Lämmin sillin lehahdus hyppää kasvoille. Kuuman kostea, silmiä särkevä löyhkäävän kuolleen kalan käry. Yököttävää. Voiko sanoa, että haju on korvia huumaava? Täällä voi. Koukutustuvalla. 

Kello on aamuseitsemän, olen juuri kulkenut läpi hiljaisen ja jääkylmän kalastusrakennuksen ja avannut oman koukutustupani oven. Tupa on lämmennyt ylikuumaksi. Seisomme suoraan meren päällä ja meri huokuu kylmyyttään sisään lattiassa olevista kaivoista ja ohuista seinistä – siksi lämmittimet pistetään huutamaan. Ja siksi se, joka tuvan oven aamulla ensimmäisenä avaa, saa päälleen tämän käryn. Ei se siitä kyllä mihinkään päivän mittaankaan muutu.

On sunnuntaiaamu. Isänpäivä. Ei täällä ole tähän aikaan ketään muita kuin minä. Paitsi tietysti oksettavat makrillisielut, syötit, joita minun pitää pistämän koukkuun. Koukkuja ja siimaa on pöntöllinen. Siimalla on pituutta 500 metriä ja koukkuja siinä on 400. Tätä tekee kalastajan siimankoukuttaja. Fisherman’s hooker, kuten kaverini vitsikkäästi englansi ammattini. Tajuaa ken tajuaa…

Tämä on siimapönttö. Eli stamppi. Stamppi-sana ei ole alkuperäistä suomea, vaan siimankoukuttajien suussa suomeksi kääntynyt uusiosana norjasta. Linestamp.

Tämä on vessanpönttö. Se odotti minua työpöydälläni muutama viikko sitten, kun tulin ensimmäistä kertaa tutustumaan uuteen työpaikkaani. Kalle, Linda ja Teemu toivottivat minut tervetulleeksi. Minusta se oli ihan hirveän hauska juttu.

Mutta mikäpä kakkaan liittyvä juttu nyt ei olisi minusta hauska. Olivat maalanneet ruskeaki tuon sanomalehtipaperinkin tuossa pöntön alla!

Ennen kuin aloitan työt, haen stampin pakastimesta. Ei siis mistään pikku pakastelokerosta, vaan isosta pakkashuoneesta. Toisesta pakastimesta haen syötit, nuo tuossa yllä. Sitten nostan ne tähän työpöydälleni. Yksi tyhjä pönttö, toinen suoraan merestä tullut täysi, ja syötit. Työpöytäni on valmis. Lattialle nakkaan syöttiroskiksen.

Laitan radion päälle. Kanava on Bö, ainoa joka tässä jumalan hylkäämässä silliltä käryävässä kopperossa kuuluu. Oikeasti se kirjoitetaan norjalaisella øøllä, mutta Bö kuvaa sitä minusta paremmin.

Ihmisethän sanovat ”bööö”, kun haluavat yllättää jonkun.

Ni, Radio Bö ei yllätä.

Se toistaa noin about seitsemän biisin soittolistaa. Samat ohjelmat, kuten bingo ja arvaa ääni – jossa siis jotain pizzauuninkolahdusääntä, että mikähän se on, on nyt arvailtu palttiarallaa kolme viikkoa putkeen – tulevat kolme kertaa päivässä, koska tää radiojengi täällä, ni, soittaa aamupäivän lähetyksen nauhoitettuna uusintana kerran iltapäivällä ja kerran vielä illalla!

Jännitän mikä biisi pärähtää ensimmäisenä soimaan. Princen Purple Rain! Kyllä!

Nostan oikealla olevasta pöntöstä merestä tulleen siiman. Se sujahtaa käsien läpi. Oikeasta vasempaan. Lasken siiman vasemmasta kädestä toiseen pönttöön ja poimin jäisen makrillisyötin. Pyöräytän koukun oikealla kädellä syötin läpi ja lasken koukutetun makrillin sanomalehtien suojaaman pönttöön. Ja sama uudelleen. Kunnes tulee huono tai irronnut koukku. Se on vaihdettava uuteen. Tai kunnes tulee koukkuun jämähtänyt makrillin nahka. Sen irrottaminen on pirullista hommaa.

