Tag Archives: keho

Miten oikeasti paha pelko voitetaan?

Posted on by

0

Kymmenen kuukautta sitten minä putosin. Alastulo metrien korkeudelta urheilusuorituksessani eponnistui ja loukkasin polveni pahasti.

Aikamoinen kakku tuli lusittavaksi leikkauksineen päivineen. Matka takaisin kuntoon on pitkä, ja se on vasta jossain puolessa välissä. Kuntoutus vie vielä ensi vuoteen ennen kuin polvi on entisellään.

POLVEN KUNTOUTUSTA OLEN hoitanut fysioterapeuttini kanssa Helsingissä. Nyt Kuopioon muutettuani olen hankkinut personal trainerin. Kun on ensin maannut sängyssä vammautuneena kuukausia ja sitten kaiken kuntoutuksen keskittyessä vain jalkoihin havahduin siihen miten huonoon ja heikkoon kuntoon koko muu kehoni on tässä prosessa mennyt.

Mennessäni viime viikolla ensimmäiseen tapaamiseemme hihkuin intoa; saisin vihdoin koko kehoni liikkeelle, sillä personal trainerini suunnittelisi minulle yläkropan ja keskivartalon ohjelmaa.

Mutta tänään. Toisella tapaamisellamme, keskellä suurinta innostustani kohtasinkin voittajani.

Leuanveto.

Olimme aikeissa kokeilla leuanvedon lisäämistä ohjelmaani. Tuo pieni ja simppeli liike. Kehon nosto käsillä ylös ja laskeutuminen hallitusti alas.

Mutta ei. Minun pääni ei antanut kehoni taipua liikkeeseen. Yritin kaikkeni, mutta peräännyin itkien. Kyyneleet nousivat silmiin ja henkeä ahdisti pelkka ajatuskin lattiatasoa korkeammalle noususta.

Minä pelkään putoamista enemmän kuin mitään.

Lattiatasolla kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

 

TÄMÄ ON NYT NIITÄ JUTTUJA, että ihan turha tulla bullmentuloitten tai jarisarasvoiden huutamaan naaman eteen, että ”mene luuseri sinne epämukavuusalueelle”. Tämä on hyvin todellinen ja suuri pelko, vaikka ulkopuolisesta se saattaisi näyttää huvittavalta.

Onnettomuudestani on jäänyt pinnan alle kytemään valtava putoamisen pelko, ja tänään minä tajusin miten paha se todella on. Ei mikään pikku päänsisäinen höpötys, vaan todellinen kauhu, joka tuntuu kehossa asti puistatuksena joka kerta kun edes mietin asiaa. Kammottava mielen lukko, joka ei anna kehoni toimia, vaikka mitä sille juttelen. En uskalla nousta lattiatasoa korkeammalle, sillä pelkään onnettomuuteni toistuvan.

Miten ihmeessä tällaisesta pääsee yli, sillä en missään nimessä halua, että tämä pelko jää päälle?

PERSONAL TRAINERINI KANSSA päädyimme siihen, että luottamusta on kasvatettava ensin käsilihasten kautta. Hän ammattitaitoisesti vaihtoi suunnitelmaansa. Ensin on saatava lisää voimia käsiini, jotta luottamuksella oman kehon toimivuuteen voisi olla mahdollisuus kasvaa – siitä kai tässä lopulta on teknisesti kyse.

Mutta kun ihminen ei ole vain tekniikaa, vaan silä on valtava mieli. Ja siksi, koettuani tämän käsittämättömän pelon tunteen, minua pelottaa, etten pääse tästä ikinä irti.

Ainoa keino on tietysti vain saada itsensä toimimaan ja menemään kohti pelkoa, mutta miten se tehdään?

Nyt kaipaan sinun apuasi; onko sinulla ollut vakavaa pelkoa ja miten olet sen voittanut? Miten olet saanut itsesi turvallisesti ja maltillisesti voittamaan ihan oikeasti pahan pelkosi?

Onneksi löysin Kuopiosta erinomaisen kuntosalin ja loistavan personal trainerin. Luottavaisin mielin mennään kohti vahvaa kehoa, vaikka mielikin tuntuu välillä rapisevan.

Otan lähdön seikkailuun

Posted on by

0

Se on kuulkaas sellainen vilinä täällä tönössä, jota joskus olen vammaistuvaksikin kutsunut, että ei ole hetkeen nähty. Voisinpa jopa sanoa nyt niin, että vähitellen alkaa elämä voittaa.

