Kalakaveruuksia

Huh tätä ajan kulkua! Olen ollut Suomessa ja asunut Rakkauden Saarella jo vuoden. Olisinpa vuosi sitten tiennyt kuinka tärkeäksi tämän saaren rannat ovat minulle muodostuneet. Siellä minä vaeltelen päivittäin meren rannalla seuraamassa vuodenaikojen vaihtumista. Meri, kuten tiedät, on yksi tärkeimmistä voimaelementeistäni. Ilman sitä en jaksaisi.

Muistatko, kun vuosi takaperin törmäsin Rakkauden Saaren Kalakavereihin? Mitähän heille mahtaa tänään kuulua?

Millaisen varovaisuusetiketin sinä voisit huomenna rikkoa ja keitä tuntemattomia mennä rohkeasti tervehtimään? Ajattele, se saattaa johtaa vaikka minkälaisiin uusiin kalakaveruuksiin ja seikkailuihin, mahdollisuuteen oppia uutta tai jakaa pieni hetki iloa ja veljeyttä toisen kanssa!

Näin sinulle kerroin vuosi sitten:

 

Rakkauden Saaren Kalakaverit

Myönnetään. Olen aika innostunut uudesta kodistani Helsingin upeimmalla saarella. Niin innostunut, että kuka tahansa vastaani tuleekin naapurustossa, on pakko päästä kertomaan, että minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini. Mutta se näköjään kannattaa, sillä kun avaa suunsa ja heittäytyy keskusteluun aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, voi päästä osaksi jotain hienoa. Kuten eilen kun tapasin Rakkauden Saaren kallioilla Kalakaverit.

Pitkäperjantai eikä mitään tekemistä. Vedän ulkoilukamat päälleni ja lähden ulos luontoretkelle. Olen tiirannut Google mapsisita hyvän reitin. En vielä tunne uutta asuinaluettani hyvin ja on saatava sen kulmat haltuun. Tsuumaan alueet, joilla on mahdollisimman paljon vihreää ja sinistä. Metsää ja merta. Olen kuullut, että Saaren luonto on upea ja kalliorannat kiehtovan kauniit. Ne on nähtävä. Ajattele, vuosikaudet tässä kaupungissa ja tämä kolkka minulta on jäänyt koluamatta lähes täysin!

kalakaverit2

Kävelen rantaan. Ihmetyn näkemästäni. Tuntuu, että Helsingistä avautuu minulle silmänräpäyksessä aivan uusi puoli. Luonto sellaisena, jona sitä en ole vielä pääkaupungissa kohdannut. Rauhana ja kauneutena. Ja kalastajina! Ihmisiä virveleiden kanssa kallioilla, kahluuhaalareissa merellä. Pysähtelen alituiseen tuijottamaan merta. Tuleekohan sieltä jo kalaa? Jäät ovat sulaneet lähes kuukautta etuajassa.

Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että kalat ja kalastaminen voisivat tätä tyttöä joskus kiinnostaa. Mutta jotain taikaa siinä Norjassa oli. Katselen meressä seisovaa, keskittyneesti virveliään heittävää miestä ja tunnen hänen kanssaan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minäkin uskallan nykyään koskea kalaan! Vaikken minä koskaan ole virvelöinyt. Mutta kerran kalanainen, aina kalanainen. Ainakin minä osaan suolistaa. Siitä jaksan edelleen olla ylpeä.

Näen heidät jo kaukaa. Porukan, joka on vallannut kokonaisen kallion ja asettanut virvelinsä tukia vasten lillumaan veteen. Heillä on ihan oma leiri; istuimia, eväitä ja asianmukaiset erävarusteet. Kipitän kohti kalliota. Tuntuu, että on pakko mennä katsomaan miesten touhuja lähempää. Kysymään tuleeko kalaa. Ja kertomaan, miten upeaa on nähdä että näin lähellä Helsingin keskustaa löytyy kalamiesten paratiisi. Ja se, että  minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini!

