Tag Archives: kiire

Liian kiire ei tarvitse olla mihinkään

Posted on by

0

Kävelin hetki sitten kaupasta kotiin. Iloitsin mielessäni, sillä ensimmäistä kertaa leikkaukseni jälkeen olin selviytynyt yksin, ilman kenenkään avustusta, kaupassa käynnistä, kun vielä ulkonakin on nyt todella liukasta. Ja totta puhuakseni, tämä kolmas kerta koko neljän kuukauden vammautumiseni aikana, kun olen käynyt kaupassa yksin! Kotini lähelle on avattu leikkaukseni aikana uusi kauppakeskus, ja siksi minä uskaltauduin yksin pienille, repussa helposti kuljetettaville ostoksille! Mikä vapauden tunne! Kulkea noin viisisataa metriä kotoaan kauppaan ja ostoskoria lattialla kepeillä tökkien hoitaa koko kauppahomma itsenäisesti.

Paluumatkallani törmäsin erääseen naiseen, joka peruutti autollaan sellaisen tiemerkintöjä varten käytettävän kumisen kartion päälle. Kartio jäi jumiin hänen autonsa renkaan alle. Minä viitoin naista pysähtymään ja hän ryntäsi autosta ulos hurjalla vauhdilla äkäisenä puhisten. Kirosanoja ei säästelty, kun hän ähki ja puhki ja manasi sattunutta. Hän valitti olevansa jo muutenkin myöhässä ja kirosi alimpaan maan lokeroon sen, joka tielle tämän kartion oli asettanut. Katsoin ympärillemme ja ymmärsin kyllä heti syyn miksi kartio hänen autonsa takana oli.

Lopulta nainen sai kartion revittyä irti ja kiittämättä avustani nainen lähti matkoihinsa puhisten vielä kerran ahdistustaan, kun muutenkin on jo myöhässä. Ja kasa kirosanoja. En ehtinyt edes toivottaa hänelle hyvää viikonloppua, kun oli jo kaahannut matkoihinsa. Mieleni olisi kyllä tehnyt kehottaa häntä muistamaan, ettei pitäisi liian kiirettä; ehkä hän ei olisikaan niin myöhässä, että koko maailma siihen kaatuisi. Liian kiire ei ole mihinkään. Etenkin, kun hänellä oli lapsi takapenkillä. Lähtiessäni köpöttämään eteenpäin jäin miettimään tajusiko hän edes, että seisoin hänen vierellään yrittäen rauhoittaa hänen ankaraa ahdistustaan tapahtuneesta.

Mitenkähän tuo nainen suhtautuisi, jos äkillisesti joutuisikin elämään sellaista arkea kuin minä juuri nyt? Miten hän sopeutuisi elämään, jossa ei voi olla kiire mihinkään. Kun keho pitää siitä huolen, että mitä tahansa mieli haluaa, on pakko hidastaa ja jättää turhat murheet tärkeämmän taa.

* * *

Paitsi, että tänään minulla on kyllä ollut vähän vauhtia. Aamulla kävin kampaajalla ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen kuukauteen. Ehkä vain naiset voivat ymmärtää mitä se tarkoittaa. Mieli kohenee hetkessä.

Sitten kävin lounaalla ihan oikeassa lounasravintolassa!

Ja sitten menin fysioterapiaan.

Ja sitten vielä kauppaan. Ostin pakastepizzan!

Ja vielä Alkosta punaviiniä!!

Tämä on ollut hieno päivä. Siis ihan oikeasti tällä tasolla elämäni riemut nyt ovat. Ja minä olen kiitollinen jokaisesta.

* * *

Vaikka oli ihana saada hiuksensa taas kuntoon, niin kyllä tämän päivän ykkönen oli kuitenkin visiitti armaalla fysioterapeutillani. Venkslattiin jalkaa jummpaliikkein, hierottiin ja pistettiin koipi täyteen akupunktioneuloja. Olo on nyt aika väsynyt, mutta ihanan raukea. Pienet asiat saavat uupuneeksi. Tämä oli ensimmäinen viikko, jolla tein vähän töitäkin ja kävin muutamissa palavereissa. Tuntuu, kuin olisi juossut maratonin. Mutta hitaasti, rauhassa ja vähitellen.