Pointti on yksinkertainen: setvitään meressä ollut siima, putsataan vanhat syötit pois tai vaihdetaan koko koukku, suikataan syötti koukkuun ja laitetaan syötitetty koukku nätisti toiseen pönttöön.

Ja tätä sitten toistetaan. 500 metriä ja 400 koukkua. Ja sen jälkeen uusi pönttö.

 

Pyöritän siimaa käsissäni. Vaikka periaatteessa homma kuulostaa helpolta, se on kaukana helposta. ”Pidä alhaalla, älä nosta, älä jätä siimaa vasempaan käteen lepäämään, nosta ahdistelijat päältä pois”. Opettajani Laurin ohjeet kikuvat päässäni. Tämä on jo vähän alkanut sujua. Alku oli kamalaa. Yhteen pönttöön meni melkein neljä tuntia.

Nyt ollaan jo noin kahden tunnin ja viidentoista minuutin vauhdissa. Pari päivää sitten minulle tapahtui joku iso ajatusten paikoilleen loksahtaminen ja nyt tuntuu, että tajuan jo jotain.

Nopeudestahan tässä on kyse; että saisi yhden pöntön mahdollisimman nopeasti koukutettua. Mutta se nopeus on sitten ihan oma juttunsa. Se ei ole pikaista vauhtia, vaan rauhaa.

”Rauha on nopeutta”, kiteytän ensimmäisen koukutuksen minulle opettaman elämänfilosofisen mietelmän. Luulen, että tämä työ kiteyttää minulle vielä monta elämänfilosofistista mietelmää.

Tämä on taitolaji, älypeli. Lauri sanoo, että fyysisestä kunnosta tässä ei ole kyse. Vaaditaan ennemmikin päänsisäistä kestävyyttä ja sitkeyttä, kylmiä hermoja. Mielen hallintaa. Jos alkaa mennä perssiilleen, siimaan tulla sotkuja, on puhallettava peli poikki. Otettava rauhassa. Rauha on nopeutta.

Minä sanon, että hyviä perslihaksia tämä homma kyllä vaatii. Ja ne muuten huutaa hoosiannaa.

Koukutustupa on aivan oma maailmansa. Tässä kalastusrakennuksessa näitä maailmoja on useampi vierekkäin. Me teemme töitä Bua 2:ssa. Meitä on kolme: minä, Lauri ja Teemu. Teemu on täällä ihan yhtä uusi kuin minä ja minun tärkein työparini. Muissa tuvissa on sitten muuta porukkaa, suomalaisiakin, jotka koukuttavat muille Støn kalastajille.

Minä olen hyvässä vauhdissa. Siima soljuu. Yhtäkkiä pomo vilahtaa ovesta sisään. Hän on 75-vuotias Fritz. Jotain se siinä suhertelee, nostelee tyhjiä pönttöjä, asettelee uusia koukkuja valmiiksi telineeseen. Valmiiksi minulle! Täällä ei tarvitse pokkuroida. Ei minun pomolle eikä pomon minulle. Fritz istahtaa, nappaa kupin kahvia ja pistää tupakaksi. Istuu hetken hiljaa ja mietteissään, sitten nousee, tulee kurkistamaan työtäni olkapääni takaa, tuhahtaa tyytyväisenä ja istuu takaisin. On hiljaa. Ei sano mitään. Se on tavallaan ihan hyvä, sillä minä en koskaan ymmärrä mitä Fritz sanoo. Kun pomo puhuu, se on niitä hetkiä jolloin joutuu ravistelemaan päätään ja ihmettelee onko joku vaijeri sieltä sisällä katkaistu, kun ei vaan tajua mitään mitä se sanoo.

Siksi on hyvä, että se on hiljaa ja minä olen hiljaa.

Täällä ei sanoja tarvita. Täällä on maaginen tunnelma ja yhteys. Me olemme samaa porukkaa, samalla asialla. Jos olisi oikein elämänfilosofisnostalginen, niin sanoisi, että ”koukutustuvassa olemme veljiä ja siskoja, samaa perhettä”. Yhteydessä. Mutta tuo menee jo vähän liian maailmojasyleileväksi mietelmäksi jopa minulle.