kalakaverit1

Samalla sekunnilla kun astun kalliolle yksi virveleistä alkaa liikkua kummallisesti. Jotain on tarttunut syöttiin! Minä myhäilen salaa; nyt on hetkeni tervehtiä porukkaa. En tiedä onko etiketin mukaista vain tunkeutua äkkiarvaamatta keskelle virvelöintiin keskittynyttä mieslaumaa, mutta kukapa kalamies ei esittelisi saalistaan innoissaan myös ulkopuolisille!

kampela

Ja niinhän hän esittelee – kalamies Nalle ylpeänä kampelaa, joka nousee merestä. Se muistuttaa ihan ruijanpallasta! Muistatko, kun kävin koettamassa pallasonnea Norjassa. Ja otin sinutkin mukaan merelle tällä videolla.

Miehet hihkuvat. Kaverukset Jani, Nalle, Tero ja Jyri. Tänään ei ole vielä kala aiemmin tarttunut eikä tämäkään ihan mikään hirmusaalis ole, mutta ennalta odottamaton, tunnelmaa kohottava merenelävä kuitenkin. Tänään kun on lähdetty pyytämään siikaa, vähän tunnustelemaan mitä meri voisi antaa jo huhtikuun alussa tänä poikkeuksellisena vuotena jolloin jäät ovat lähtenee totuttua aiemmin. Yhdessä on kalastettu jo pitkään. Miehet ovat tunteneet toisensa jo koulupojista, 25 vuotta. Nyt on hankittu yhdessä venekin, joka lasketaan pian vesille. Sitä herraseurue odottaa malttamattomana.

kalakaverit3

Kun kampelahässäkkä rauhoittuu, kaivetaan repusta kaakaota. Makkarat kärisevät grillillä. Eräretki kaupunkiluonnossa, intoilen! Miehille tämä on tärkeä henkireikä. Yhdessä kavereitten kanssa on mukava viettää aikaa kiireisen arjen keskellä. Se on hienointa, isot kalasaaliit ovat toissijaisia. Tänne tullaan olemaan yhdessä tärkeiden ystävien kanssa. Kavereille ja yhteisille kalastusreissuille, niin pidemmille kuin lyhyemmille, on löydyttävä aina aikaa.

Kerron kalastaneeni Norjassa, ja Nalle alkaa puhua minulle norjaa. Hän on ollut siellä vaihto-oppilaana ja kieli on tarttunut. Ja edelleen maa kutsuu kalastusreissuille. Naurattaa. Saamme hauskaa yhteistä puhuttavaa kokemuksistamme. Kalastus on aihe, joka selvästi yhdistää tuntemattomatkin.

Yksi miehistä tarttuu virveliin ja lähtee heittämään sitä toiselle kalliolle. Muut huutelevat perään ja nauru raikaa. Kalakaverit. Heidän hyvä fiiliksensä tarttuu minuun. Ajattele, jos olisin vain kävellyt ohi tulematta moikkaamaan poikia! En edelleenkään tiedä toiminko etiketin mukaisesti tullessani utelemaan kampelasta ja nappailemaan siitä kuvia, mutta hitot etiketeistä: siinä me vasta toisiimme tutustuneet kalakaverit nyt tönötämme rantakalliolla, tuijotamme silmä herkeämättä virveliä ja keskustelemme pitkän tovin ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja kalastuksesta.

”Kampela saattaa jäädä päivän ainoaksi kalaksi”, Tero sanoo ja osoittaa muutaman kymmenen metrin päähän merelle. ”Viimeisten vuosien aikana jotkut ovat keksineet laskea verkkoja rannoille ja ne imevät kaikki kalat”. Se harmittaa. Verkkojen vesille laskua ei kontrolloi tai rajoita mikään taho. Kun edes vähän kauemmaksi laittaisivat, niin jäisi mahdollisuus meille rannasta kalastavillekin saada jotain. ”Ihminen on välillä vähän hassu. Ei ole aina niin helppoa ajatella muita. Vaikka ihan varmasti tässä meressä kalaa riittäisi meille kaikille”.