Erityisesti siksi, että huomenna pääsen hetkeksi pois näiden seinien sisältä ja vaihtamaan maisemaa. Muutan hetkeksi Lahteen – niin, kun nyt vielä ei esimerkiksi Bahamalle voi lähteä. On aika Lahden MM-hiihtojen, ja minun työt siellä starttaavat torstaina. Olo on tavallaan vähän sekavakin, tästä tuvasta kun on tullut niin tuttu ja turvallinen vamma-aikojeni saatossa. Mutta varmasti juuri siksi parasta on päästä nyt pois ihmisten keskelle ja innostavien töiden pariin. Hyvin tervetullut on ajatus siitä, että elämässä olisi jotain muutakin sisältöä kuin polvi.

Tosin polvi elämäni sisältönä on tällä hetkellä kummallisella tavalla jopa innostava asia. Tänään oli taas fysioterapia, ja sen lisäksi, että kävelin takaperin juoksumatolla, sain ensimmäistä kertaa kunnon punan kasvoille ja lämmön pintaan, kun teimme erilaisia harjotteita kuntosalilla. Nyt voin ylpeänä todeta, että luotto polveen on saavutettu, ja uskallan jo tehdä sillä monenlaisia asioita. Keho vain on harmillisesti kovin hukassa, ja ihmisen keholle normaalitkin asiat tuntuvat kovin vaikeilta. Tätä minä jaksan aina ihmetellä ja harmitella, mutta on kai vain luonnollista, että viisi kuukautta maattua ote omaan olemiseen häviää. Nyt hahmotan kehoani pala kerrallaan ja koetan saada sen vähitellen tekemään erilaisia asioita.

Maailmaa ja aikaa minä hahmotan puolestaan fysioterapian kautta. Tuntuu, että havahdun päivien vilinään ja elämän etenemiseen aina astuessani fysioterapiakeskuksen ovesta sisään. Se on jonkinlainen mittapaalu elämässäni nyt. Viikot ja kuukaudet ovat vierähtäneet kummallisen nopeasti, ja aina minä havadun olevani fysioterapeutilla.

Mutta huomisesta eteenpäin karavaani vierähtää siis Lahteen ja raportoin sieltä seuraavan vajan parin viikon ajan. Ennen lähtöä, käyn vielä aamulla studiolla tekemässä asiakkaalle spiikkaustyön – englanniksi lunnollisesti. Tämän kerron siksi, että minulla ei ole muita kuvia elämästäni viime päiviltä kuin tämä

img_5326

Siinä on lyhyt, mutta niin piinaava pätkä suhteellisen pitkästä voice-over-työstä. Miten vaikea voi olla sanoa ”taken off on an adventure” ketterästi keskellä lausetta? Kokeilepa iltasi ratoksi!

Mutta nyt minä otan lähdön seikkailuun, täältä tullaan Lahti!

/Äm, joka viimeiseen asti yrittää vältellä pakkaamisen aloittamista

 

 

Keho kiukuttaa kovimmin – ajatus armollisuudesta

Posted on by

0

Armollisuus on jännä juttu. Vaikka minäkin sitä olen joutunut elämän koetosten myötä opettelemaan jo aikamoisen lastillisen, ja jopa luullut olevani tässä asiassa parempi ihminen, niin kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan.

Fysiotrapiani on kummallinen prosessi. Kuntoutus nostaa esiin yllättävän suuren määrän kaikenlaisia kiusallisia kummituksia; sellaisiakin, jotka eivät millään tavoin liity polveni kunnon kehittymiseen, vaan pääni sisäiseen mellakkaan.

Faktahan on, että minä en pysty elämään täysin normaalia elämää tai tekemään työtäni niin pitkään kuin polveni on kokonaan kunnossa. Tämä tarkoittaa, että pitkälle ensi syksyyn on maltettava odottaa tiettyjen asioiden suhteen – kuntoutusprosessi on pitkä. Vaaditaan malttia ja armoa, enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä nyt minä en määrää toipumiseni tahtia. Keho paranee omaa luonnollista rytmiään, ja minä voin vain edesauttaa sen tapahtumista säännöllisellä harjoittelulla.