Monet ihmiset ovat kyselleet kuntoutuksestani. Ihmettelevät miten usein treenaan jalkaani kotona. Osa kohtalotovereistani sanoo, ettei ole kuntouttauttanut jalkaansa leikkauksen jälkeen pakollisia fysioterapiakäyntejä lukuunottamatta lainkaan. Minusta nämä kyselyt kuulostavat kovin kummallisilta. En voisi kuvitellakaan, että jättäisin kuntoutuksen retuperälle. Vaikka olen muuten aika huithapeli enkä sääntöjä jaksa lukea, tämä polvipulma on nostanut minusta aivan uuden puolen esiin. Kuntoutus on elämäni ykkösprioriteetti, ja vaikka taloudellinenkin paine päästä takaisin töihin on suuri, työtkin ovat vielä toisella sijalla. Polvi on saatava huippuun urheilukuntoon ja töitä on tehtävä. Toki tavoitteet ja motivaatio eri ihmisillä ovat erilaisia, mutta siltikään en voi ymmärtää miten kukaan laiminlöisi kuntoutusta.

Mutta nyt juuri on pakko tunnustaa, että tuntuu aika hienolta: fysioterapeuttini määräsi minulle treenivapaan viikonlopun. Neljä kuukautta olen pieniä poikkeuksia lukuunottamatta treenannut joka päivä kolme kertaa ohjeiden mukaan. Tuntuu ihan oudolta ajatus, että nyt kaksi päivää saan vain olla ja antaa jalan levätä.

Tauko johtuu osin myös siitä, että valmistelemme jalkaa kestämään ensi viikon. Silloin minulla on kolme isoa työkeikkaa, jossa vaaditaan jalkojen kestävyyttä. Joudun tuntikausia esiintymään ihmisille. Pakko tunnustaa, että jännittää miten jaksan. Ensimmäinen kunnon työviikko neljään kuukauteen.

Tänään on siis pieni juhlapäivä! Kaiken kaikkiaan tämä vuoden toinen arkiviikko päättyy plussan puolelle. Onneksi näin, sillä viime viikko oli kovin erilainen. Nyt minä juon itse kaupasta hakemaani punaviiniä ja syön pakastepizzaa.

* * *

Koska olen mestarillinen epäonnistuja valokuvien kanssa, en suin surminkaan saa tästä tilanteesta sellaista bloggarimaista kaunista ruokakuvaa. Kokeilin, mutta koska minun silloin kun on ruokaa pöydässä, täytyy keskittyä sen syömiseen eikä kuvaamiseen, annoin olla. Tavallaan harmi, kun tässä olisi ollut kaikki elementit upealle kiiltokuvalle; kerrankin sytytin ihan kynttilöitä ja ystävän tuoma upea ruusukimppukin on tässä pöydällä. Mutta sä tiedät, elämä on usein jotain ihan muuta kuin kiiltokuvia pakastepizzasta ja alkon alimmaisen hyllyn punaviinistä…

Mutta tässä olennaiset juuri tällä hetkellä. Hieno lasinalusta minulla, eikö?

img_5021

Letkeää viikonloppua, ystäväni. Muistathan, että liian kiire ei tarvitse olla mihinkään!

/Ämmäsi

Äärilaita jolla on vain yksi jumala

Posted on by

0

”Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa ja aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.

Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.”

* * *

Näin minä kirjoitin tasan kaksi vuotta sitten Ruotsissa. Oli pakko tänään penkoa blogia ajassa taaksepäin, sillä halusin muistaa ajan ja paikan, jotka juuri nyt tuntuvat kovin kaukaisilta. Ajan 180 astetta tästä, paikan vastakkaisella äärilaidalla.

Tällä äärilaidalla sälekaihtimet avataan joka aamu ennen kuutta. Syksy on tempaissut tämän tytön tahtiinsa kovalla kouralla. Jos to do -listoilla kotinsa sisustaminen olisi halutuinta designia, olisi tämä pikkuruinen pesä Rakkauden Saarella jokaisessa sisustuslehdessä mallikappaleena. Työtä, työtä, työtä, työtä. Ei muuta. Ei yhtään mitään muuta.

Asiat etenevät liian nopeasti.

* * *

”Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.

Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.”

