Positiiviset käänteet

No nytpä sitten tiedät mitä on meneillään. Toivottavasti myös ymmärrät asian paremmin kuin minä – jostain syystä minulle on hyvin hankalaa käsittää mitä juuri nyt tapahtuu.

Olen kirjoittanut usein sinulle äärilaidoista, niistä erilaisista, toisistaan vastakkaisista olosuhteista, joissa minun on jostain syystä elämäni varrella annettu elää (lue esimerkiksi tämä, yksi hienoimmista kirjoituksistani). Kokea erilaisia tunteita ja asetelmia elämässä, jotka sitten vaihtuvat kertarysäyskellä ja nopeasti äärilaidasta toiseen.

Kuten nyt: takana on täysi hiljaisuus ja pysähtyneisyys, joka viime viikkoina on äkillisesti muuttunut ääniin ja vauhtiin. Olen maannut sängyssä kuukausia toimettomana ja nyt yhtäkkiä rytisee kovaa vauhtia. Olen aivan liian muutosten hämmentämä, jotta osaisin nyt asiaa tarkemmin kuvata. Mutta ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan. Vähän ärsyttääkin kirjoittaa, kun tuntuu, ettei nyt oikein kykene.

Kevään tulon myötä polvikin paranee. Kävin tänään kävelyllä ja nautin jo hyvin kulkevista askeleista.

 

Vaikka tulevat muutokset suuntaavat ajatukseni nyt tulevaisuuteen ja menneiden aikojen haasteet eivät enää ole huomioni keskipisteenä, on pakko nostaa esiin se, mikä elämääni on viime kuukaudet määrittänyt.

Polvi.

Sillä sillekin kuuluu nyt parempaa. Olin taas tänään fysioterapiassa. Jalkaa on hoidettu akupunktiolla ja se näyttää tuottaneen tulosta. Pitkä paikallaan junnaava vaihe on vihdoin ottanut pieniä edistysaskeleita, ja minä olen nyt oppinut kävelemään jo aivan oikein. Hetkellisesti saatan kävellä jo aivan normaalein askelein. Tällekään ei riitä pään kapasiteetissa sanoja ja kykyä kuvailla tunnetta, mutta usko, kun sanon että kehityskulku on iso. Pitkään olen kulkenut virheasennossa, vasempaan jalkaani enemmän tukien ja se on ollut keholle rankkaa. Nyt tasapaino tuntuu löytyneen ja saatan kävellä jo monta minuuttia normaalisti kunnes jalat väsyvät ja polvi jäykistyy, ja on pakko tukeutua toiselle puolelle. Tämä on hurja tunne. Keho tuntuu normaalilta. Ja kahdeksan kuukauden virheasennossa olemisen jälkeen se on mahtava juttu!

Nyt kun elämäni käänteet ovat positiivisia, on erittäin mielenkiintoista seurata, miten mielen suuntautuminen positiiviseen tulevaisuuteen vaikuttaa paranemiseen – uskon, että tällä on suuri merkitys.

Positiiviset käänteet värittävät nyt siis elämääni. Minä kuitenkin suhtaudun tähän kaikkeen hyvin rauhallisesti. Olen onnellinen ja iloinen, mutten tunne tarvetta suurelle suitsutukselle. Tämä on tavallaan aika jännää.

 

 

Pysäyttämätön voittoputki

Voittoputkea ei voi pysäyttää! Kun se alkaa, se ei meinaa loppua. Hurja viikko on meneillään, sillä nyt otetaan valtaisia askeleita kuntoutumisessa.

Olin tänään fysioterapiassa ja ohjelmassamme oli tällä kertaa muun muassa opetella kävelemään rappusia. Tähän mennessä rappusten kulkeminen on ollut kovin hankalaa. En ole voinut astua normaalilla tavalla askeltaen rappuselta toiselle, vaan töpötellyt rappunen kerrallaan kuten lapset tekevät: astunut aseleen alas oikealla (leikatulla) jalalla ja tuonut vasemman vierelle, taas oikealla alas ja vasen vierelle, toistaen samaa alas asti. Ja sitten ylös toisin päin: keppien tukemana leikattu jalka ensin, sitten terve vierelle ja niin edelleen.