Tupakka on poltettu, kahvikuppi juotu. Fritz lähtee, ihan yhtä yhtäkkiä ja hiljaisesti kuin on tullutkin. Näin tämä homma toimii. Hän ei ole ainoa joka suhahtaa sisään ja istuu penkillä hiljaa. Niin täällä tekevät kaikki. Täällä ei tarvitse koko ajan puhua ja selitellä muille olemassaoloaan tai tekemisiään. Täällä hiljainen fyysinen yhteys puhuu paljon voimakkaammin kuin turha älämölö.

Tom ja Fritz ovat meidän kalastajamme. He käyvät aina yhdessä merellä, sillä Fritz on jo niin vanha ja meri on armoton, ihan nuorillekin. Se on todellista veljeyttä. Tom menee edellä Straumen-laivansa kanssa ja Fritz pukusuttaa perässä Eliaksellaan. Niin heidän yölliset kalastusretkensä sujuvat. Se on minusta kovin sympaattista.

Toinen pomoni, Tom of Lofoten eli Lofoottien Tomppa kysyi muuten eilen sen ison kysymyksen.

Milloin lähdet mukaan merelle?

Sen perään Fritz kysyi, että ”Kuinka rohkea olet?”  ja jotain muuta mitä minä en taaskaan ymmärrä paitsi että jotenkin siihen liittyi sana ”mus”, joka on siis ruotsiksi hiiri, mutta norjaksi ilmeisesti jotain ihan muuta. Tämän päättelen siitä hillittömästä naurunremakasta, jonka ukot saivat itselleen aikaan tästä lausahduksesta…

Tompan puhetta minä ymmärrän paremmin, mutta nyt olen suu auki. Ymmärsinkö oikein. Minä? Merelle? Vain pari viikkoa täällä oltuani? Kalastaja ei mielellään ota ulkopuolisia mukaansa kalastamaan, mutta minä voisin tulla. Tattadaa! Fanfaareja!

Sovimme, että merelle mennään pian, sillä palan innosta nähdä käytännössä kuinka nuo minun omilla pikkukätösilläni tekemät siimapöntöt sujahtavat mereen ja kuinka niillä nostetaan kalaa. Mutta se on ihan oma tarinansa, josta kirjoitan erikseen. Siellä olen vain vieraana. Nyt olen omalla maallani, omissa töissäni. Vaikka ajatuksissani jo merillä. Oksentamassa merisairaana. Onneksi roudasin Suomesta pahoinvointilääkkeet mukaan…

Sää on se, mistä täällä jatkuvasti puhutaan. Sääkeskustelu on täällä verrattavissa sellaiseen normityöpaikkojen selän takana puhumiseen, että kuka pomo on ollut kenenkin sihteerin kanssa. Siis säästä juoruillaan ja kaikenlaiset harhaanjohtavat väärät juorut leviävät ympäriinsä. Koskaan ei voi olla varma, että loppuuko se myrsky nyt ylihuomenna vai keskiviikkona kun kaikilla on siitä oma näkemyksensä. Siksi minä olen päättänyt kuunnella vain kalastajia. Nyt he ovat kertoneet, että nyt on parin päivän tauko. Tuulta on taas liikaa. Nyt täällä alkaa suhmurointi ja arvuuttelu siitä, että milloin kalastajat taas palaavat.

* * *

Homma kulkee käsissäni tasaisessa rytmissä. Se rytmi on sellainen, että kun sen kerran kehoon saa, sitä enää tarvitse miettiä. Se on sulavaa tahtia, jossa kaikki tapahtuu harmonisesti ja luonnollisesti. En ajattele mitään, juttuja popsahtaa päähän ja pois – vähän kuin meditoisi. Ja sitten aivan yhtäkkiä tulee kuningasidea.

Koukuttajan työ on Norjassa aliarvostetumpaa hommaa kuin siivoojan työ.

”Eikö tuossa mene hukkaan kallisarvoinen valtiotieteiden maisterin ja harvinaisen viestinnän pääaineen tutkinto? Tai historia viestinnän ammattilaisena ja yrittäjänä?”, kysyi eräs tyyppi minulta.