Etenemistä toki tapahtuu jatkuvasti, ja erityisesti viime viikolla otettu iso askel oli merkityksellinen. Polvi itsessään on jo paljon parempi ja toipunut leikkauksesta hyvin, mutta virheasentoihin taipunut kehoni ja kuukausien varrella heikoksi hajonneet lihakseni tuottavat paljon päänvaivaa. Samalla paineet oman elämän peruspärjäämisen suhteen ovat kovat: Tuleva pelottaa ja olosuhteiden pakosta väliin jäävät mahdollisuudet harmittavat. Rahaa ja työmahdollisuuksia vilisee edelleen ohi, vaikka minä haluaisin jo päästä elämänsyrjään kiinni. Ja päivittäin minä puhkun ja puhisen ja kiroilen. Kihisen kiukkua, kun kävely on vaikeaa. Hakkaan päätä seinään, kun kuntoutusharjoitukset eivät onnistu. Tiuskin tuskaani, kun kehitys ei ole toiveeni mukaista. Puren hammasta, ja yritän puskea rajojen yli.

 

TÄHÄN MENNESSÄ KUNTOUTUKSENI pääpaino on ollut lihasteni hermottamisessa ja hitaassa herättelyssä, pienissä toistoissa ja kevyessä työssä. Tänään fysioterapiassani oli ensimmäinen kunnollinen kuntosalisessio. Fysioterapeuttini treenautti minua ja minä puhkuin ja puhisin ja kiroilin. Purin hammasta, ja yritin puskea rajojen yli.

Tunnin jälkeen fysioterapeuttini istutti minut penkkiin, katsoi silmiini ja sanoi:

–Kaikista eniten minä toivoisin, että sinä antaisit itsellesi enemmän armoa. Olet kovin armoton kehoasi kohtaan. Etkö näe, miten pitkä matka on jo tultu? Miksi vaadit itseltäsi jotain, mitä ei ole edes vielä tarpeen saavuttaa? 

Ahdistuin fysioterapeuttini kysymyksestä. Enkö todellakaan ole oppinut mitään armollisuudesta tähän mennessä?

Viikko sitten otin isoimman askeleen fyysisesti koko kuntoutusprosessissani. Tänään taisin ottaa suurimman henkisesti. Tajusin, että koska oma kehoni on ainoa esteeni elää normaalisti, kiukuttaa se nyt kovimmin. Kun en voi hallita muuta ympärilläni, kiinnittyy kiukkuni omaan vartalooni ja kohtelen sitä armottomasti: riivaan ja ruoskaan. Koska ruumiini on minut pettänyt, ja keskeyttänyt elämäni kuukausiksi, kaikki epätoivo ja harmitus konkretisoituvat sen kautta.

 

KIUKKU ON OUTO ASIA. Sen on päästävä purkautumaan jollain tavoin, jotain kautta. Minä ymmärsin tänään tekeväni sen kehollani. Mutta mitä vielä, minä tajusin, että armollisinta juuri tänäään on antaa kiukkuni tulla ulos kuten se haluaa. Kun annan armon, osaan myös pyäshtyä kiittämään, näkemään jo kujettu polku.

Tänään kiitän kehoani jokaisesta otetusta askeleesta, pienimmästäkin vuodatetusta hikipisarasta ja siitä, että kiukustani huolimatta kehoni parantuu, voimistuu ja vahvistuu. Armolla.

img_5294

 

Elämää voisin kiittää tänään ensimmäisistä kerroista! Niitä kun minun tieni on nyt tulvillaan. Eilen oli taas yksi eka kerta: lähdin ensimmäistä kertaa ulos ja lääkäriin ilman yhtään kyynärsauvaa. Joskus tulee vielä se päivä, kun ekaa kertaa lakkaan ottamasta kuvia jaloistani. Mutta se päivä ei ole vielä tänään, sillä näillä koivilla on vielä monta tarinaa kerrottavanaan.

/Äm

Ilon kyyneleet

Posted on by

0

Vaikka fysioterapeuttini hehkutti eilen kovasti suurinta edistystaskeltani tähän mennessä, en ollut itse vielä ihan varma asiasta. Ei oikein kuitenkaan tuntunut siltä, että niin valtava kehitys olisi tapahtunut.

Mutta sitten tänään jotain tapahtui. Tämä on nyt niitä asioita, joita en osaa selittää sinulle, sillä koko tämä vammautumis- ja kuntoutusprosessini on ollut niin henkilökohtainen ja primitiivinen prosessi.

Mutta jokin loksahti paikalleen käytyäni ulkona kävelemässä ja tehtyäni päivän toisen 25 minuutin kuntopyöräilyn sekä kuntoutusharjoitukset. Koko tämän viisi kuukautta (kyllä, huomenna on se kuun kymmenes päivä, josta olen sinulle kirjoittanut, ja joka nyt on ollut elämäni etenemisen mittari jo viisi kertaa) kehoni on ollut aivan kierossa. Polvi kun on rikki ja oikea jalka käyttökelvoton, olen koko ajan tukenut kehoani enemmän vasemmalle puolelle ja vasemmalle lonkalle. Siitä johtuen koko perusoleminen ja elämä on ollut koko ajan hyvin vaikeaa ja väsyttävää.