Mutta tänään kävelin rappusia monta kerrosta ihan normaalisti ilman kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen. Ei se aluksi helppoa ollut, ja paljon joutui tekemään töitä pään sisällä, että uskalsi vain antaa mennä. Tunne oli hurja – naurattaa, sillä ihan samat ajatukset pyörivät päässä kuin vuoden takaisessa mäkihypyssäni. Muistatko tämän jutun: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”?

Hauskaa, sillä ensimmäisestä mäkihyppytreenistäni on TASAN vuosi! Enpä osannut tuolloin kuvitella, että vuoden päästä on otettu hienoista takapakkia ja että nyt opetellaan kävelemään aivan alusta. Jos jotain, tämä kokemus polveni kanssa on antanut paljon perspektiiviä. Ja myös ymmärrystä siihen, mikä on olennaista ja yhteistä missä tahansa haasteessa. Kirjoitan siitä vielä joku päivä lisää.

Mutta nyt kirjoitan vielä tämän päivän voittoputkeni toisesta merkittävästä onnistumisesta: otsin nimittäin tänään kävelyssäkin jättiaskeleen. Fysioterapian ja rappustreenin perään kävelin vielä kotiin 1,5 kilometriä vain yhdellä kepillä! Se on pisin matka tähän mennessä ja tämä kyllä tuntuu kehossa nyt. Viimeiset 500 metriä askelsin kuin humalainen, se oli varmasti hauskaa nähtävää.

Mutta väsymyksestä ja kolotuksista viis, olen tänään(kin) ylittänyt itseni moninkertaisesti ja olo on kuin suurimmalla maailmanmestarilla! Ja ilmeet olivat rappustreenissä varmasti yhtä mahtavat ja paljon puhuvat kuin tässä, pistettyäni vuosi sitten mäkihyppysukset jalkaan ensimmäistä kertaa.

 

IMG_9381

”Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjoitin kertoessani ensimmäisestä mäkihyppytreenistä täällä. Tänään tuli todistettua, että sama pätee myös polvivamman jälkeiseen ensimmäiseen rappuskävelyyn.

 

Miten sinä olet ylittänyt itsesi tänään? Toivottavasti yhtä iso aurinko paistaa sinunkin ylläsi tänä viikonloppuna!

 

/Äm, joka, mäkihypystä puheenollen, alkaa valmistautua huomiselle keikalle Lahteen – olis taas vähän hiihtohommia luvassa

Täällä sinua varten!

Huh. Onpa hassua. Eilinen kirjoitukseni oli taas niitä isoja juttuja, joita julkaistessa sydän pamppaili pientä pelkoa. Mitä tästä seuraa, se kai näiden osalta aina mietityttää, vaikka kuinka rohkea olisikin. Kirjoitus oli rakentunut ajatuksissani muutaman päivän ajan, ja sillä sekunnilla, kun sain sen valmiiksi ja julkaistua, pärähti päälle vähän lämpöä ja flunssa. Ehkä jokin jännite purkautui, ja täällä kotona kaikissa muissa jo riehunut pöpö otti nyt minussakin vallan. Latasin kaikkeni kirjoitukseen ja kun se oli poissa käsistäni, kroppa antoi hetkeksi periksi.

Eilinen meni siis vaakatasossa, mutta tänään en jaksa antaa sairastelulle valtaa. Ei tee mieli olla sisällä, kun ympärillä on kokonainen maailma odottamassa.

Uskot varmaan, että pääni on eilisen kirjoituksen jäljiltä hyvin tyhjä. Siksi keskityn nyt vain kiittämään kaikista minulle tulleista ajatuksista ja viesteistä. Eilen Facebookissa esitin toiveen, että sinä välittäisit kirjoitustani sellaiselle läheisellesi, joka saattaa juuri nyt käydä läpi jotain vaikeaa elämäntilannetta.

Toivon, että teet niin, sillä itse ollessani pahimassa paikassa tarvitsin eniten toisia ihmisiä. Yksin en olisi selvinnyt. Ja minä olin onnekas, sillä sain apua monesta suunnasta. Ja nyt on minun vuoroni antaa takaisin. Kaikkia en voi auttaa fyysisesti, mutta toivottavasti tästä mahdollisimman moni saa mahdollisimman paljon apua ja toivoa. Minä myös tiedän, että apua on vaikea pyytää, sillä se pelottaa. Toisille ihmisille heikkouden tunnustaminen ja heidän apunsa vastaanottaminen on kummallisen vaikea juttu. Mutta sitten taas toisaalta, pahimmassa paikassa ei voi muuta kuin antautua kaikelle hyvyydelle, jonka voi saada. Senkin olen huomannut, että pahimmassa paikassa moni ympärillä säikähtää, ja voi olla, että avun antajia ei ole tarjolla montaa. Siksi on tärkeää, että me annamme toisillemme myös vertaistukea. Se parantaa!