* * *

Ei ole ketään, joka soittaisi. Jos olisi joku joka soittaisi, en varmasti tiuskisi. Minulle tapahtuu koko ajan jotain. Päivät täyttävät pään. Ideoita synnytetään solkenaan. Unelmoin illallisesta ystävän kanssa mutten jaksa. Joskus on voitava tuijottaa seiniä hiljaa pimeässä. Otan pois hupparin. On kuuma. Kroppa käy ylivireessä.

* * *

”Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Ikean Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.

En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.”

* * *

Kuinka nopeasti aivot ylikuormittuvat ja posahtavat kappaleiksi? Aika lipuu liian lujaa, olen kahdessa kuukaudessa tehnyt enemmän kuin pieni ihminen vuodessa. En ehdi Facebookiin, en jaksa kirjoittaa blogiini.

Kuukausi. Humps.

Toinen. Meni jo.

Tulee paljon ja kovaa vauhtia. En ehdi kuunnella ajatuksia tai tuntea tunteita.

Humps. Meni jo.

* * *

”Suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.

Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.

Taidan antaa itselleni armon.”

* * *

Kiire ja kiireettömyys. Vauhti ja verkkaisuus. Turbulenssi ja tyyneys. Myrsky ja tyven. Mekkala ja äänettömyys. Kaasu ja jarru.

Elämäni äärilaidat nyt ja kaksi vuotta sitten. 180 asteen päässä toisistaan.

Mitä on tasapaino ja kultainen keskitie, kysyn täältä laitojen ääreltä? Äärilaidalta, jolla ei ole nyt muuta kuin yksi jumala: työ.

Onko elämä sittenkin loputon sarja toisiaan seuraavia äärilaitoja, joilla voi palvella vain yhtä jumalaa kerrallaan? Ja tasapaino tavoittamaton illuusio?

Kuka määrittää milloin paino on tasan? Kuka päättää mistä käy keskitie?

Kuka antaa armon?

Mikä sinun äärilaitasi on?

myrsky3myrsky1

/Ämmä, katsellen näitä kuvia kahden vuoden ja 180 asteen takaa nyt suurella kiitollisuudella

Kaupunki ja kiire

Posted on by

3

Tänään on suhistu ees ja taas. Helsinki tuo mukanaan aina yhden ihmiselämän ihmeellisen aspektin: kiireen. Aina ollaan menossa jonnekin. Paikallaan on vaikea pysyä. Kalenterini on ollut täysin vapaa merkinnöistä monta kuukautta, ja sillä sekunnilla, kun astuin tähän kaupunkiin, kalenteri alkoi täyttyä tapaamisista ja tekemisistä.

Jännä yhtälö. Kaupunki ja kiire. Vauhti ja suhina. Kunpa voisin tuoda palan Støn arjen rauhaa tänne mukanani. Kunpa tämä maailma saisi edes hetken kokea hiljaisuuden. Pimeyden ja pysähtyneisyyden. Ärsykkeettömyyden ja mielikuvituksellisuuden.

IMG_9668-0

Marraskuun mekkala

Posted on by

8

Kello 8.02

Huoltoaseman autopesu on yksi maailman mielenkiintoisimmista ja hienoimmista paikoista. Jo pienestä pitäen olen rakastanut sitä tunnelmaa, kun istuu sisällä autossa autopesussa. Kun värikkäät harjat pyörivät auton ympärillä ja joka puolelta kuuluu hurinaa. Olen aina tuntenut olevani turvassa autopesussa. Pienten seinien sisällä maailman tuulten pauhatessa ulkopuolella.

Kello 8.03

Olen maannut sängyssä hereillä jo pitkään. Painepesurisade pyyhkii kattoa. Kun painan silmät kiinni oikein tiukkaan ja antaudun äänelle, on kuin olisi autopesussa. Palaan mielessäni lapsuuteen. Esson autopesuun. Nyt tuntuu samalta. Nyt kuulostaa samalta. Nousen laiskasti sängystä ja huomaan, että juuri nyt maailma ympärilläni näyttääkin aivan samalta kuin autopesussa. Harmaata. Pimeää.

Kello 8.05

Pesen hampaat. Koira käpertyy yhä pienemmälle rullalle sohvalla. Se ei näytä haluavan minnekään, vaikka se pitäisi pissattaa. Keitän kahvia. Ei tuonne sateeseen kukaan halua. Ei varsinkaan tuo minun pikku metsästäjäni. Se on tehty sokerista. Neiti, vaikkei olekaan. Äijää se yrittää esittää, mutta tällaisina hetkinä siitä on äijä kaukana. Painepesurisateella.

