Istun koristeellisella jugend-tulilla Wivi Lönnin suunnittelemassa upeassa jyväskyläläisessä kartanossa ja kuuntelen kitaraa näppäilevää miestä. Hän on tuttu menneisyydestä, tajuan. ”Siitähän on kaksikymmentä vuotta, miten sinä voit muistaa” hän ihmettelee, kun esityksen jälkeen menen hänen puheilleen. Niin, kaksikymmentä vuotta, havahdun. Nyt hän on parin lapsen isä. Minulla on käsittämättömän hyvä ihmis- ja nimimuisti, se on käynyt vuosien varrella selväksi. Muistan monet vain sivumennen tavanneenikin ihmiset tuosta vaan. Ihmiset ovat minun elämäni suola ja sokeri. Ja pippuri!

* * *

Kouluaikoina me teinitytöt juoksimme kirkuen kerta toisensa jälkeen kaupunginteatteriin tuhlaamaan vanhemmiltamme saadut rahat: siellä esitettiin musikaalia, jota tähditti parikymmentä ikäistämme poikaa. Kävin katsomassa näytelmän ehkä kymmenesti, ja tuo poika, nyt jo ihan aikamies, oli silloin lavalla.

Lokakuun kymmenes päivä, Aleksis Kiven päivänä kaksikymmentä vuotta sitten pääsimme kahden kaverini kanssa teatteriintutustumiskierrokselle. Minä rakastin teatteria! Ja noita kahtaakymmentä poikaa… Nyt olimme tutustumassa lavantakaiseen maailmaan, jonne minäkin jossain vaiheessa elämää toivoin pääseväni. Kun kierroksella siirryttiin kurkistamaan pukuhuoneisiin, meinasin pyörtyä. Siellä olivat heidän esiintymisvaatteensa! Nuuhkimme niitä, koskettelimme niiden pehmeitä kankaita ja kurkistelimme taskuihin. Muun ryhmän jo siirtyessä teatterintutkinnoissaan eteenpäin, me jäimme jälkeen haistelemaan huoneessa leijuvaa orastavaa testesteronin tuoksua. ”Oot ihana, Kalle!”, kirjoitimme kajal-kynällä peilipöytään terveisemme samalla hetkellä kun kierroksen opas palasi pukuhuoneeseen hakemaan meitä nuhteleva ilme kasvoillaan. Kalle oli näytelmän päätähti, ja me kaikki häneen palavasti rakastuneita.

”Oot ihana, Kalle”, minä muistan edelleen tuon päivän lokakuun kymmenentenä kaksikymmentä vuotta sitten.

Hätkähdän muistelmistani tähän hetkeen. Siinä me kaikki toljotamme kitaramiestä. Olemme kartanossa juhlimassa tätiäni, koko suku. En voi olla naurahtamatta. Suloiset sukujuhlat, jossa yksi lukee puheen ääni kevyesti väristen, pidellen tärisevin käsin kiinni paperista, jolle on kirjoittanut kaiken viimeistä pistettä myöten muistiin. Sitten tulee huojennus ja kaikki pääsevät jonottamaan buffet-pöytään, jossa tarjoillaan uunilohta ja kermaperunoita kotikalja palan painikkeena. Sitten jutellaan niitä näitä. ”Oletko jo kesälomalla?” tai ”Milloin olemmekaan käyneet teillä viimeksi kylässä!” ja päivitellaan hellettä. 

Minä haluan vältellä kaikkia, sillä en haluaisi vastata siihen kysymykseen, joka kuitenkin leijuu ilmassa, mutta jota myös muut taitavat vältellä. ”Mitä sinulle nyt kuuluu?”. En halua, en jaksa.

* * *

Katson lasta sylissään pitävää serkkuani. Hänen kanssaan me luukutimme c-kasetilta Neljää Ruusua ja Kaija Koota ja lauloimme vahvasti eläytyen musiikin päälle heidän kesämökkinsä vintillä. ”Sun täytyy mennä, sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten. Tapahtui mitä vaan se on sun elämäs eikä kenekään muun.” Nyt serkulla on kaksi pientä lasta emmekä me ole enää vuosiin luukuttaneet mitään yhdessä.

Jännä tunne. Kun tavallaan tämä on niin kotoisaa ja tavallaan niin vierasta. Normaaleja elämän muutoksia, lapsia ja naimisiinmenoja lukuunottamatta kun elämä ei täällä näytä juuri muuttuneen. Kaikki on rauhallisen staattista, kulkee normaalia elämän suunnitelmallista polkua eteenpäin

Ja sitten puolestani minä. Enemmän draamaa ja äkillisiä käänteitä kuin keskiverto-omakotiasuja näkee televisiostaan koko elinikänään. Tulee outo tunne. Vaikka olen täällä oman sukuni joukossa, siinä, missä olen kasvanut, tuntuu, että en kuulu tähän. Tulee ikävä omaan arkeen. Vaikka se on välillä käsittämätöntä sekasortoa, se on kuitenkin minun katkeransuloista elämääni, johon kuuluvat nopeammat käänteet, jyrkemmät laskut ja isommat nousut. Ja nyt keskellä tätä sukuni tasaisemmassa arjessa saan aivan uuden perspektiivin omaan elämääni; voin ymmärtää, miksi äitini on siitä usein niin sydän syrjällään.

”Tapahtui mitä vaan, se on sun elämäs, eikä kenenkään muun.”, Neljä Ruusua pärähtää soimaan päässäni.

* * *

Tätini saa lahjaksi ipadin. Tekeeköhän hän nyt samoin kuin siskonsa, sisarkatraan vanhin, minunkin äitini isosisko, joka kertoo minulle avaavansa aina iltaisin oman tablettinsa ja lähtevänsä mielikuvitusmatkalle Helsinkiin. Hän asuu pienessä kaupungissa Keski-Suomessa, mutta selailee aina Helsingin asuntoilmoituksia. Se on hänen jännitystään; tutkia ilmoituksia ja haaveilla asumisesta pääkaupungissa. Mutta haaveilu riittää hänelle, ei hän voisi ikinä muuttaa konkreettisesti pois pikkukaupungista. 

Mietin hetken miksi. Miksi ei voisi? Mutta lopetan ihmettelyn saman tien, ei kaikkien tarvitse. Toisille riittää Helsingin tutkiminen asuntoilmoituksin, toisille avioliitto ja lapset. Minut on taidettu luoda kulkemaan. Ja toiset on kai vain luotuja kulkemaan.

”Sun täytyy mennä, sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten.” 

/Ämmä, lähettäen terveisiä tämänhetkiseltä työpöydältään, nyt just ei tartte mennä mihinkään