”Ei”, minä vastasin.

Tiedän että tässä on joku isompi juju, joka selviää minulle myöhemmin. Tätähän minä tilasin. Jotain ihan muuta. Muistatko, kun kerroin siitä aiemmin? Ja sitä paitsi, nykyisin arvostan tätä hetkeä ja seikkailuja, itsensä likoon pistämistä ja uusiin juttuihin tutustumista paljon enemmän kuin historian papereita tai tulevaisuuden uraa.

Onhan tämä ihan hitokseen ällöttävää. Minä, Samppanjapissis, siistin ja coolin sisätyön ihminen pistän kuollutta kalaa koukkuun tuntikausia. Mutta jotenkin vaan se, miten urakehityspolkuni tämän työn jälkeen kulkee, ei kiinnosta minua yhtään juuri nyt. Tiedän, että tämä on elämäni tärkeimpiä työkokemuksia. Ja sitä paitsi, saanhan minä kertoa tästä jatkuvasti sinulle!

Tässä vuodessa on kyse rajojen rikkomisesta. Ja Samppanjapissiksellä niitä rajoja riittää.

Ja vaikka kuinka paskaduunia jonkun ulkopuolisen mielestä, who cares, sillä meillä on paras työtiimi jossa olen koskaan ollut. Luulen, että monella pikkupomolla olisi tästä opittavaa.

Niin paljon työelämä voisi tästä oppia, että minä suunnittelen jo alkavani järjestää tänne retriitttejä stressaantuneille työporukoille. ”Koukutu työhön ja elämään”, olisi sen retriitin slogan. Jengi tulisi bussilla Suomesta Støhön ja pistettäisiin kädet saveen – tai sisäelinlimaan – koukuttamaan. Sitten se vietäisiin välillä vaeltamaan ja välillä valassafarille valaita bongaamaan. Ja sitten vaan istuttaisiin alas ja tuotettaisiin se mitä pitäisi tuottaa. Takuuvarma bisnes. Näitä ideoita minun pääni täällä tuvassa pulputtaa.

Mutta ajattele nyt vaikka tätä meidän työyhteisöämme. Tässä me kökötämme pönttöjemme äärellä. Samalla kun siima soljuu käissämme ja kuolleita kalanpaloja pistetään koukkuun, me puhumme välillä niitä näitä, välillä elämän isoista asioista, välillä työstä. Välillä olemme hiljaa, kukin omissa maailmoissaan. Ja välillä käymme ulkoilemassa luonnossa, yövymme ehkä Kyrren mökillä. Me opimme, kehitämme työmenetelmiämme, haastamme aivojamme – siiman koukuttaminen on luovaa ongelmanratkaisua. Mitä tehdä kun eteen tulee tuhannensykkyrälle mennyt siima? Se olisi minun työelämäretriittini ensimmäinen ryhmätehtävä. Ja se on meidän työmme arkea!

Täällä ei tärkeillä, kaikki ovat samanarvoisia. Ja auttavat toista. Ollakseni rehellinen, tämä kaikki on minulle aivan uutta. Että näinkin voi tehdä töitä. Täällä ei kilpailla toisia vastaan. Täällä autetaan, ollaan ystävällisiä, jätetään pari palaa omasta appelsiinista työkaverille, keitetään sille mustikkakeittoa. Tai tehdään sushia yhteisesti jaettavaksi tauolla!

Ja mitä siihen luovuuteen yleisellä tasolla tulee, kelaa tätä mun kirjoittamistani. Siis tätä miten tämä työstäni kertova blogini, jota juuri luet, syntyi. Tässä muina miehinä koukutan menemään ja sitten tulee se kuningassidea ilman että minä sitä synnytystuskissa yritän päästäni pusertaa ja sitten minä ryntään saman tien kirjoittamaan sen idean vihkoon, palaan takaisin pöntön ääreen, sulaudun rytmiin, ja taas:

Uusi idea!

Teksti!

Vihkoon!

Pöntölle!

Uusi idea, vihkoon, pöntölle. Uusiideavihkeoonpöntöllejaniinedelleen…

Sakutuomiset ja jarisarasvuot ja esasaariset, tätä on flow ja työyhteisöhjen kehittäminen!

