Haluatko mukaan seikkailuun ja uusia kavereita? Ota tämä haaste vastaan, ja lähde purjehtimaan kanssani!

Jos pitäisi kertoa kolme asiaa, jotka innostavat minua elämässä eniten, ei tarvitse kauan pohtia. Minua kiehtovat itseni haastaminen, uusien ihmisten tapaaminen ja se suuri tuntematon.

Seikkailut! 

En osaa sanoin kuvailla sitä ainutkertaista tunnetta, joka syntyy ryhmässä ihmisiä jonkin yhteisen tekemisen, siis seikkailun, äärellä. Se on joka kerta erilainen ja aivan omanlaisensa, sellainen, joka ei vedä vertoja millekään muulle ja jota ei voi täysin muiden, paikalla olemattomien kanssa ikinä jakaa. Se on kuin jotain salaista yhteistä, jonka vain tuon hetken kokeneet voivat jakaa, asia, joka – vaikka vain lyhyenkin hetken kestävä – on yhteinen läpi koko loppuelämän. 


OLEN tutkinut seikkailun syvintä olemusta altistamalla itseäni jos jonkinlaiseen mielen ja kehon haasteeseen. Olen muun muassa polkenut 350 kilometriä kolmessa päivässä, asunut Norjassa tehden töitä kalastajan apulaisenapyöräillyt 24 tuntia putkeen moottoriradalla, hypännyt mäkihypyn ja lähtenyt sokkotreffeille tunturille.

Kun luet noita tarinoitani, huomaat niistä kaksi kaikkia kokemuksiani yhdistävää piirrettä, ne asiat, jotka ovat seikkailujeni tärkein anti: se tunne, kun voittaa itsensä, pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ne ihmiset, jotka olen tavannut noilla reissuilla. Hienointa seikkailussa ovat ne oivallukset, joita on syntynyt yhdessä muiden kanssa, sekä kohtaamiset tuntemattomien kesken, jotka ovat saattaneet johtaa pieneen yhdessä jaettuun hetkeen tai pidempään ystävyyteen.

Seikkailuissa kaikki on mahdollista. Seikkailuihin voi suunnata suurella uteliaisuudella, vailla valmiita vastauksia tai tietoa kaiken päätepisteestä. Seikkailuissa parasta on se, mikä syntyy yllätysten äärellä.

Tämän minulle tarjoutuneet haasteet ovat opettaneet.


VASTA sitten, kun itse kokee, voi todella ymmärtää. Voin yrittää kirjoittaa ja kertoa, puhua ja pistää oppejani tajuntaasi, mutta ei se niin toimi. Haluaisin, että mahdollisimman moni ihminen saisi mahdollisuuksia testata miltä tuntuu, kun heittäytyy seikkailuun. Onneksi aina silloin tällöin minulle tarjoutuu tilaisuuksia antaa muillekin mahdollisuus näihin kokemuksiin.

Ja nyt on sellainen hetki! 

Viime viikolla olin työkeikalla ihan muina naisina pällistelemässä seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmen purjevenettä. Mies on lähdössä toukokuussa koko Suomen rannikon mittaiselle purjehdukselle ja jokaiselta matkan varrella olevalta paikkakunnalta hän etsii Yhdessä koko rannikko -hankkeensa puitteissa ihmisiä kokemaan meren ja seikkailun yhdessä.

Siinä jutellessamme Kari yhtäkkiä heitti haasteen: minun, joka en ole ikinä purjehtinut, tulisi kokeilla kuinka hyväksi purjehtijaksi voisin oppia yhden päivän aikana. Heitin hänelle vastaehdotuksen: lähden päiväksi veneeseen opettelemaan hommaa, jos saan haastaa mukaani pari uutta kaveria jakamaan kokemuksen kanssani. Ja niihän siinä kävi, että meillä on nyt edessämme mahdollisuus yhteiseen seikkailuun! 