Ja sitten tänään kuin salaman iskusta, kuntoiluni tehtyäni, yhtäkkiä jokin vaan loksahti kropassa, ja kun lähdin kävelemään, tuntui ensimmäistä kertaa koko tän helvetillisen matkan aikana, että kehoni oli täysin tasapainossa.

Ja minä…

img_5269

itken, mutta ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen ILOSTA! Ehkä myös jokin henkinen lasti purkautui samalla, kun koin ensimmäistä kertaa kehoni aivan normaalina. Vaikka oloni menisikin vielä takapakkia, niin ensimmäistä kertaa koko prosessissani sain nyt vähän uskoa siihen, että joskus tämä kammottava vaihe elämää todella voi loppua.

/Äm, joka jatkaa vielä hetken itkemistä

Vieras keho

Posted on by

0

Aika hurjaahan se on. Nöyryyttävää suorastaan.

Kun joutuu opettelemaan kehonsa aivan uudelleen – tutustumaan sen toimintaan kuin ei olisi koskaan tässä vartalossa ollutkaan. Kehoni on muuttunut minulle täysin vieraaksi.

Ollaan jännässä paikassa.

On vaikeaa hyväksyä. Ettei oma ruumis tottele. Kun se ei kykene asioihin, jotka joskus ovat olleet niin helppoja.

Tänään olen hammasta purren ja itkua vääntäen opetellut uusia liikkeitä, joita aamuisella tapaamisella fysioterapeuttini kanssa lisäsimme ohjelmaani: kyykkyjä, jalan ojennuksia seisten, liikkeiden ohjaamista keskivaratalosta käsin. Fysioterapiassani on laitettu uusi vaihde päälle. Visiitit ovat nyt viikottaisia ja haastetasoa nostetaan koko ajan. Toistoja ja sarjoja tehdään useampia kuin aiemmin ja liikkeet ovat jo enemmän jumppamaisia, eivät vain hermotusta varten tehtäviä pieniä liikkeitä, jollaisia olen tähän mennessä tehnyt.

Tuntuu, etten pysy mukana. Etten pysty. Mieli on kovilla, mutta erityisen äärirajoillaan on nyt kuluneiden kuukausien heikentämä kroppani.

Ollaan kamalassa paikassa. En haluaisi uskoa, että lihakseni ja kestävyyteni ovat romahtaneet näin kokonaisvaltaisesti, vaikka vammasta on kärsinyt vain polvi. En haluaisi myöntää, että koko kroppa on sijaiskärsijä ja vie aikansa ennen kuin tästä nousen.

Että minä, kerran niin rautainen, voin olla nyt näin huonokuntoinen.

img_5200

Tämä näkymä on minulle ollut jo kuukausien ajan kuin oma nimi postilaatikossa; lähes toinen koti on tästä paikasta Helsingissä tullut. Mutta tänne on hyvä tulla upean henkilökunnan ja loistavan hoidon takia, ja mielelläni astun tähän käytävään joka kerta. Se on kuin symboli sille, että minä paranen ja että joku päivä tunnen taas kehoni sellaiseksi kuin se joskus on ollut.

Oonks mä vai oonks mä ollenkaan?

Posted on by

1

IMG_3488

Tämä viikko taitaa antaa minulle vastauksen tähän kysymykseen. Vaikka periaatteessa olen vielä sairauslomalla, tällä viikolla ohjelmassa on ensimmäiset kolme kovaa työkeikkaa. En enää halua enkä voikaan jättää minulle tarjoutuvia tärkeitä työtilaisuuksia väliin, syksyn aikana joudun luopumaan niin monesta. Silti on tunnustettava, että jännittää mikä on lopputulema sunnuntaina, kun kaikki työt on tehty – onhan tässä tullut oltua poissa työrintamalta yli neljä kuukautta. Kohta otetaan tytöstä mittaa.

Viikonlopun olen saanut pitää kuntoutuksesta vähän taukoa, jotta jalka keräisi voimia ja keho palautuisi hetken. Kroppa joutuu vielä varmasti koville, ja voimia saa tällä viikolla säästellä aina kun mahdollista. Jännittävintä on näin pitkän sairausloman jäljiltä, kun ei ole tuntumaa siitä mihin kroppa taipuu ja kuinka kunto, joka on tietysti laskenut paljon näiden kuukausien aikana, kestää. Joka päivä saa tutustua uuteen ja muuttuvaan – toivottavasti vähitellen voimistuvaan – kehoonsa, eikä koskaan voi tietää onks se, vai onks se ollenkaan.

