kivistä koskettaa eniten?

Minulle on tämä:

IMG_0486

 

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, ystäväni!

 

Liikkuvaa sorttia

Huomenta, hapsiaiset! Kiirastorstai alkaa Jyväskylässä aika kiiraissa merkeissä. Jos aivastuksiin voisi kuolla, niin se olisi goodbye minulle. Harmittaa olla nyt sairaana, kun olisin halunnut vähän lähteä nostalgiareissulle tuonne kylille. En ole käynyt Jyväskylän keskustassa varmaan pariin vuoteen.

Aamu alkaa kahvilla ja Keskisuomalaisella.

keskisuomalainen

Jännä miten sitä onkin ajautunut jotenkin kauas näistä kotiseutunsa tapahtumista. Eivät nämä tapahtumat ja uutiset oikein tunnu koskettavan minua juurikaan. Niin, olenhan minä ollut jo pois Jyväskylästä kauemmin kuin täällä olen asunut.

Meidän perhe on ollut sellaista aika liikkuvaista sorttia, ja olemme muuttaneet ympäri Keski-Suomea useita kertoja. Minulla ei ole oikein sellaista kokemusta ”perinteisestä” kantakodista, joka monella ystävälläni on; sellaisesta tutusta kodista samassa paikassa, johon tullaan aina juhannuksena ja jouluna, ja jossa vanhemmat asuvat vuodesta toiseen. Minulla on aina ollut todella hyvä koti, mutta sen sijainti on vain muuttunut useita kertoja. Jyväskylään tulimme muistaakseni vuonna 1990, ja täälläkin olemme vaihtaneet kotia useamman kerran. Tässä vanhempieni talossa en ole koskaan itse asunut.

20140417-100113.jpg

Laskin, että olen muuttanyt nyt elämässäni noin 20 kertaa. Se on aika paljon. Mutta juuri se on ollut minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä kokemus. Olen jo lapsesta lähtien oppinut sopeutumaan uusiin paikkoihin ja ympäristöihin, joutunut luomaan kaveripiirit uudelleen ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Se on minulle suuri rikkaus tänän päivänä. Siksi minulle on niin helppo asettua uusiin ympyröihin. Ja jotenkin se on myös jättänyt poltteen liikkeeseen. En osaakaan olla paikoillani ja asua samassa paikassa liian pitkään, olen vähän sellaista liikkuvaa sorttia.

/Maija, aivastaa ja oikaisee jalat sohvalle vielä hetkeksti, vaikka liike polttaisi; esim. treenaamaan ois aika kiva mennä

Elämä voittaa!

Ruokaa on saatu (jo pariin otteeseen, silä äiti odotti kotona kanakeiton kanssa) ja kohteessa ollaan. Tuntui jotenkin pitkältä tuo matka Helsingistä Jyväskylään. Mutta onneksi pysähdyttiin välillä Toivakassa meidän perheen mökillä. Ja siellä näin tämän päivän kauneimman näkymän.

mökkimaisema

Ihana Leppävesi, joka on kuoritunut talven ja jään alta! Tätä kauneutta on ihana katsella. Tulee sellainen olo, että elämä voittaa; jääkausi on päättynyt ja roudan alta puskee uusi kevät!

/Maija, luonnon ihmeestä mykistyneenä