 

KEISSI ON TÄMÄ:

Keskiviikkona 15.5. kello 10 jälkeen irtoaa purjevene Helsingin Lauttasaaren rannasta. Kari on kapteeni ja opettaja, ja me 3–4 hengen porukka opettelemme hänen johdollaan purjehtimaan. Reissu kestää 4–6 tuntia, jonka aikana suuntaamme merelle Helsingin edustalle – niin pitkälle kuin sitten ikinä purjehduskyvyillämme pääsemmekään.

Sinulta vaaditaan kykyä heittäytyä, nauraa ja olla valmis yllätyksiin sekä uteliaisuutta ja uskallusta olla oma itsesi – ja uskallusta olla ihan paska purjehtija, sillä uutta voi oppia vain jos uskaltaa olla huono. Toiveena ja valintakriteerinä onkin se, ettei kukaan ole liiemmin aiemmin purjehtinut, sillä sitten voimme todella testata uuden oppimisen ja heittäytymisen annin.

Haku alkaa nyt, ja kestää lauantaihin 11.5. asti. Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija(at)ilmoniemi.com, kerro kuka olet ja miksi haluat mukaan seikkailuun. Valitsen mukaani maksimissaan kolme henkilöä. Valituille lisätietoa luvassa lähemmin purjehdusta.

 

Mä olen valmis (ja vähän kuivaharjoitellut jo veneen ohjaamista…). Oletko sä?!

 

Lisähuomiona hakuun todettakoon seuraavat, Yhdessä koko rannikko -hankkeen nettisivuilta poimitut asiat, jotka koskevat myös tätä purjehdusta: 

”Ensinnäkin, kyseessä ei ole mikään Tukholman risteily. Purjehdus pienellä purjeveneellä tarkoittaa, että sääolosuhteet voivat vaikuttaa aikatauluihin, purjehdusaikaan, miehistön määrään ja pysähdyspaikkoihin. Turvallisuus on aina ykkösprioriteetti, ja kapteeni voi harkintansa mukaan päättää, että jonain päivänä ei lähdetä merelle, jos olosuhteet niin sanelevat. Mikäli muuttunut aikataulu ei enää sovikaan sinulle, voidaan tilallesi ottaa joku muu. Päätös merelle lähdöstä pyritään varmistamaan aina edellisenä päivänä. (Maijan edit: me emme kuitenkaan ole sokerista, vaan suuria seikkailijoita, joten pienen sateen ja tuulen emme anna häiritä, vai mitä!)

Toiseksi, hankkeeseen liittyy myös videotuotantoa (Maijan edit: Myös radiotuotantoa). Osallistujien on annettava hyväksyntänsä sille, että kuvattavaa videomateriaalia voidaan jakaa eri medioissa ja hankkeesta voidaan tuottaa erilaista aineistoa, esimerkiksi dokumenttielokuva. Järjestäjällä on täydet oikeudet kaikkeen kuvamateriaaliin ja sen käyttöön. (Maijan edit: Mutta tämä julkinen raportointi ei ole seikkailumme pääpointti.)

Kolmanneksi, jokaisen osallistujan tulee hyväksyä ja allekirjoittaa hankkeeseen liittyvä vastuuvapauslomake, jolla järjestäjä vapautetaan kaikesta vastuusta mahdollisen vahingon sattuessa. Oma vakuutus hankkeen ajaksi on myös suositeltava.

Neljänneksi, osallistujan tulee olla perusterve ja 18 vuotta täyttänyt.”

 

Lisää seikkailusta voit kuulla lauantain radiolähetyksessäni Yle Radio Suomessa Uudellamaalla klo 9 jälkeen, mutta tärkeimmät tiedot ovat jo tässä blogitekstissäni. Tämän kutsun purehdukselle esitän lauantaina myös kuulijoilleni.

Enemmän Karista ja Yhdessä koko rannikko -hankkeesta voit lukea täältä.

Lähde meidän mukaamme! Kuvat: Kari Nurmi

 

Nämä ovat aina jänniä paikkoja. Laittaakohan kukaan viestiä? Ja kuka laittaa…? Ja mitä sitten tapahtuukaan. Vastausta jään nyt innolla odottamaan.