Voi olla, että jutut blogissa jäävät vähän vähäisimmiksi tällä viikolla, kun minä hitaasti mutta varmasti palaan muiden tärkeiden töitteni pariin.

Maanantai! Toivottavasti sinä ainakin olet tällä viikolla!

/Äm

Kinkunsulatusta kerrassaan – näin kuntoutetaan polvea

Posted on by

0

Huhhuh.

Muuta en juuri tänään kykene sanomaan.

Kävin aamulla fysioterapiassa. Se oli ensimmäinen varsinainen hoitokerta leikkauksen jälkeen, vaikka jo kerran leikkauksen jälkeen Diacorissa fysioterapeutillani olenkin käynyt.

Ni HUHHUH!

Nukuin juuri kahden tunnin päiväunet. Ikinä maailmassa en ole voinut kuvitella, että näin koville tämä polvipulma voi ihmisen vetää.

On kovin vaikea selitää miltä juuri nyt tuntuu. Tunnin polven venkslauksen ja jumppaliikkeiden jälkeen tuntuu kuin jalka räjähtäisi. Kivut polvesta tietysti nousivat taas kovemmiksi treenin jälkeen ja nyt juuri ei muuta tee mieli tehdä kuin maata jalka koholla sängyssä. Mutta mikä hurjinta: tunnen ensimmäistä kertaa aikoihin miten minulla on jalassa jotain lihaksia! Joka paikkaa kolottaa reisissä, pakaroissa ja pohkeissa. Vaikka se on tavallaan kamalaa, olo on mahtava siksi että on vihdoin päässyt tekemään jotain ja tuntee elämää lihaksissaan. Ja sitten kuitenkaan emme edes juuri tehneet kovin paljoa. Pienin askelein mennään, mutta ne askeleet tuntuvat suloisilta.

Tällaista kinkunsulatusta täällä! Jotta saisit jonkin käsityksen, miten arkeni on rullannut viimeiset neljä viikkoa ja muutaman seuraavan tästä eteenpäin, tässä alla on ensimmäisten neljän viikon ”treeniohjelmani”. Ite piirsin! Ja ihan murhapaikkatutkimuskuvilta ne näyttää! Lupaan keskittyä jatkossa puhumiseen ja kirjoittamiseen… Mutta aikamoista murhapaikkatutkimusta näiden ohjeiden noudattaminen on kyllä ajoittain ollut.

img_4856

Ensimmäiset neljä viikkoa mentiin näillä.

 

Kyllä. Liikkeet olivat minimaalisia ja suorastaan tylsiä, mutta siltikin ne ovat tuntunteet hetkittäin maailman kamalimmilta. Pieniä jalkapöydän heilutuksia, pakaran puristuksia ja kevyitä nostoja. Niitä tein sängyssä makaamisen ohella. Tänään olen todella onnellinen siitä, että sain vihdoin uusia liikkeitä – jo ihan päänkin kannalta – sillä voin kertoa, että kovempaakin kaveria alkaa jo vähän korpeamaan kun näitä vispaa monta kertaa päivässä kuukauden.

Nyt seuraavat pari viikkoa mennään sitten näillä alla olevilla ja ensi viikosta ohjelmaan lisätään vielä 1o minuuttia kuntopyörää aamuin illoin. Pakko tunnustaa, että erityisesti nuo vatsalla ja kyljellä tehtävät liikkeet jännittävät, sillä en ole ollut noissa asennoissa aikoihin!

img_4858

Ja sitten seuraavat viikot mennään näillä.

 

Niin. Kinkunsultusta kerrassaan. On kovin vaikea selittää miten heikoksi ja väsyneeksi tämä syksy on kehoni ja mieleni vetänyt sekä miten nolliin koko liikkumiskykyni tämä pulma polvessa on vienyt. Nyt kehossani ei ole kohtaa, joka voisi hyvin. Koko kehonhallinta ja sen tuntemus ovat hämärtyneet, ja ihan perusliikkeetkin tuntuvat vaikeilta, sillä en hallitse kehoani. Kun polvi on ollut poissa pelistä, muu kroppa on kompensoinut erilaisin virheasennoin ja nyt niitäkin joudutaan harjoittelemaan ihan alkupisteistä lähtien. On tavallaan aika hurja ajatella, että lopulta niin pieni pala ihmistä voi pistää kropan aivan sekaisin ja vaatia tällaisen kuukausien kuntoutuksen. Kamalaa, mutta samalla todella mielenkiintoista!