Nyt kyllä huudan jo kirosanoja. Tekstin tulo ei lakkaa. Kaikella on rajansa. Alan jo ahdistua, sillä tämä viholle tasaisin väliajoin syöksähteleminen ei ole loppua, niin paljon ajatuksia syntyy. Tätä menoa pöntön valmistuminen kestää tunteja ja putoan aikatavoitteestani.

Olen suunnilleen puolessa välissä pönttöä. Aivan liian kaukana ajallisesta tavoitteestani. Syötit ovat ehtineet sulaa muistiinpanohässäkkäni aikana. Ja kun ne sulavat, niistä tulee oksettavaa mössöä.

Ajattele istukkaa. Nyt!

Ni sellasta.

Tällaisia ne sitten ovat jäisinä, jollaisina me niitä koukkuun laitamme.

Se on tuo rapu, tuo oranssi porkkanan näköinen joku eläinplanktoniin kuuluva pieni hyppyrapu, jolle me ei tiedetä suomenkielistä vastinetta, latinaksi calanus finmarchicus, joka kalan koukkuun houkuttelee. Tiesitkö? Että makrilli on ihan toissijainen tässä jutussa. Se on vain mennyt meressä uiskennellessaan syömään tuon calanus finmarchicuksen ja sitten kun se naarataan syöttikalaksi ja leikataan pieniksi syötinpaloiksi, calanus finmarchicus tulee sen mukana.

Makrilli on vain välikappale! Kaikkihan me olemme. Vain välikappaleita jollekin suuremmalle ja merkityksellisemmälle. Tuo oli toinen koukutuksen minulle opettama elämänfilosofinen mietelmä! 

”Me olemme vain välikappaleita jollekin suuremmalle.”

Tämä kaikki on katoavaa. Meidän jälkeemme tätä ei ehkä enää ole. Norjalaiset eivät tätä duunia halua tehdä, joten koukuttajia haalitaan ulkomailta. Jos me emme enää tänne halua tulla, ei ehkä koukuttajia enää tänne saada ollenkaan. Toinen siimakalastuksen jatkuvuuden tae ovat nuoret kalastajat. Mutta heitä on koko ajan vaikeampi saada tänne. Muut jutut ja tehokkaampi kalastus kiinnostaa nuoria.

Se harmittaa minua ja haluaisin jotain tehdä asialle, mutta se voi olla vaikeaa. Mahdotonta. Samalla tunnen itseni kovin etuoikeutetuksi kun pääsen itse kokemaan vielä kaiken tämän. Jotain ihan muutahan minä tilasin. Ja jotain ihan muutahan minä sain. Aivan uuden maailman, jonka olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Siimakalastuskylän.

Minä vain haluaisin näyttää kaikille mitä tämä on. Mitä täällä on! Osoittaa kaikille mitä ihmeitä voi löytää kun astuu ihan vaan vähän sen oman uomansa ulkopuolelle. Minä olen täällä tajunnut sen, miten paljon maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tässä työssä, tässä maailmassa, tuo uskomukseni on murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää.

”Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Sori. En voi lopettaa tätä. Se oli kolmas koukutuksen minulle opettama elämänfiloinen mietelmä. Mutta kun niin se vaan on. Ja täällä eri maailmat kohtaavat…

Pyöritän siimaa, poistan vanhoja kertaalleen meressä käyneitä syöttejä, laitan uusia koukkuun, vaihdan koukkuja. Joka sadannen koukun jälkeen siimassä on vihreä naru. Olen tähän mennessä oppinut, että sen vihreän narun nimi on kivinaru, mutta en vielä sitä, miksi se on siinä. Oppi tulee pala kerrallaan. Kasaantuu vanhan, jo opitun päälle. Se on olennaista myös koukuttamisen opiskelussa, sillä kaikkea ei vain voi napata kerralla. Kerron sinulle sitten heti mikä kivinarun pointti on kun oppimiskäyrässäni ollaan sillä tasolla.