Seikkailumielellä, Ämmänne

Mainokset

”Yksinäisyys on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon tai ei ole juuria”

Viime kuukausina on käynyt hyvin selväksi, että yksinäisyys on todella on iso ja kiinnostava yhteiskunnallinen ilmiö. Moni media on halunnut minua aiheesta jututtaa, ja uusin, aiempia syvempi haastatteluni on julkaistu Idealistassa.

Lue juttu kokonaan tästä linkistä!

 

Nyt voin vain avoimesti kertoa omaa tarinaani sekä tehdä pieniä tekoja, jotta tätä(kin) tabua voidaan murtaa. Ja teen tämän ilolla, sillä, kuten jo Kuopion Kaverikerhosta on huomattu, pieni ele saattaa merkitä toiselle ihmiselle enemmän kuin ensin osaa ajatellakaan.

Mutta selvää on, että jotain muutakin minun on tehtävä asian parissa tulevaisuudessa, kun joku voima siihen on kai jaettu (saa vinkata ideoita, olen käytettävissä!).

Mutta juuri nyt kaikista eniten toivon, että sinulle tarinani todistaa, että vahvin on hän, joka heikkoutensa paljastaa – ja että sinäkin voit niin pienillä teoilla saada suuria aikaan.

/Ämmäsi

Uusia ystäviä voi löytää mistä vaan – polkujuoksu on parasta yhdessä

Sain tänään kolme uutta ystävää! Kysyin Kuopion kaverikerholaisilta kuka lähtisi mukaan metsään ja nämä mahtavat, entuudestaan kaikki toisilleen tuntemattomat tyypit tulivat!

Ihanan virkistävä lenkki, vaikka nyt kyllä huomasimme, että metsän olosuhteet kovaa vauhtia sulavine lumineen ovat nyt vähän haasteelliset. Vettä oli ja haasteellsisia paikkoja oli paljon, mutta se ei menoa haitannut.

Polkujuoksu on parhainta yhdessä, ja tämä todella on yhteisöllinen laji se tuli testattua tänään!

Mutta mikä ehkä vielä hienompaa: tänän taas kävi toteen se, että uusia ystäviä voi löytää milloin vaan ja mistä vaan!

Kaverikerhon keväinen makkaranpaistoretki ja ihmeiden syvin olemus

”Nykymaailma on kumma. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa. Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa, ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.”

 

Näin kirjoitin aiemmin talvella blogiini. Tänään nuo samat sanat tulivat mieleeni, kun lähdimme Kuopion Kaverikerhon kanssa torstaiselle makkaranpaistoretkelle.

Ihmeiden syvin olemus.

 

Ajatella, että ryhmässämme on nyt jo ylo 600 jäsentä! Haluan jakaa tänään uudelleen tuon talvisen kirjoitukseni, sillä siinä on sinullekin valtavan tärkeä viesti – syy siihen, miksi on syytä uskaltaa, vaikka vähän jännittäisikin. Ja yksi ajatus siitä, mitä ihmeet oikeastaan vaativat.

 

* * *

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi
(Julkaistu MaiLifessa 11.2.2018)

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Ystävänpäiväyllätyksiä

On hyvin helppoa kertoa toiselle, että välittää – ystävyys on pieniä tekoja.

Kävin tänään jakamassa iloista mieltä ja ystävänpäiväyllätykseksi kuumaa mehua aamuliikenteessä lossilla Kuopiossa. Ihmisten ilmeet olivat iloisia ja reaktiot lämmittivät sydäntä. Koko päivän on ollut tämän johdosta hymy huulilla.

 

Ystävän voi yllättää milloin vain! Mitä sinä voisit tehdä, vielä ehdit tänäänkin? Hyvää ystävänpäivää, kultaiset blogiystäväni!

/Äm

KuKa keilaa

Tiäkkö mikä on siisteintä.

No vastaan itse ja heti:

Siisteintä on se, että toisilleen tuntemattomat ihmiset uskaltavat lähteä liikkeelle yksin, viitsivät astua ehkä yhden ekstrakynnyksen yli ja heittäytyvät yhdessä!