Koska olen kovin kiinnostunut kyselin tänään fysioterapeutiltani syitä siihen miksi kuntoutus on näin pitkä, ja vastaus oli tosi mielenkiintoinen, mutta pakko tunnistaa etten nyt kuollaksenikaan muista mitä hän tarkalleen sanoi tai osaa kiteyttää hänen sanojaan tähän. Mutta onhan tässä vielä sellaiset kahdeksan kuukautta aikaa, joten enköhän senkin ehdi vielä selittää. Jep, kuulit oikein: noin yhdeksän kuukauden päästä leikkauksesta voin vihdoin palata kaikkien urheilulajien pariin. Kolmesta neljään kuukautta menee siihen, että pääsen juoksemaan muutamia askeleita ja siitä sitten oman kehityskulun mukaan eteenpäin. On tärkeä muistaa, että jokainen leikkauksesta kuntoutusprosessi on yksilöllinen, eikä mitään normaalitapauksia ole.

Minulle tämä kuntoutus on tietysti jännittävä ihmiskoe siihen, kuinka saan kehoni toimimaan taas oikein ja vahvistettua sen siihen huippukuntoon jossa se on ollut (ehkä jopa vielä parempaankin). Niin minä ajattelin nimittäin tehdä; ottaa tämän kuntoutuksen tosissaan ja tehdä hommat niin, että loppujen lopuksi nämä menetetyt kuukaudet ovatkin olleet kaiken kärsimyksen arvoisia. Nyt on mahdollisuus pistää keho aivan uuteen kuosiin ja alkaa kohdella sitä myös ehkä vähän aiempaa kunnioittavammin.

Sellaista tänään. Lasken tunteja, että tämä hullu vuosi 2016 olisi ohi.

Iloa iltaasi, ilopilleri!

/Äm

 

 

Kehoa kuunnellessa

Posted on by

1

Ihminen on jännä kokonaisuus. En tiedä millä tavoin sinä kuuntelet tai osaat kuunnella omaa kehoasi, mutta minulle on taas viime päivinä konkretisoitunut se, miten tarkkoja ohjeita keho antaa tuntemuksillaan. 

Lokakuun teemani todella on kuunteleminen. Sen lisäksi, että päätin kunnella tarkkaan sinua, olen myös sallinut itselleni kuulla ja tunnustella tarkkaan oman kroppani viestejä. Nimenomaan ”sallinut”, sillä keho on yllättävän helppo sulkea pois tietoisuudestaan kaiken härdellin keskellä, ja sen kuunteleminen saattaa olla jopa ahdistavaa tai pelottavaa. Näin minulle meinasi taas käydä. 

Syksyn vauhti tempaisi niin kovasti mukaansa, että nyt kehoni käskee minut olemaan tarkkana, kuinka sitä kohtelen. Se on pakottanut minut keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä haalimaan liikaa tekemistä tai ajattelemista. Se on pistänyt minut rauhoittamaan tahtia, eikä anna minulle nyt voimia mihinkään ylimääräiseen. 

Kroppani on vetänyt kummalliseen jumiin, lihakset ovat kipeänä ja kireinä, selkääni ja päätäni särkee lihasjumeista johtuen. Jopa minulle tärkeitä päivittäisiä kävelyitä olen joutunut vähentämään – nyt ei liiemmin treenata. Ja kaikki tämä voisi olla todella ahdistavaa minulle, mutta nyt kehoani tarkkaan kuunnellessa, tiedän, että näin on hyvä. Ei oikeastaan ole edes vaihtoehtoja.

Kehosta ei irtoa, mutta eipä kyllä liiemmin päästäkään. Sekin joutuu nyt hidastamaan. Kapasiteetti on rajallinen, ja sitä on kunnioitettava. Siksikin olen rauhoittanut bloggaamista ja keskityn vain tärkeimpiin työtehtäviin kerrallaan.

On oikeastaan aika helpottavaa, kun kuuntelee kehoaan ja alkaa toimia sen ohjeiden mukaan. Ei tee mitään turhaa. Turhan tekeminen on turhaa.

  
Vaikka kroppa jumittaa, kävin vielä päivän päätteeksi pienellä kävelyllä. Mikä upea kuu! Tiedätkö, että jos minä jotain en pelkää, on se pimeä. Pimeys on ihanaa ja se tuntuu minusta turvalliselta. Oli ihana kulkea äsken illan pimeydessä rannalla ja vain tuijottaa kuuta. 