Muistathan siis, että minulle voit jakaa ajatuksiasi joko yksityisesti tai julkisesti kommentoimalla kirjoituksiani. Olen täällä sinua varten, ja tasan kaksi vuotta sitten ymmärsin, että blogini on olemassa juuri tätä tarkoitusta varten; ehkä tarinani ja elämäni kulku antaa sinulle tai läheisellesi voimaa? Hienointa ovat ne keskustelut, joita olen päässyt kanssanne käymään, ne kohtaamiset, jotka ovat blogissani syntyneet!

* * *

Siitä huolimatta, että pieni sairaus meinaa vaivata, Amerikassa tapahtuu. Toissa päivänä kävimme Red Rock Canyonilla. Se on upea paikka ihan tässä lähellämme. Nyt keskityimme turistitouhuihin ja poseeraamiseen, mutta joulun jälkeen aion lähteä sinne vaeltamaan ja pyöräilemään; Red Rock Canyon on nimittäin (näin talvella) ulkoilmaihmien paratiisi. Upeita vaellus- ja pyöräilyreittejä, jotka saavat urheilujalan kutisemaan…

5

Turistit behind the scenes

4 6

9

Terhi ja minä

 

1

Ja koko ihana perhe!

 

Viime päivinä olemme myös valmistelleet joulua. Red Rock -reissun jälkeen pistettiin pystyyn varsinainen joulukuusishow, ja ostettiin hieno kuusi kotiin. Tässä sitten Nannyn iltapuhde reissun jälkeen: 101 joulukuusen koristetta, joihin kaikkiin piti pujottaa langat, jotta ne sai ripustettua kuuseen… Jep.

7

Onneksi oli kolme apulaista: kaksi pikkutyttöä ja yksi (tai ehkä kaksi…) lasi punaviiniä…

 

3

Lopputuote. Ja on muuten aito!

 

Näin lipuvat päivät kohti joulua.  On hyvä olla, edelleen, vaikka vähän kyllä vielä kipeä olo. Lupaan ottaa tänään rauhallisesti, mutta kotiin en aio jäädä makaamaan…

/Ämmä, täällä sinua varten

#aamupissaoivallus

Eilen amulla julkaistuani videopostaukseni jäin miettimään syytä sille miksi oikeastaan käyn edelleen lähes jokaisena aamuna aamupissalenkillä vaikka minulla ei ole enää edes koiraa. Tänäänkin aloitin päiväni ulkoillen, ja pyöritin kävelyiden perimmäistä tarkoitusta mielessäni.

Juuri aamu on minulle oivallusten aikaa. Silloin keksin parhaat ideani ja vaikka olisinkin vähän aamutokkurassa (kuten tänään), silti aamuisin olen kaikista elinvoimaisimmillani. Oivalluksia teen nimenomaan sillä hetkellä kun kehoni alkaa herätä henkiin liikkeen myötä – se voi olla joko juoksua tai kävelyä, pääasia, että saan kehoni liikkeelle. Sitten jossain vaiheessa kehoni ja mieleni yhdistyvät. Meditaatiota parhaimmillaan, meditaatiojuoksiaksihan Me Naiset -lehti minua taannon haastattelussaan tituleerasi, muistatko?

Ja sitten alkaa ideoita ja inspiraatiota kuplia. Terävimmät ja kirkkaimmat oivallukseni syntyvät usein pidempänä prosessina; yhden aamun kävelyn tuotokset jalostuvat seuraavalla ja edelleen taas seuraavalla synnyttäen lopulta jonkun houkuttelevan kokonaisuuden, jota alan uteliaisuuttani sitten testaamaan käytännössä ja katsomaan millaiset siivet tuo idea voisi saada. Jotenkin se liike vielä saa aikaan sen, että ideat lähtevät aina toteutukseen ja testiin nopeasti, sillä liike jotenkin motivoi viemään niitä eteenpäin. Parhaat ideathan todennetaan aina toiminnassa.