Eipä tarvinnut tältä 12-henkiseltä porukalta paljon kysellä mikä fiilis jäi kun Kuopion Kaverikerho kokoontui ensimmäiseen ”action”-iltaan keilaamaan – hymyt kasvoilla kertoivat kaiken.

Näin tänään Kuopion keilahallissa

Miten ikinä osainkaan kuvailla sen, millainen tunne tulee, kun näkee, että hiljaisinkin ja varautunein syttyy porukan voimasta, saa onnistumisen kokemuksia, vahvistuksen sille, että kannatti lähteä.

Miten ikinä osaisinkaan kertoa sen, kuinka ylpeä olen jokaisesta näistä ihmisestä, jotka viitsivät, vaivautuivat ja rohkeasti lähtivät liikkeelle kohtaamaan muita.

Miten voisinkaan kannustaa sinua tarttumaan toimeen asiassa, jota olet mielessäsi pyöritellyt, aloitttamaan, pistämään rohkeasti liikkeelle jotain pientä – se saattaa viedä vaikka minne.

Paras kruunaus tälle päivälle!

/Äm

Kaikil ei oo kaverii!

Oho. Meinasi tuo eilisillan nyyhkysinkkubridgetjones-moodi jäädä vähän päälle. Olin herätessäni aika latistuneessa tunnelmassa. Tai en ehkä latistuneessa, vaan ennemminkin sellaisessa haikeassa. Tai jotain. Juhannusaatto ja minä seuraan ikkunastani koko ajan hiljaisemmaksi käyvää kaupunkimaisemaa. En voinut lähteä pois kaupungista monesta syystä, ei oikeastaan olisi ollut mitään paikkaakaan mihin mennä, ja nyt sitten nökötän yksin. Niin. Yksinäinen se aamun tunnelma oli. Ei latistunut, ei haikeakaan, vaan yksinäinen.

Havahduin jotenkin aamulla siihen huomioon, että hitaasti kohti kesää mennessä nämä yksin ikkunan ääressä vietetyt hetket ovat lisääntyneet. Vaikka ympärilläni on ihmisiä, vietän silti suurimman osan ajasta yksin. Työni on yksinäistä, elämäni tämänhetkiset raamit rajoittavat extempore-matkoille lähtemisen ja niin edelleen. Yksin oleminen sopiikin minulle, mutta sitten taas tavallaan ei. Tarvitsen yksinoloa, mutta samalla tarvitsen äksöniä. Ja ihmisiä. Tällaisina juhlapäivinä yksinäisyys tuntuu tavallistakin ahdistavammalta. Kun ”kaikki muut” ovat ystäviensä ja perheidensä kanssa, mutta minä olen täällä yksin.

Tulin ajatelleeksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka jäävät tänäkin juhannuksena yksin kotiin. Ne mummot, ne papat, nuoret vailla ystäviä. Ihan pieneltä osalta pystyn samaistumaan heihin. Moni yksin jäävistä haluaakin olla yksin, mutta moni myös on siihen eri tavoin pakotettu. Ja tällaisia ihmisiä on paljon enemmän kuin osaamme ehkä kuvitellakaan.

Niin sen minä vain haluaisin sanoa tänään, että vaikka tämä Suomen juhannuskeli onkin vähän harmaa, ja vaikka taivaalta sataisi lunta ja se makkarakin käristyisi grillissä liian mustaksi, niin rakkaat blogiystäväni: halatkaa tänään toisianne juhannuksen vietossa. Rakastakaa, arvostakaa ja kiittäkää toisianne, että saatte olette yhdessä. Se ei ole itsestään selvää. Ei ole. Kaikilla ei ole kaveria!

Onneksi minulla on tämä: Mösjöö Hérmanni! Toivotamme sinulle ja rakkaimmillesi mitä ihaninta juhannusta!

mösjöö

Rakkaudella, kunnioituksella ja kiitoksella, Ämmä