Minä mietin, kenelle voisi soittaa ja kysyä voisiko asialle tehdä jotain. Olisipa hienoa, kun me muistasimme ajatella vähän kaveriakin. Ihan kuten nämä Kalakaverit tekevät. Rakkauden Saaren Kalakaverit!

kalakaverit4

Rakkauden Saaren Kalakaverit, vasemmalta lukien: Jani, Nalle, Tero ja Jyri

He ovat veljiä, jotka tietävät, että kaveria ei kannata jättää ja kaikille riittää. Hauskoja heppuja, joilla on upea harrastus. Minä mietin voisinko joskus tulla kalastamaan heidän kanssaan. Tällaisia ihmisiä on ilo tavata! Ehkä sitä välillä kannattaa olla välittämättä siitä rikkooko etikettejä. Silloin voi tavata vaikka minkälaisia kalakavereita.

 

Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Rakkauden Saaren Kalakaverit

Myönnetään. Olen aika innostunut uudesta kodistani Helsingin upeimmalla saarella. Niin innostunut, että kuka tahansa vastaani tuleekin naapurustossa, on pakko päästä kertomaan, että minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini. Mutta se näköjään kannattaa, sillä kun avaa suunsa ja heittäytyy keskusteluun aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, voi päästä osaksi jotain hienoa. Kuten eilen kun tapasin Rakkauden Saaren kallioilla Kalakaverit.

Pitkäperjantai eikä mitään tekemistä. Vedän ulkoilukamat päälleni ja lähden ulos luontoretkelle. Olen tiirannut Google mapsisita hyvän reitin. En vielä tunne uutta asuinaluettani hyvin ja on saatava sen kulmat haltuun. Tsuumaan alueet, joilla on mahdollisimman paljon vihreää ja sinistä. Metsää ja merta. Olen kuullut, että Saaren luonto on upea ja kalliorannat kiehtovan kauniit. Ne on nähtävä. Ajattele, vuosikaudet tässä kaupungissa ja tämä kolkka minulta on jäänyt koluamatta lähes täysin!

kalakaverit2

Kävelen rantaan. Ihmetyn näkemästäni. Tuntuu, että Helsingistä avautuu minulle silmänräpäyksessä aivan uusi puoli. Luonto sellaisena, jona sitä en ole vielä pääkaupungissa kohdannut. Rauhana ja kauneutena. Ja kalastajina! Ihmisiä virveleiden kanssa kallioilla, kahluuhaalareissa merellä. Pysähtelen alituiseen tuijottamaan merta. Tuleekohan sieltä jo kalaa? Jäät ovat sulaneet lähes kuukautta etuajassa.

Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että kalat ja kalastaminen voisivat tätä tyttöä joskus kiinnostaa. Mutta jotain taikaa siinä Norjassa oli. Katselen meressä seisovaa, keskittyneesti virveliään heittävää miestä ja tunnen hänen kanssaan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minäkin uskallan nykyään koskea kalaan! Vaikken minä koskaan ole virvelöinyt. Mutta kerran kalanainen, aina kalanainen. Ainakin minä osaan suolistaa. Siitä jaksan edelleen olla ylpeä.

Näen heidät jo kaukaa. Porukan, joka on vallannut kokonaisen kallion ja asettanut virvelinsä tukia vasten lillumaan veteen. Heillä on ihan oma leiri; istuimia, eväitä ja asianmukaiset erävarusteet. Kipitän kohti kalliota. Tuntuu, että on pakko mennä katsomaan miesten touhuja lähempää. Kysymään tuleeko kalaa. Ja kertomaan, miten upeaa on nähdä että näin lähellä Helsingin keskustaa löytyy kalamiesten paratiisi. Ja se, että  minä olen ihan uusi täällä ja vain muutaman päivän täällä vietettyäni aivan rakastunut kotiini!

kalakaverit1

Samalla sekunnilla kun astun kalliolle yksi virveleistä alkaa liikkua kummallisesti. Jotain on tarttunut syöttiin! Minä myhäilen salaa; nyt on hetkeni tervehtiä porukkaa. En tiedä onko etiketin mukaista vain tunkeutua äkkiarvaamatta keskelle virvelöintiin keskittynyttä mieslaumaa, mutta kukapa kalamies ei esittelisi saalistaan innoissaan myös ulkopuolisille!

kampela

Ja niinhän hän esittelee – kalamies Nalle ylpeänä kampelaa, joka nousee merestä. Se muistuttaa ihan ruijanpallasta! Muistatko, kun kävin koettamassa pallasonnea Norjassa. Ja otin sinutkin mukaan merelle tällä videolla.