Kello 8.15

Syön aamiaista ja päätän: tänään minun on oltava yksin. Hassu, mutta hyvin vahva tunne. Että on linnoittauduttava näiden seinien sisälle ja seurattava, mitä sielunmaisemassani tapahtuu, kun ulkona myrskyää. Tänään leikin, että istun yksin autossa autopesussa.

Rullaan Facebookin ylös ja alas, katson Twitteristä ja Hesarista tuoreimmat ja huokaan.

IMG_8275

Kello 9.30

Raahaan koiran ulos. Se suostuu kulkemaan muutaman kymmenen metrin matkan. Juuri sen verran, että saan kuvattua takapihaltani kohoavan Nato-vuoren vartta laskeutuvan sadepilven. Kohta rysähtää. Tulee mieleen vaihto-oppilasvuosi Las Vegasissa. Sielläkin vuoret toimivat sateen sääntelijöinä. Eihän siellä koskaan satanut, mutta sen kerran vuodessa kun vettä tuli, tuntui, että taivas rysähti päälle kerralla. Vuoret keräsivät kaikki pilvet taakseen ja kun paine kasvoi liian suureksi, ne räjähtivät.

IMG_8285

Kello 9.54

Tajuan, että keittiön ikkunan verhot ovat kiinni. Ne on avattava. Nyt on saatava kaikki mahdollinen valo sisään. Kovin montaa tuntia tuota ei ole enää tarjolla.

Kotka on taas kukkulallaan! Ryntään hakemaan kameraa ja otan kotkasta ainakin sata kuvaa ikkunan läpi. Ei onnistu, vaikka kuinka zoomaan. Kotka näyttää pieneltä kökkeröltä. Tuijotan sitä ja sen ympärillä pyöriviä lokkeja huumaantuneena. Nuo kaverit ne eivät hellitä rankimmallakaan sateella. Minulla on hirveä hinku ymmärtää luontoa paremmin. Joka päivä huumaannun siitä ja villeistä eläimistä yhä enemmän.

IMG_6771

Kotieläimiin mittani on suhteellisen täysi. Kello on 10.01 ja Hermanni pesee itseään. Taas! Siihen menee hermo. Hirveä ääni kun se litkuttaa ja lutkuttaa koipiaan. Päätäni särkee. Kaaduin pari päivää sitten liukkaissa portaissa aika hurjasti ja sain lievän aivotärähdyksen. Sellaisen riittävän kovan tällin, että muutaman päivän ajan on särkenyt päätä ja etonut. Ja kaikki pienet rasahdukset ovat kuuluneet kymmenkertaisina korvissani. Kuten naapurissa asuvien latvialaisten rakennusmiesten musiikin pauhe. Basso, joka paukuttaa pitkin yötä.

Täällä on aikaa havainnoida. Tehdä tarkkoja huomioita pienistä asioista. Tuntuu kuin aistini olisivat jo parissa viikossa terävöityneet valtavasti. Täällä olen koko ajan valppaana. Impulsseja tulee vastaan niin valtavia määriä, että ne kantautuvat uniin asti. En tiedä olenko koskaan uneksinut näin paljon. Mielikuvitus jyllää koko ajan ja päässä syntyy valtava määrä tarinoita. Syntyisi enemmänkin, jos tämä ärsyttävä päänsärky laantuisi.

Kello 10.30

Tunteetkin tuntuvat terävöityneen ja moninkertaistuneen täällä ollessani.

Sytytän kynttilöitä.

Se lähti siitä kävelystä aallonmurtajalla. Auringonlaskusta ja sen jälkeen taivaalle kohonneista revontulista. Läheisyydenkaipuu. Käsittämätöntä. Se on kova. Nämä ovat juuri niitä hetkiä. Kun hämärtää ja kynttilät sytytetään. Niitä pikkuruisia lämpimiä tuokioita, jotka kuuluu jakaa rakkaimman kanssa. Miltä tuntuisi, jos olisi jollekin aidosti merkityksellinen ja rakastettu? Että saisi jakaa jotain toisen kanssa? Että toinen ei vain haluaisi itselleen jotain jakamatta aidosti mitään? Sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Ja sitä kaipuuta ei näköjään pääse karkuun.

Sieltä se taas napsahti.