Näin on hyvä. Kehoa kuunnellessa.

/Äm

Pää, peppu, polvet – power!

Posted on by

1

Aina käy näin! Juuri kun pääsen sanomaan, että nyt on pienen tauon paikka, tuleekin mieleen jotain kirjoitettavaa. Ja aina kun sanon, että joku juttu on nyt loppuun käsitelty, tietysti siitä nouseekin jotain mielenkiintoista sanottavaa. Pyöräilyhaaste ei päästä otteestaan, ja kiinnostuksella seuraan nyt jatkuvasti eteeni tulevia juttuja pyöräilystä. Mutta niin kai se on; jos jokin asia on lähellä ja se on – vaikka vain lyhyen hetken – ollut kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään.

Minä esimerkiksi nyt ulkona kulkiessani en huomaa liikenteessä juuri muuta kuin pyöräilijöitä, etenkin niitä, jotka näyttävät lajin harrastajilta ammattimaisine pyörineen ja varusteineen. Tunnustan, ikävä on, ja Hi5ikesin kanssa taidamme kohta alkaa etsiä minulle ihan omaa pyörää, jotta voisin jatkaa pyöräilyharrastustani. Jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Vauhti, vapaus, se että pääsee omalla energiallaan niinkin pitkiä päivämatkoja – vain muutamia mainitakseni. Ja tietysti nyt minua kiinnostaa myös päästä kokeilemaan vähän erilaisia pyöräilylajeja, maantiepyöräilyn lisäksi esimerkiksi maastopyöräily kiehtoo. Muistatko muuten kun kävin testaamassa polkujuoksua?

mäenprosentti

Tämä oli meidän kovin mäkemme, noin 30 kilometrin päässä Altasta. Kuva Mari Sirkiä.

 

Yksi on ainakin varmaa: pyöräily on koukuttanut minut. Tänään bongasin Helsingin Sanomista mielenkiintoisen blogin. En tiedä miten sitä en ollut aiemmin huomannut. Veloelo – blogi pyöräilystä. Sitä kirjoittaa kolme pyöräilyyn hurahtanutta toimittajaa.

”Pään ja jalkojen yhteistyö on maantiepyöräilijän salainen ase – siitä syntyy ajamisen kipinä” -otsikko sai minut innostumaan. Blogissa käsitellään Tour de Francea ja ajamista vuorilla.

”Jos vuorilla ei ole ajanut kertaakaan, on tuollaisen keskijyrkkyydeltään 7,3 prosentin pitkää nousua vaikea kuvailla. Saati sitä, miltä tuntuu, kun tien jyrkkyys nousee yhtäkkiä yli 10 prosentin. Aika harva pystyy myöskään kuvittelemaan, mitä tarkoittaa ammattipyöräilijän tasoisen vauhdin ylläpitäminen tuollaisissa nousuissa….”

”Nousuprosentti tarkoittaa tien korkeuseroa kilometrin matkalla. 5-prosenttisessa nousussa tie nousee kilometrin matkalla 50 metriä… Nousuissa pää pyrkii huijaamaan lihaksia. Kun lihasrasitus ylittää mukavuusalueen rajan, pää alkaa vaatia keskeyttämään, tai ainakin hiljentämään vauhtia. Sehän aivojen tehtävä itse asiassa on, suojella kehoa vahingoittumiselta. Joten pyöräkilpailuja ei voiteta pelkästään jaloilla, voittoon tarvitaan myös ja ennen kaikkea päätä… Pyöräillessä, varsinkin pitkillä matkoilla, joutuu jatkuvasti punnitsemaan itseluottamusta, uskoa jaksamiseensa. Aivot valehtelevat keholle ja estävät toteuttamasta kaikkia mahdollisuuksia.”, Anne Karppinen kirjoittaa.

Niin. Tämä kolahti, sillä tätä ilmiötä minäkin tutkin pyöräillessäni 350 kilometriä Suomen ja Norjan Lapissa . Nousut olivat Norja puolella meidänkin reitillämme kovia, vaikkeivät ihan tuota Tou de Francen luokaa varmastikaan. Meidän kovin mäkemme oli kahdeksan prosenttinen – luojan kiitos tällä erää se oli meille alamäkeä, joskin vastatuuleen. Silti vedimme siinä huippunopeudet: n. 60 kilometriä tunnissa.