Miehet hihkuvat. Kaverukset Jani, Nalle, Tero ja Jyri. Tänään ei ole vielä kala aiemmin tarttunut eikä tämäkään ihan mikään hirmusaalis ole, mutta ennalta odottamaton, tunnelmaa kohottava merenelävä kuitenkin. Tänään kun on lähdetty pyytämään siikaa, vähän tunnustelemaan mitä meri voisi antaa jo huhtikuun alussa tänä poikkeuksellisena vuotena jolloin jäät ovat lähtenee totuttua aiemmin. Yhdessä on kalastettu jo pitkään. Miehet ovat tunteneet toisensa jo koulupojista, 25 vuotta. Nyt on hankittu yhdessä venekin, joka lasketaan pian vesille. Sitä herraseurue odottaa malttamattomana.

kalakaverit3

Kun kampelahässäkkä rauhoittuu, kaivetaan repusta kaakaota. Makkarat kärisevät grillillä. Eräretki kaupunkiluonnossa, intoilen! Miehille tämä on tärkeä henkireikä. Yhdessä kavereitten kanssa on mukava viettää aikaa kiireisen arjen keskellä. Se on hienointa, isot kalasaaliit ovat toissijaisia. Tänne tullaan olemaan yhdessä tärkeiden ystävien kanssa. Kavereille ja yhteisille kalastusreissuille, niin pidemmille kuin lyhyemmille, on löydyttävä aina aikaa.

Kerron kalastaneeni Norjassa, ja Nalle alkaa puhua minulle norjaa. Hän on ollut siellä vaihto-oppilaana ja kieli on tarttunut. Ja edelleen maa kutsuu kalastusreissuille. Naurattaa. Saamme hauskaa yhteistä puhuttavaa kokemuksistamme. Kalastus on aihe, joka selvästi yhdistää tuntemattomatkin.

Yksi miehistä tarttuu virveliin ja lähtee heittämään sitä toiselle kalliolle. Muut huutelevat perään ja nauru raikaa. Kalakaverit. Heidän hyvä fiiliksensä tarttuu minuun. Ajattele, jos olisin vain kävellyt ohi tulematta moikkaamaan poikia! En edelleenkään tiedä toiminko etiketin mukaisesti tullessani utelemaan kampelasta ja nappailemaan siitä kuvia, mutta hitot etiketeistä: siinä me vasta toisiimme tutustuneet kalakaverit nyt tönötämme rantakalliolla, tuijotamme silmä herkeämättä virveliä ja keskustelemme pitkän tovin ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja kalastuksesta.

”Kampela saattaa jäädä päivän ainoaksi kalaksi”, Tero sanoo ja osoittaa muutaman kymmenen metrin päähän merelle. ”Viimeisten vuosien aikana jotkut ovat keksineet laskea verkkoja rannoille ja ne imevät kaikki kalat”. Se harmittaa. Verkkojen vesille laskua ei kontrolloi tai rajoita mikään taho. Kun edes vähän kauemmaksi laittaisivat, niin jäisi mahdollisuus meille rannasta kalastavillekin saada jotain. ”Ihminen on välillä vähän hassu. Ei ole aina niin helppoa ajatella muita. Vaikka ihan varmasti tässä meressä kalaa riittäisi meille kaikille”.