Napsahti kysymys elämän tarkoituksesta. Se ei jätä rauhaan. Miksi asiat tapahtuvat kuten ne tapahtuvat? Mitä minä oikeastaan etsin? Etsinkö mitään? Miksi sitten en saa rauhaa tässä?

IMG_6787

Kello 10.59

Vuoret ovat hävinneet horisontista. Välillä horisontti häviää elämässäkin. Hyi. En halua toistaa klisheitä. Hitto kun sitä osaisi kirjoittaa jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. Osaisi kätkeä sanoihin tunteen ja kokemuksen.

Kello 11.08

Huono tuuli valtaa minut yhtäkkiä. Veri ei kierrä. En saa happea. Avaan keittiön ikkunan. Ilma humahtaa sisään. Lihakset ovat jumissa korvista varpaisiin. Kiroilen ja venyttelen. Sade suhisee tasaisesti. Aallot lyövät rantakivikkoon yhä kovempaa. Kotka sojottaa paikoillaan. Suhteellisen vähän sekään näyttää olevan kiinnostunut. Mistään.

Miksi kukaan ei laita viestiä? Miksi kukaan ei kiinnostu minusta? Minä olen perhana yksin täällä mökissä höperöitymässä kun kaikki muut siellä viilettävät kiireisenä pitkin kaupunkien katuja. Miten kiire minulla olisi jos olisin siellä? Olisinko minä onnellisempi jos kiitäisin niitä myös? Olisinko tärkeämpi jos kiitäisin siellä? Tarvitsisitko joku minua sitten enemmän?

Kotka vaihtoi paikkaa kukkulalla. Ihan kuin se olisi arvannut mitä siitä ajattelen.

Minä haluaisin olla merkityksellinen ja tarvittu, mutta… niin, en ole. Kyllä se maailma pyörii ilman minua sujuvasti.

Miksi tarvitsen huomiotasi niin paljon? Miksi minä haluan olla kiinnostava ja tarvittu? Eikö riitä, että olen tässä nyt itseni kanssa? Enkö riitä itselleni, vaikka muuta huutelen? Että kyllä minä yksin pärjään. Miksi tarvitsee olla koko ajan näkyvillä?

IMG_6785

Kello 12.06

Plärään taas Facebookia. Siellä ei tapahdu mitään, mikään siellä oleva ei kiinnosta minua. Hyvin olen kyllä viime päivät pysynyt kärryillä siitä mikä sielä puhuttaa. KAIKKI ovat olleet hurjiksi hahmoiksi pukeutuneina Halloween-juhlissa, Kissi Vähä-Hiilari on kohta Suomen kuningatar ja seuraavaksi Elastinen rokkaa stadionin, niin vuolaita kyynelmeriä Suomi vuodattaa. Ja kyneleet näyttävät valuvan tänään erityisesti, kun kaikkien naapureiden tienestit on julkistettu.

Suuri osa Facebooktuttavuuksistani on bisnesporukkaa. Puhutaan johtamisesta, somesta, markkinoinnista, myynnistä, yrittämisestä. Vielä muutama marraskuu taaksepäin olen ollut tuossa maailmassa ja hehkunut noita samoja asioita, mutta nyt kun katson keskustelua, näyttää siltä kuin kaikki toistaisi vain samaa. Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä niin kaukana? Ja yksinkertainen.

Minulla ei ole televisiota. Nettikin takkuilee, läppärin pitää olla juuri oikeassa kohdassa keittiön pöytää, jotta yhteys on auki. Puhelin ei toimi ollenkaan. Wifiin sen saa kun tuulet ovat oikeat.

Päätän, että tämän yksinäisyyskirjoituksen jälkeen en postaa enää hetkeen mitään Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin. Mitä järkeä! Ehkä se on vähän marttyyriuttakin. Ketä minä nyt niin paljon kiinnostaisin, kun ei minulla ole mitään sanottavaa?

Kello 13.15

Nyt tuulee oikeaan suuntaan sillä kännykän WhatsApp piippaa. Raskaana oleva ystäväni lähettää ultraäänikuvan katkaravun näköisestä ötökästä. Kyyneleet nousevat silmiini. Olen onnellinen. Onnellinen, vaikka elämäntarkoitusmonsteri hyppää taas silmilleni. Ihan kuin se vähän nauraisi.