IMG_4569

Tämä on hyvin olennaista ihan isossa mittakaavassa kosien asiota, joita olen oppinut luovasta prosessista. Jos tarvitsee istua paikallaan ja puskea puskemistaan, minusta ei ole mihinkään. Mutta sitten pari askelta kävellen saattaakin johtaa läpimurtoon.

Siksi minä edelleen käyn aamupissakävelyllä.

Tässä esimerkiksi sinulle tämän aamuinen oivallukseni, joka kumpusi eilisestä koirastaluopumisepohdinnastani ja jonka taas Snapchatiin avasin kävellessäni. Tämä oivallus synnytti taas toisen, ajatuksen #aamupissaoivallus-kokonaisuudesta: miksi en jatkossa poimisi sinulle inspiroivia aamulenkilläni syntyneitä ajatuksia Snapchtiin ja silloin tällöin myös nostoina Youtubeen – katsoisi uteliaisuuttani mihin ne johtaisivat. Kenties oivalluksiin sinulle?

Tässä sinulle ensimmäisin evö #aamupissaoivallus, ole hyvä!

 

 

Mielenkiintoista päivää sinulle, utelias ystäväni!

/Ämmä

Ps. Laadusta viis, tuo on poimittu taas Snapchatistani, ja hieman heikosti näkyy. Mutta tule seuraamaan minua Snäppiin @maijailmoniemi, ja näet tämän 10.9. noin klo 10.00 asti paremmin sekä pääset seuraamaan jatkossa kaikkia uusia #Aamupissaoivallukseni livenä.

 

 

Vaellus syöpäsairaiden tueksi: 250 kilometriä jalan kolmessa päivässä

Muutama viikko sitten sain viestin nuoruudenaikaiselta ystävältäni. Se tavallinen tarina; olimme yhdessä vaiheessa elämää kovin läheisiä, mutta sitten aika ja etäisyydet sekä eri tavoin kulkeneet elämät erottivat meidät. Nyt hän otti minuun yhteyttä kertoakseen ikäviä uutisia: hän, äiti, oli sairastunut aggressiiviseen aivosyöpään.

* * *

Kun tällaisen asian kuulee… niin, sinä tiedät, ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Eikä siihen ole nyt tarvettakaan. Voin vain lähettää kaiken rakkauden ja voiman hänen luokseen. Tällaisia tarinoita on ollut viime aikoina lähelläni suorastaan kummallisen paljon. Moni muukin lähellä oleva ihminen – kovin nuorikin – on sairastunut, ja jos useamman kerran olen joutunut pysähtymään tämän asian äärellä. Ehkä sinäkin? Onko syöpä todella näin yleinen sairaus?

Oli ystävälläni muutakin kerrottavaa. Kehotus, oikeastaan. Hän pyysi minua tutustumaan projektiin nimeltä ”Pekka kävelee”. Hän pyysi minua ottamaan yhteyttä Pekkaan – tässä blogissa tekemäni haasteet voisivat kenties saada uuden syvyyden hyväntekeväisyydestä.

kävelyhaaste kävelyhaaste2

Tein ystäväni toivomalla tavalla, ja tuo yhteydenotto Pekkaan todella johti kauneimpaan ja tärkeimpään haasteeseen tähän mennessä. Syövästä niskaotteen ottanut Pekka nimittäin kutsui minut hyväntekeväisyysvaellukselle: kulkemaan kanssaan 250 kilometriä jalan kolmessa päivässä.

Pekka kävelee -projekti on kävely syöpää vastaan. Pekka itse on sairastanut Glioblastoma Gradus IV-syövän, jonka ennusteena keskimäärin elinaikaa annetaan alle vuoden jopa hoitojen kanssa. Hänen diagnoosista on kuitenkin jo kaksi vuotta. Hän on saanut lääkäreiltään terveen paperit ja uuden mahdollisuuden. Jo vuosi extra-aikaa elämässä, ja Pekka haluaa nyt toteuttaa unelmiaan, joista yksi on pitkä vaellus. Kuluneena kesänä hän käveli 700 kilometrin matkan Turusta Ouluun ja tempauksella kerättiin rahaa Syöpäsäätiölle syöpätutkimusta varten.