Minä mietin, kenelle voisi soittaa ja kysyä voisiko asialle tehdä jotain. Olisipa hienoa, kun me muistasimme ajatella vähän kaveriakin. Ihan kuten nämä Kalakaverit tekevät. Rakkauden saaren kalakaverit!

kalakaverit4

Rakkauden Saaren Kalakaverit, vasemmalta lukien: Jani, Nalle, Tero ja Jyri

He ovat veljiä, jotka tietävät, että kaveria ei kannata jättää ja kaikille riittää. Hauskoja heppuja, joilla on upea harrastus. Minä mietin voisinko joskus tulla kalastamaan heidän kanssaan. Tällaisia ihmisiä on ilo tavata! Ehkä sitä välillä kannattaa olla välittämättä siitä rikkooko etikettejä. Silloin voi tavata vaikka minkälaisia kalakavereita.

 

Sillin sisäelimet 

Tiäx miltä haisee, ku ihminen avaa suljetussa matkalaukussa kuusi viikkoa olleen muovipussin, jossa on Norjasta tulleet kumisaappaat, joita ei ole pesty ja joiden kanssa on talsittu neljä kuukautta kalatehtaalla ja kalastustuvilla kalan sisäelinten joukossa? No. Kato ku ehdin jo hetken iloita miten ihanaa oli, kun uudessa kodissa tuoksui edellisen miesasukkaan partavesi. 

No. Ei tuoksu enää! Sen sijaan kämpässä käryää sillin sisäelimet.

Onneksi on maanantai. Raikasta pääsiäisviikkoa, rakkaat! 

/Äm

Meren ihmeet

Ajatella! Fritz sai viime yönä 600 kiloa kalaa. Se on aika paljon etenkin, kun hän kalastaa vain kuudella siimapöntöllä muiden kalastajien lähtiessä merelle aina vähintään kahdellatoista. merenihmeet4

Yhteispeli Fritzin kanssa sujuu saumattomasti. Hän on hurmaava herra! Eilen hän tuli tuttuun tapaansa tarkistamaan olan takaa työtäni, huudahti ”Akkurat!” ja taputti minua selälle. Sillä tavalla eleettömästi kalastajaherrat kehuvat. Hän oli tyytyväinen. Ja sai minut hyvälle mielelle.

Hyvä mieli tuli myös Lofoottien Tompan, toisen kalastajamme, yllätyksestä: hän toi minulle mereltä uuden ystävän! 

merenasia3

Heti kun Tompan silmä välitti, me kyllä päästimme tämä rapukaveri takaisin mereen…

Merestä löytyy paljon muitakin ihmeitä. Muun muassa tällaisia kauniita asioita sieltä kalan lisäksi nousee.

merenasia1 merenasia2

Minä ja rapukaverini toivotamme sinulle nyt hyvää viikonloppua. Täällä viikonloppu sujuu töiden parissa, sillä nyt tulee kalaa eikä myrskystä ole tietoakaan.

Ha de!

/Ämmä

 

 

Sushitaivaassa kaikki hyvin

Ihan viimeistään eilen illalla tajusin, että nyt on kaikki tasapainossa. Lauri järjesti kotonaan sushi-illan minulle, uudelle työkaverilleni Teemulle ja pojalleen Erikille.

Lopulta kaikki oli hyvin. Vai miten ne siinä Satuhäät-ohjelmassa oikein sanoivatkaan. Minä ainakin olen päässyt sushitaivaaseen. Kalat suoraan omalta takapihalta, omasta merestä… Hullua! Mutta ihan hemmetin hyvää.

sushi1

Kokkimme Lauri

sushi6

Apukokkimme Hermanni, joka kävi tasaisin väliajoin tarkistamassa ruoanvalmistumistilanteen.

sushi2

Paras misokeitto. Evö!

sushi3

Aina kun Hermanni ei ollut keittiössä, se kävi tuijottamassa Anry Birdsiä. Minä vain makasin sohvalla.

sushi7

sushi5

sushi8

TADAAA!

sushi9 sushi10

Sellainen ilta eilen. Voin kertoa että on kaikin puolin suhteellisen etuoikeutettu olo. Jopa vähän huono omatunto kaikesta siitä hienoudesta ja hyvydestä, jonka on saanut täällä osakseen.

Tänään lähdemme ajamaan Lofooteille hakemaan työsopimustani ja poikkeamme matkalla muun muassa viikinkimuseoon. Palataan kunhan kerkiän!