En halua nyt käsitellä tätä ajatusta. Avaan Yle Areenasta uuden suomalaisen sairaalasarjan toisen jakson. Muutaman erä- ja luontoaiheisen ohjelman sekä Imettäjät-sarjan lisäksi se on ainoita Suomen ohjelmia, joita netissä pystyn katsomaan maa-asetusten takia.

”Mut tiedätsä, mitä jos tää on nyt se mun viimeinen mahdollisuus? Nonni, nyt menee sitten hyvä äitiaines hukkaan”, sarjan ensimmäisessä kohtauksessa sanotaan.

Kyllä se monsteri nauraa. Suhteellisen kovaa. Minäkin hymähdän osuvalle sattumalle ja siirrän nopeasti huomioni eroottissävytteiseen kurkunpääleikkauskohtaukseen.

Kello 13.30

Valmistan lounasta. Tätä olen odottanut aamiaisesta asti. Välissä söin omenan. Ja suklaata. Ja leipää. Voisin syödä mitä tahansa ja koko ajan. Nämä pari Norjassa vietettyä viikkoa olen syönyt, syönyt ja syönyt. En tiedä tarvitsenko todella kaiken tämän energian?

Myrsky kalastajakylässä näyttää tarkoittavan sitä, että joko sitä juo ölsseniä tai sitten sitä syö koko ajan. Minä olen valinnut jälkimmäisen. Ihan kaikki purtava menee tähän viemäriin. Suklaata on kulunut varmaan monta kiloa. Päätin, etten enää osta maitosuklaata. Vain yli 70-prosenttinen tumma suklaa on ookoo. Syön puoli levyä tummaa suklaata kahvin kanssa. Tekisi mieli joulutorttua.

IMG_6803

Kello 14.30

Muistan, että sain lainaan kiikarit. Juoksen hakemaan ne makuuhuoneesta ja suuntaan kakkulat kohti kotkaa. Kuin taikaiskusta samalla hetkellä kukkulalle lehahtaa toinen kotka. Siinä ne kököttävät nyt vierekkäin. Ovat vain, kunnes toinen kotka ponnahtaa lentoon. Se kaartelee taivaalla ja saa kaikki lokit ja varikset pyrähtämään liikkeelle. Tuijotan lintujen tanssia taivaalla lumoutuneena. Pitkään. En olisi ikinä uskonut pääseväni näkemään tällaista.

Haluan nähdä lisää villejä eläimiä.

Kello 15.10

Päivä on koostunut pääsääntöisesti ikkunoista ulos tuijottelusta. Ei tämä yksin oleminen ole yhtään kamalaa. Eikä tässä ole oikeastaan mitään muutakaan kamalaa. Mutta nyt tuntuu, että sanat loppuvat. Että tätä ei voi kuvata. Sanoin tai valokuvin. Haluaisin vain, että istuisit tässä kanssani, ihan hiljaa, sanomatta mitään ja seuraisit kuinka tuuli yltyy, myrsky voimistuu, ja sadapisarat muuttuvat yhä piiskaavammiksi samalla kun päivä alkaa hiljalleen pimentyä. Tämän hienompaa elämystä saa hakea. Luonnon voimia kauniimpaa ei ole. Voi kun me muistaisimme sen vähän useammin.

Mitähän teet juuri nyt? Suunnittelet kohta töistä lähtemistä? Ruokakauppaa? Illan harrastuksia? Jatkuuko kiireesi?

Täällä ei ole kiire minnekään.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi? Tällainen on minun.

Kello 15.50

Huh, miten upea tunne on raukea kaipuu. En tiedä mitä kaipaan, mutta kaihoa tunnen aina tällaisella säällä.

Yritän ottaa päiväunet, mutta en saa nukuttua. Mielessä pyörii joku ajatuksen aihio. Tuuli voimistuu voimistumistaan eikä kotkakaan ole ollut enää pitkään aikaan kukkulallaan.

Miten kaukana maailmamme ovatkaan? Yritän palata ajatuksissani johonkin kiireiseen marraskuuhun vuosien taakse. Tajuan, että en viettänyt Suomessa marraskuuta kolmeen vuoteen. Viimeiset kaksi on mennyt Ruotsissa, nyt tämä täällä. Olen ollut kiertolainen, joka on vähän hukannut kosketuksen marraskuun mekkalaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin vain miksi näin on ollut. Kolme marraskuuta taaksepäin elämä oli aivan toisenlaista. Jännää miten kaikki muuttuu. Minä tiedän, että enää ei tule sellaisia marraskuita. Viimeiset vuodet ovat hioneet esiin jotain uutta. Mitä? En tiedä vielä. Mutta toivon.