”Osallistuin Movember-kävelyyn Helsingistä Järvenpäähän ja syntyi idea omasta, pidemmästä vaelluksesta. Kävellessä pidempää matkaa yhteen soittoon aivot heräävät uudestaan ajattelemaan kaikenlaista, sekä kanssamatkaajiin tutustuu ihan eri tavalla kuin muuten. Tyypillisesti jurotkin suomalaiset muuttuvat sosiaalisiksi. Tästä heräsi ajatus, tai oikeastaan tieto, että jos kävelisi tarpeeksi pitkälle, siis todella pitkälle, tapahtuisi jotain vielä kovempaa.”,  kertoo Pekka lähtökohdistaan kävelyyn.

IMG_1330

Kuva Pekan kesän vaellukselta

 

Hurjan 700 kilometrin matkan Pekka taivalsi yksin. Jo tuolla reissulla hänelle oli selvää, että vaellukset ja rahankeruu jatkuvat, mutta seuraavan kerran hän toivoo mukaansa myös muita ihmisiä. Siksi hän haastoi nyt minut mukaan. Vaikka haaste on kova, 250 kilometriä kävellen kolmessa päivässä, uskot varmasti, ettei minulla ole minkäänlaista tekosyytä olla yrittämättä.

Enkä usko, että sinullakaan on: me nimittäin haastamme nyt tällä yhteisellä vaelluksellamme niin yritykset kuin yksityiset lahjoittajat mukaan lahjoittamaan rahaa Syöpäsäätiölle per kävelty kilometri. Se kuinka paljon yhden kilometrin hinnaksi määrittää, on lahjoittajan päätettävissä. Eurokin on tärkeä! Lahjoitusvaroin toimiva Syöpäsäätiö tukee suomalaista syöpätutkimusta sekä auttaa sairastuneita ja heidän läheisiään. Tämä raha menee varmasti meitä kaikkia lähelle, ja siksi toivon, että voisimme yhdessä päästä lähemmäs Pekan keräysprojektin tavoitesummaa.

Kävelyhaaste on kova, suorastaan mahdoton, enkä ole ollenkaan varma kuinka siitä lopulta suoriudun. Mutta tuo kaikki on toissijaista: tässä haasteessa ei ole kyse näyttää kuinka minä jälleen kerran kokeilen omia rajojani. Tämä on tarina siitä kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaavat sattuman kaupalla ja lähtevät yhteiselle matkalle tärkeän asian äärellä – kertomus, jossa tutkitaan millaisia ajatuksia ja tuntemuksia päivämme vaelluksella synnyttävät. Ensisijaisesti tässä kyse on kunnianosoituksesta kaikille niille joka kolmannelle suomalaiselle, jotka sairastuvat josain elämänsä vaiheessa syöpään. Minä haluan auttaa avaamaan maailmaa, joka on itsellenikin täysin vieras. Haluan, että me (sinä ja minä) voimme oppia Pekalta sekä toisiltamme; yhdistyä heikkouden ja elämän peruskysymysten äärellä.

* * *

Itsellemme emme halua rahaa, vaan jokaisen sentin haluamme ohjata Syöpäsäätiölle. Jo nyt voit osallistua tukemaan Pekan rahankeraystavoitetta täällä. Mitä enemmän rahaa kerätään jo ennen kävelyämme ja harjoituslenkkien yhteydessä, sitä enemmän saamme voimaa suoriutua itse 250 kilomerin koetoksesta.

Jos kuitenkin haluat tukea kävelyämme, voit auttaa meitä hankkimaan parit hyvät vaelluskengät, kenties jotain muuta varustetta. Niitä tulemme tarvitsemaan, onhan tavoitteemme kulkea seuraavien aikojen saatossa treenilenkit mukaanlaskettuna 400 kilometriä jalan.

Itsellemme emme muutoinkaan tarvitse mitään, kävely kokemuksena ja yhteinen ajatuksenvaihto riittävät meille.

”Projektin tavoitteena on myös nostattaa tietoutta. Itse voin puolestani puhua aivosyövästä, mitä se on ja mitä se ei ole. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että vakavakin aivosyöpä (itselläni kaikista aggressiivisin tyyppi), ei tarkoita väistämättä kuolemantuomiota, tai sitä, että mitään ei enää pysty tekemään. Esimerkilläni haluan inspiroida niitä, jotka saavat vaikkapa nyt lääkärin diagnoosin, että kesä saattaa mennä hoidoissa (kuten minulla meni viime kesä), mutta siitä on mahdollista vielä kimmota takaisin ja tehdä vaativiakin asioita. 700 km kävely on vaativaa kenelle tahansa. Mutta kun viime kesällä kaikki oli kortilla, ja hoidotkin vasta loppuivat hetki sitten, todistan että mikään ei ole ohi, ennen kuin se on ohi; kaikki on mahdollista.”, kuvaa Pekka blogissaan.

