Tänään kalastajat ovat saattaneet päästä merelle. On saattanut olla päivä, jolloin myrskyä on vähemmän kuin muina päivinä. Tämä tarkoittaa, että minulle saattaa olla töitä luvassa seuraaviksi pariksi päiväksi.

Saattaa myös olla, että ei ole.

Myrsky alkaa taas huomenna ja saattaa olla, että se jatkuu parikin viikkoa eikä töitä ole. Tällöin saattaa olla, että minä en enää jaksa.

Saattaa myös olla, että vaikka töitä olisi, minä en niitä jaksaisi tehdä. Saattaa myös olla, että jaksan.

Tässä olen minä eilen. Kävin koukutustuvalla netissä, kun kaikki vaan räjähti päälle. Hassua oli se, että olin vahingossa painanut kameran nappia ja ottanut tämän kuvan itsestäni. No, se on se sielunmaisema nyt.

Luovuttaminen.

Sitä minä mietin nyt.

Jos joku heittäisi minulle nyt Suomesta mielettömän työtarjouksen, suuremmalla todennäköisyydellä tarttuisin siihen ja tulisin takaisin kuin jäisin tänne.

Siihen on tultu. Minä olen aivan loppu. Pää ja keho surisevat ylikierroksilla. Niin on ollut jo monta vuotta. Muutoksia, sopeutumista uuteen, äkillisiä käänteitä. Hetkiä, jolloin ajattelee, että nyt alkaa pieni, varma suvanto, kunnes taas tulee uusi yllätys ja uusi sopeutumistaistelu; tilanne, jossa tuntuu, että minulla ei ole mitään kontrollia. Että olen vain jonkun ulkopuolisen armon varassa: saattaa olla, että myrsky laantuu, saattaa olla, että ei.

Mutta jokaisen taistelun minä olen päättänyt voittaa. Sopeutua. Mukautua. Olla sankari.

Nyt minä en vaan enää tiedä, voinko voittaa tämän taistelun. Voinko mukautua kalastajakylän elämään, sen karuun arkeen? Onko minun suvantoni sittenkin jossain muualla?

* * *

Luovuttaminen.

Minä mietin, mikä on luovuttamisen äärilaita.

Se on hullu usko.

Hullun usko.

Hullunusko. Hullu-usko.

Hulluusko?

Milloin hullunusko loppuu ja on aika luovuttaa?

Loppuuko usko hullulta?

Kuinka hullu on oltava, jotta usko loppuu? Kuinka hullu on oltava, jotta luovuttaa? Kuinka luovuttaja on oltava ollakseen hullu?

Voiko hullusta tulla luovuttaja? Luovuttajasta hullu?

Loppuuko hulluus?

Milloin?

* * *

Kontrolli ja ulkopuolinen armo. Äärilaitoja nekin. Minä taistelen sitä vastaan, että joudun olemaan ulkopuolisen armon varassa, mutta toisaalta tarvitsen sitä enemmän kuin mitään; en halua olla riippuvainen, mutta samalla toivon salaa, että joku tulisi ja ratkaisisi vaikeat tilanteet. Antaisi armon siemenen. Se varpunen siellä pienen pirtin portailla jouluaamuna.

Sankari.

Hullu.

Äärilaitojako?

Milloin sankarista tulee hullu? Milloin hullusta sankari? Voiko sankari olla hullu? Entä hullu olla sankari? Kuka on sankari?

Voiko sankari luovuttaa?

* * *

Mikä on hullunuskon ja luovuttamisen välimaa, kultainen keskitie äärilaitojen välillä?

Onko sellaista?

Saattaa olla. Saattaa olla, ettei ole.

On vain tämä hetki.

Keskipäivän valo Støssä. Hermannin kanssa tänään päivittäisellä tutkimusretkellämme luonnon muutoksia tutkimassa.

Hulluus! Se ehkä on iskenyt. Olen lukenut tuon ylle kirjoittamani tekstin nyt monta kertaa, enkä tajua itsekään kaikkia kysymyksiäni. Saattaa olla, että niihin löytyy vastaus, saattaa olla että ei.

Osaatko sinä vastata?

Täällä mennään nyt päivä kerrallaan. Mietitään sitä kysymystä, kuinka pitkään hullu usko kantaa ja minun kannattaa olla Støssä. Töitä on luvassa jossain vaiheessa, mutta milloin, sitä ei tiedä kukaan. Minä mietin voimieni riittävyyttä. Kaamos on kaapannut niistä viimeisetkin. Jaksanko edes tehdä töitä? Katsotaan mihin seuraavat päivät vievät.

Tällainen on nyt sielumaisema täällä. Siitähän minä lupasin sinulle raportoida; kuinka ihmisen sielunmaisema muuttuu, kun vuodenajat vaihtuvat.

Hullua viikkoa sinulle!

/Äm.