Mitä sinä toivot nyt? MItä toivoit kolme marraskuuta taaksepäin? Missä sinä olet nyt?

Kello 16.00

Minä olen nyt jääkaapilla.

Kello 16.02

Minä syön leipää ja juon omenamehua. Rakas, susta on tullut läski. Syöppö!

Ei haittaa. Täällä prioriteetit menevät uusiksi. Kohta myrsky hajottaa ikkunat. Alkaa jo huolestuttaa, kun kalastajat eivät pääse merelle. Miten he tulevat toimeen ilman saalista? Minultakin loppuu kohta rahat.

Kello 16.06

Otan vielä jogurttia ja mysliä. Omenahillolla. Syödään nyt, kun vielä rahaa on.

Kello 16.11

Vähän vielä salmiakkia. Sitäkin on pakko syödä kun sitä vielä on. Illalla on takuuvarma närästys. Ja nyt on täysi myräkkä. Tuulta 20 metriä sekunnissa. Kuuntelen jazzia. Kaunista saksofonia. Tuijotan kynttilän liekkiä. Nyt viimeistään tarvittaisiin se kainalo tähän. Nappaan koiran syliin ja rutistan kovaa.

Kolme marraskuuta tästä eteenpäin. Hauska leikkiä ajatuksella: missä olen silloin? Näkymä sinne on yhtä hämärän peitossa kuin maisema nyt. Hyvä niin.

IMG_6791 IMG_6793

Kello 17.30

Herään. Nukahdin. Yritin lukea kirjaa. Myrskyluoto-trilogiaa, jonka sain äidiltä. Nyt on pikkopimeää. Tulee jo tuossa puoli viiden aikaan. Koira pitäisi käyttää taas ulkona, mutta en uskalla lähteä. Tuuli on taas koventunut. Sisällä alkaa olla kylmä, ikkunat päästävät läpi. Pää on unen jäljiltä kirkkaampi, mutta ajatuksia siellä ei juuri liiku. Ehkä on hyvä niin. Yksinäisyys sopii minulle. Tavallaan. Ainoastaan tuon ruoan syömisen takia se ei sovi. Maha on sekaisin.

Kello 18.12

Autopesussa aina mietin, miten kävisi jos auton oven avaisi kesken pesun. Monta kertaa olen meinannut kokeilla, mutta rohkeus ei ole riittänyt. Mutta nyt avaan kodin ulko-oven ja luulen heti tietäväni miltä autopesussa auton oven avaaminen tuntuisi. Kastun läpimäräksi saman tien. Tuuli meinaa kaataa minut ja nostaa koiran ilmaan. Kaikkialla humisee. Jännää. Täällä en ole pelännyt kertaakaan. En pimeydessä, en tuulessa. En kulkiessani yksin. Koko ajan tuntuu kuin olisi auton sisällä autopesussa. Turvassa.

Käymme hakemassa postin. Siellä on kirje, jossa lukee ”Finne Maija”. ENSIMMÄINEN RAKKAUSKIRJE!? Tulemme nopeasti takaisin sisälle. Revin kirjekuoren auki.

FullSizeRender

Kello 18.31

Kuinkakohan kauan jaksan näin? Että elän tällä tavalla? Onneksi siihen ei tarvitse tänään saada vastausta. Parempi on antaa ajan näyttää.

Kello 19.00

Iltaa kohti ajatusvirta on hidastunut. Yksinäisyyskokeeni on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rauhoittanut! Nyt vaan tuijotan rauhassa päivän mittaan kirjoittamaani tekstiä ja mietin, miten se oikeastaan syntyi. Miten juuri nämä ajatukset nousivat esiin tämän päivän aikana?

Tässä vaiheessa päivää alan aina suunnitella nukkumaanmenoa. Kun kello lyö 21, olen jo nukkumassa. Niin on mennyt päivieni virta. Aikaa on niin paljon päivällä, ettei sitä turhaan tarvitse yöhön venyttää. Tämän haluan muistaa sitten kun elämä on taas toisella mallilla. Kun on niin kiire, ettei ehdi nukkuakaan.

Nyt ehtii.