Tässä tavoitteessa minä toivon voivani auttaa Pekkaa parhaalla mahdollisella tavalla. Raportoin ja dokumentoin haasteemme ja siihen valmistautumisen monin eri tavoin, ja otan tässä työssä ilolla vastaan apuasi ja idoitasi hyväntekeväisyyden hengessä. Tiedän, että MaiLifen seuraajissa ja ystävissäni on monta ihmistä, jotka varmasti voivat auttaa meitä esimerkiksi tiedonvälityksessä.

IMG_1289

Matka alkaa nyt. Pian lähdemme ensimmäiselle 50 kilometrin testilenkille. Tämän jälkeen edessä on 100 kilometrin treeni ja sitten myöhemmässä vaiheessa suuntaamme itse haastesuoritukseen: 250 kilometrin kävelyyn kolmessa päivässä. On harjoiteltava kunnolla, on testattava varusteita – on vielä paljon asioita, joita on varmistettava ennen matkaan lähtöä.

Sinä voit lahjoitusten lisäksi osallistua projektiin niin tietysti tätä blogia ja Pekka kävelee -Facebookryhmää seuraamalla kuin ehdottamalla meille reittejä. Missä voisimme treenata 50 ja 100 kilometriä ja missä taivaltaa 250? Kerron tarkemmin lähipäivinä mihin ajankohtiin kävelymme sijoittuvat. Ja tietysti siitä kuinka valmistaudumme ja millainen kokonaisuus itse villistä vaelluksesta syntyy.

Tämä herätti sinussa varmasti tunteita. Voit myös olla minuun yhteydessä mihin tahansa tämän haasteen herättämään kysymykseen tai ehdotukseen liittyen. Me ilman muuta otamme avosylin vastaan kaikki ideat ja ajatukset!

Katso vielä nämä kaikki linkit, jotta pääset kiinni siitä, mikä tämä haaste on

Pekka kävelee -Facebook
Pekan blogi
Pekan Syöpäsäätiö-keräys

/Ämmä, joka omistaa tämän kaikille teille lähellä oleville, jotka taistelette juuri nyt ❤

* * *

Faktaa: Gliooma

Glioomia eli aivojen tukisolujen kasvaimia todetaan vuosittain noin 400 suomalaisella. Glioomia on useita eri tyyppejä, jotka voivat käyttäytyä hyvinkin eri tavoin. Ne kasvavat ja leviävät aivokudoksessa.

Pahanlaatuisuudeltaan glioomat jaetaan luokkiin I–IV. Kaikista vuosittaisista glioomatapauksista noin 130 on glioblastoomia. Glioblastooma on pahanlaatuisin, luokan IV aivokasvain, ja sitä esiintyy kaikissa ikäluokissa.  Parantavaan hoitoon päästään vain harvinaisissa luokan I kasvaimissa, joita esiintyy yleensä vain lapsilla ja nuorilla. Glioblastoomia esiintyy enemmän miehillä kuin naisilla. Puolet glioblastoomapotilaista on alle 60-vuotiaita ja vain 5 % potilaista elää yli kolme vuotta (Risto Sankila, henkilökohtainen tiedonanto).

Keskushermoston kasvainten syntyyn ei voi itse omilla elämäntavoillaan vaikuttaa eikä myöskään tiedetä tapaa ehkäistä niitä. Kasvaimet eivät ole perinnöllisiä.

Lähde: Duodecim ja Terveyskirjasto

Hyvä fiilis on pieniä valintoja

20140305-083308.jpg
Tässä minä viipotan pitkin Helsingin katuja. Trendikkäästi Starbucksin kahvi kädessä… Olin aamulla ihan hirveän väsynyt ja päätin kävellä osan työmatkasta piristyäkseni. Paras valinta ikinä! Matkalla kuuntelin Lalehin musiikkia, siemailin kahvia ja tuli ihan järjettömän hyvä fiilis. Hymyilin vastaantulijoille!

Hyvä fiilis on pieniä valintoja.

20140305-083504.jpg
Kuten sellaisia, että Starbucksin myyjä piirtää hymiön kahvimukiini!