Muistot olen minä

Tämä on ollut tunteikas päivä. Välillä olen tuntenut ihan käsittämätöntä onnea, välillä järjetöntä kaipuuta. Välillä itkeä vollotan ja välillä nauran vedet silmissä. Tämä päivä on omistettu muistoille. Olen käynyt läpi laatikkoa, jossa on jonkinlaista muistoa lapsuudesta ja nuoruudesta. Karttoja, kirjeitä, pieniä esineitä, jotka muistuttavat ensimmäisestä poikaystävästä, matkasta Grand Canyonille tai näkemästäni elokuvasta… Kaikkea, millä on valtava tunnearvo, mutta mitä en yksinkertaisesti voi enää säilyttää. Tuo laatikko on vain kulkenut mukanani muutosta toiseen ilman, että olen sitä avannutkaan. Olen kai pitänyt siitä kiinni peläten menettäväni jotain suurta jos tuo tilpehööri otetaan minulta pois. Mutta nyt on pakko heittää osa sen sisällöstä pois.

muistoja5

Äidin kanssa hattukaupassa

muistoja9

Matkalla lienee tullut vähän pissahätä ja hieno leidihän ei puskaan pissaa.

muistoja6

Sitten on pissatettu ja nukutettu paras kaveri. Vaikka sitten keskellä autotietä.

Miten sitä onkin niin vaikea luopua tavarasta? Mistä sitä pitää kiinni? Muistoista? Eletystä elämästä? Pelkääkö sitä, että se kaikki katoaa jos sitä tavaraa, joihin nuo muistot kytkeytyvät, ei ole?

muistoja1

High school, Las Vegas… Edelleen yksi elämäni hienoimmista ja tärkeimmistä vuosista.

muistoja10

Tavaroitani ja kuviani läpi käydessä olen käynyt läpi omaa elämääni ja tajunnut millaisia seikkailuja olen päässyt kokemaan. Jostain syystä olen halunnut pitää noista muistoista kiinni tavaran kautta. En ole halunnut luopua monesta asiasta, koska olen pelännyt menettäväni jotain kokemaani, elämääni.

Jokainen pieni lappunen, jonka heitin roskiin tuntui kalliimalta kuin jalokivet, sillä ne ovat osa jotain suurempaa. Jokainen, joka on käynyt läpi tällaisen tavarasta luopumisen tietää kuinka rankka, mutta lopulta puhdistava prosessi tämä on. Nyt tuntuu todella kevyeltä. 

muistoja2

Olenpa muuten käynyt Norjassakin. Kilpisjärven kaamosreissulta vuonna 1997 kävimme Skibotn’n kylässä. Minun käännökseni mukaan tässä lukee, että ”On kiellettyä lyödä kaloja ja heittää roskia yms mereen. Siisti ja järjestyksessä oleva ympäristö luo kaikennäköistä hyvää asiaa ja oloa.” Tuota kalojen lyömistä jäin vähän miettimään, mutta ihan hyvä neuvohan sekin on…

muistoja7

Se on lunta se!

muistoja3

Mullahan on tää. En tajunnutkaan, että se on alkanut jo noin nuorena. Ääretön rakkaus poliiseja kohtaan. Jokaiselta reissulta pitää saada kuvia poliiseista. Onkohan niitä Stössä?

Eivät nuo muistot menneet roskiin tavaran mukana – ne elävät minussa. Ne muistot hengittävät niissä ihmisissä joiden kanssa olen saanut kokea kunkin hetken. Minun elämäni, muistoni ei ole kiinni yhdessä tavarassa, ihmisissä tai, paikassa, vaan niissä yhdessä tai yksin jaetuissa hetkissä jotka kulkevat mukanani kaikessa mitä teen, sanon tai ajattelen. Ne muistot tulevat todeksi joka päivä. Osa vahvemmin, osa heikommin. Ne muistot olen minä.

muistoja4

Gimme a dollar and I’ll be a monkey!

/Ämmä, hyvin, hyvin nostalgisena