Minulla on peli. Opettelen joka pöntöllä yhden uuden asian lisää. Haluan, että jokaisen siimapöntön teko kestää ainakin muutaman minuutin vähemmän kuin edellinen. Sellainen olen. Kilpailuhenkinen, itseni haastaja. Ja tässä työssä nuo ominaisuudet nousevat arvoon arvaamattomaan. Samoin kuin ne perslihakset. ”Rauha on nopeutta”, joudun hokemaan itselleni koko ajan. Tiedän, että tekniikan on oltava kohdallaan, jotta minuutteja putoaa.

Tämä pönttö tosin ei valmistu ikinä tätä tahtia. Nyt on lopetettava tämä flow. En voi enää pyrähdellä paperille kirjoittamaan muistiinpanoja blogiani ja elämänfilosofisia mietelmiä varten.

Kahvia kuluu koukutustuvalla. Täällä tämä hemmetin kakka norjalainen kurakin maistuu ihan hyvältä. Tuo on minun kahvikuppini. Riittävän suuri. Sen ääressä syntyy vielä koko joukko tekstejä ja mietelmiä. Riittävän suuria.

Purple rain! Neljättä kertaa tänään! Vain yksi asia voi olla kamalampaa kuin kuunnella Princen Purple rainia neljättä kertaa saman päivän aikana ja se on se, että Lauri laulaa mukana Princen Purple rainia! Ja se, että siinä välissä kun Lauri ei laula Princen Purple Rainia mukana, se kertoo jonkun iän vanhan Prince-elokuvan juonta. Lauri rakastaa Bötä. Ja Princeä.

Minä ja Teemu ei. Me vihataan Princeä ja Whitney Houstonin I’m every womania ja kaikkia niitä neljää muuta kappaletta jotka soivat vuorotellen kanavalla. Ei ihme, että yhdessä radiomainoksessaan Bö kertoo ottavansa rahalahjoituksia vastaan. Ollaan jo mietitty, että kuinka monen pöntön palkat voitaisiin niille lahjoittaa, jotta saisivat uuden soittolistan.

Tässä kuvassa me Teemun kanssa oikeasti vihataan Bötä, mutta olemme pakotettuja nauramaan, koska Lofoottien Tomppa, siis meidän pomo, on ottamassa tätä kuvaa. Ja vaikka täällä ei pomolle pokkuroida, niin kameralle on hymyiltävä….

Palaan tauolta uuden pöntön pariin. Pönttö kerrallaan homma alkaa sujua paremmin ja paremmin. Minun kaltaiselleni tässä tulee vähän sellainen suorituspöhnä. Että ei malttaisi lopettaa ollenkaan. Mutta taukoja on pidettävä. On muistettava syödä. ja se on osoittautunut minulle helpoksi hommaksi… Keho huutaa hiilareita. On saatava energiaa, sillä olemme koko ajan jaloillamme. Viime yönä heräsin siihen, että lonkkiani kolotti ja särki. Tein silloin neljä pönttöä. 1 600 koukkua. Kaksi kilometirä siimaa. Valmisteluineen ja siivouksineen yhteen pönttöön menee minulta noin 2,5 tuntia. Laske siitä. Välissä oli vielä tunnin lenkki koiran kanssa.

Yritän vain puolustella miksi syön niin hirveästi suklaata.

Tänään teen vain kaksi pönttöä. Limaiset makrillin sisäelimet pyörivät käsissä jo luontevasti. Välillä naamalle tirskahtaa sellainen kunnon iloinen mönjä, kun koukkun iskee vähän jo liikaa sulaneeseen sisäelinklönttiin. Tämä kaikki menee jo ihan ilman ällötyksiä. Mut ans olla, kun siimasta esiin nousee siihen jäänyt kalastajalle kelpaamaton roskakala. Siinä kohtaa menee raja. Sitä en vielä pysty irrottamaan. Tavallaan vähän outoa.

Suurimmat työtapaturmat täällä aiheutuvat varmaan limaisiin, lattialle jääneisiin syötteihin kompastumisesta tai koukun ajautumisesta erinäköisiin paikkoihin. Kuten peukalon kynnen alle. Hitto. Se sattuu! Mutta onneksi on puna-ahven. Sellaisiakin löytyy aika ajoin merestä tulleista pöntöistä. Sen silmässä on antiseptistä ainetta, joten kun haava tulee, se on poks, silmä rikki (siis kalan, ei ihmisen) ja haava silmään. Tällaisia taitoja minä opin päivittäin.