Yksi minulle maantiepyöräilyn suurimmista anneista kaiken vauhdin hurman lisäksi oli päästä tutkimaan pään ja kehon yhteyttä sekä tutustua omiin äärirajoihini aivan uudella tavalla. Vaikka, kuten Karppinen blogissaan kirjoittaa, jotkut saattavat nähdä maantiepyöräilyn hieman tylsäksi lajiksi, voin taata juuri tällaisella pitkällä matkalla pääsevän tutustumaan niin monen erilaisen tunteen kirjoon ja oman päänsä kestävyyteen, että juuri se on paras matka tutustua omaan itseensä ja itseluottamukseensa.

Mekin poljimme viimeisenä päivänä 125 kilometriä suoraan vastatuuleen ja vedimme putkeen parinkymmenen kilometrin nousuja. Siinä tunteet todella heräävät. Tunnistan hyvin tuon kuvauksen siitä kuinka oma pää alkaa huijaamaan kehoa ja vaatii sitä hiljentämään ja hidastamaan – välillä jopa pysähtymään kokonaan. Mutta tahdin hidastaminen olisi ollut koko reissun turmio. Mitä tasaisempaan tahtiin pystyin polkemaan antamatta pään huudella varoituksiaan, sitä paremmin polkuni sujui.

Kuulin viime viikolla ajatuksen siitä, että pää ja mielen laatu ovat 70 % koko urheilusuorituksesta. Kyllä minä uskon siihen. Sanoisin, että pää + peppu + polvet = pyöräilyn power. Ja sanoisin, että koko tuo pee-kirjainten kolmikko pätee ihan mihin tahansa suoritukseen elämässä. Pään hallintaa, perslihaksia ja polvien kantoahan tämä elämä kokonaisuudessaan on.

/Ämmä, sännäten nyt työhommiin ja illalla treenaamaan peppua Tiian uuden treeniohjelman mukaisesti…

Lempeä jouluolo

Posted on by

0

Huomenta! On ihan jouluolo. Ollut jo monta päivää. Sen tämä kaamos saa minussa aikaan; tuntuu, kuin jokainen soluni olisi hidastettu. Tekee vain mieli maata sohvannurkassa kynttilän valossa, syödä joulutorttuja ja nukkua kellon ympäri.

Aamut venyvät pitkiksi. Ei sitä viitsi repiä itseä sängystä vastoin omia voimiaan kun nyt ei ole pakko. Täällä oppii lempeyttä. Jos koko ajan syyttäisi itseään laiskuudesta, aikaansaamattomuudesta, tehottomuudesta tai alati ylösalas rullaavista, vaihtuvista tunneskaaloista, ei täällä olosta tulisi mitään.

Täällä oppii katsomaan omia tunteitaan vähän kuin ulkopuolelta. Olemaan lempeä itselleen tietäen että ihan jokaiseen mielen myllerrykseen ei tarvitee lähteä mukaan. Tunteiden voi vaan antaa tulla ja mennä. Silloin on paljon helpompaa.
Jos minä olisin lähtenyt mukaan jokaiseen pääni sisäiseen höpötykseen viime päivinä, olisin jo lähtenyt pois täältä. Viime päivinä on ollut paljon negatiivisiksi luokiteltavia tuntemuksia, alentavia fiiliksiä. Epätoivoa, epäuskoa, epäluottamusta… Mutta minä yritän suhtautua niihin ymmärtäväisesti ajattellen, että ne kuuluvat nyt tähän vaiheeseen. Ei minun tarvitse taistella niitä tuntemuksia vastaan. Jossain vaiheessa ne taas muuttuvat toisiksi. Jossain vaiheessa kaamoskin loppuu.

Ehkä tämän kaamos on meille pohjoisen ihmisille annettu siksi, että oppisimme lempeyttä?

* * *

Støssä oli joulujuhla. Joulupukki jakoi lapsille herkkupaketit ja joulukuuseen sytytettiin valot.

10841413_730300620402238_2089601716_n 10841650_730300237068943_2081221566_n

Se on jokavuotinen perinne. Kokoontua kylätalolle koko kylän voimin. Tanssia kuusen ympärillä ja järjestää suurarpajaiset.

IMG_7987 IMG_7999

Arpajaisia Norja tuntuu rakastavan. Niitä pidetään täällä kaikkialla. Se on hyvää kaamosviihdettä: ostetaan numeroliuskoja ja sitten jännitetään kuka saa hedelmäkorin. Lempeää jännitystä! Se riittää minullekin nyt.

* * *

Leppoisaa päivää sinulle. Mihin asiaan voisit suhtautua tänään erityisellä lempeydellä?

/Äm, joka siirtyy nyt sohvannurkkaan