Minut on osoitettu nyt Fritzin henkilökohtaiseksi koukuttajaksi, ja olen ihan hirveän ylpeä. Ajattele! Minä täällä vastaan yhden norjalaiskalastajan siimapöntöistä. Ja sinä siellä saatat joskus syödä meidän kalastamaamme kalaa!

Päivän toinen pönttö on sujunut kuin leikiten. Se on jo valmis! Nostan sen kottikärryihin ja kärrään pakastimeen odottamaan. Sieltä Fritz sen sitten nappaa mukaansa kun lähtee töihin. Ikänsä takia Fritz kalastaa kuudella nelisatasella (ammattislangia!). Tompalla määrä vaihtelee, mutta taisi tuossa viime yönä mukana olla 12 pönttöä. Me koukutamme sen mukaan mitä he käyttävät.

Ensi yönä he eivät mene merelle, koska tuuli on nousemassa. Tiistaina kalastetaan taas ja nämä pöntöt käytetään silloin. Sitten aamuyöllä he tuovat käytetyt pöntöt tuvalle ja me koukutamme niistä keskiviikkona uudet. Näin se toimii. Kiertää ympyrää.

Pesen syöttiastiat, stampin, lattian, lakaisen syöttiroskan kalanruuaksi mereen. Laitan kahvinkeittimen pois päältä ja pistän flowmuistiinpanoni taskuun. Merkkaan tekemäni pöntöt listaan, ja painan Bön kiinni. Korvat ovat alkaneet suodattaa sitä, en ole enää tunteihin tajunnut mitä siellä on soinut.

Laitan valot pois. Painaessani ovea kiinni, mietin voisiko tälle hajulle tehdä jotain. Edes vähän laimentaa? Toisaalta. Kovin monella työpaikalla ei voi pieraista niin että kukaan työkaveri ei huomaa mitään. Kaikella on kääntöpuolensa.

Nii. ”Kaikella on kääntöpuolensa.”

Olkoon se nyt sitten neljäs elämänfilosofinen.

 

* * *

Maijan faktanurkkaus:
Siimakalastus

Siimakalastus Norjassa on suhteellisen nuori kalastusmuoto. Se oli pitkään juksakalastukseen ja verkkopyynin varjossa ja jopa kielletty vielä 1600-luvulla. Nykyään siimakalastusta harjoitetaan kaikkialla Norjan rannikolla. Etelässä suuret automaattisiimalaivat ovat yleisempiä, pohjoisessa pienemmät yhden-kahden kalastajan alukset. 

Siimakalastus jaetaan neljään kalastusmenetelmään: automaattilaivojen siimakalastukseen, väliveden siimakalastukseen, ja pintasiimakalastukseen sekä pohjasiimakalastukseen, jossa siima koukutetaan maissa ja lasketaan muutamaksi tunniksi, maksimissaan puoleksi vuorokaudeksi pohjaan. Yleisimpiä saaliskaloja ovat kolja ja sinipallas ja sesonkiaikana turska. Pohjasiima on yleensä punottua narua. Siimassa koukkuja 300-400.

Støssä on kolme kalastussesonkia: koljakausi heinä-tammikuussa ja turskakausi tammi-huhtikuussa sekä sinipallaskaudet kesäkuun kolmen ensimmäisen viikkon ja elokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Saalismäärät vaihtelevat vältttävästä 60 kiloa/siima erinomaiseen 150 kiloa. Turskakaudella saattaa saalista tulla jopa 400 kiloa per siima.

Støssä siimakalastettu turska ja kolja ovat saaneet sekä MSC:n kesävän kalastuksen että Kravin økologisk fisk merkin. Rannikkokalastus siimoilla on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä pohjalla. Se työllistää monikertaisesti tehokalastukseen verrattuna ja pitää rannikkokulttuurin elossa. Valitettavasti kyseessä on tehokkuuden paineissa muutama sukupolven kuluessa katoava elämäntapa. 

Lähde: Lauri Pietikäinen