Tajusin Tallinnassa…

Kun näkee tuon kuvan, ei välttämättä heti arvaisi, että olen siinä hermolomalla Tallinnassa (tai ehkä se sittenkin näyttää juuri siltä…). Mutta sellaisella minä juuri olin reilun vuorokauden ystäväni Katan kanssa. Hermolomalla virkistäytymässä.

Tuossa kuvassa minä intoilen silmät kiiliuen isosta olut-saviruukusta – sillä sellainen se on, saviruukku täynnä kaljaa, ja tuosta saviruukusta se kalja piti juoda. Kummallisia nuo virolaiset.

Kummallinen on ollut minun viikkonikin, sillä yhtäkkiä rauhallisten aikojen jälkeen töitä onkin tullut minulle paljon (mikä on todella hienoa!). Nyt koko toukokuu on työvilinää täynnä, enkä minä oikein meinaa ajatusteni kanssa pysyä perässä. Ihana sekasorto pään sisällä.

Kävimme hotellin kattoterassilla ihailemassa maisemia. En ollut koskaan ennen nähnyt Tallinnaa tästä vinkkelistä.

 

Pieni irtiotto Tallinnaan teki hyvää. Olimme kylpylässä ja kävimme hoidoissa. Maatessani kasvohoidossa tulin ajatelleeksi ensimmäistä kertaa tätä kulunutta kahdeksaa kuukautta hieman etäisyyden takaa, ja vasta nyt tajusin kuinka hurjia nämä kuukaudet todella ovat olleet. Vaikka tavallaan kaikki huomio on ollut vain itsessäni, polvessani, niin silti todellisuus on se, että en ole huomioinut omaa kokonaisvaltaista hyvinvointiani lainkaan. Valtava stressi, pelot, kivut, sängyssä maatut kuukaudet ovat vieneet huomioni pois omasta hyvinvoinnistani – jotenkin havahduin hahmottamaan kaiken vasta hoitopöydällä, kun jotain muuta kehonosaani hoidettiin kuin polveani.

Viime päivinä kaiken väsymyksen, töiden etsimisen paineiden ja nyt yhtäkkiä alkaneen kiireen keskellä olen vain soimannut itseäni siitä, kuinka sekaisin ja aikaansaamaton olen ollut; etten ole kyennyt toipumaan vauhdikkaaammin ja saamaan aikaan enemmän asioita nopeammassa ajassa. Tajusin, että olen ruoskinut itseäni valtavasti niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja nyt yhtäkkiä tajusin kuinka paljosta minun pitäisi olla itsestäni ylpeä. Ajatella mistä kaikesta olenkaan selvinnyt jo tähän pisteeseen ja kuinka paljon on tapahtunut!

On oltava kiitollinen keholleen ja mielelleen jo saavutetuista etapeista siitä kuinka ne ovat kestäneet ja mitä ovat jo nyt saaneet aikaan. Ja kehoani minun on kiitettävä useammin, tajusin Tallinnassa. Se on hierontansa ja hoitonsa ansainnut. Minä voin tulla terveäksi vain, jos annan keholleni ja mielelleni välillä myös huoltoa.

Aurinkoa viikonloppuun, ystävät!

/Äm

Mainokset

Hiihtohenkinen Putous-show – rohkea markkinoija voittaa aina!

Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…

* * *

VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.

Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.

Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.

Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.

Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)

IMG_1925

Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.

 

 

img_2815

Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.

 

 

img_3223

Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.

 

 

img_3210

Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.

 

 

14191915_1233586660024940_1561666384516624301_n

Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.

 

 

img_5052

Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!

 

 

HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.

Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.

Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!

 

14232986_1234341453282794_5071952084935940167_n

Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.

 

 

img_5057

Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto

 

 

JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:

”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.

Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”

Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…

 

AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:

Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.

Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.

 

Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.

16406677_1379496765433928_3442694336731450069_n

Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!

 

LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää  Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!

 

Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:

 

img_2799

Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.

 

Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.

/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä

 

Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu, kun saa apua vaikeuksissa

Joulukuun kahdeskymmenes.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja kiitollisuuden äärellä. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolla on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa…

 

img_3611

Ambulanssissa.

 

Syyskuun kymmenes.

Keskipäivän aikaan putoan parista metristä. Urheiluhaaste, ja minun kohtaloni on tipahtaa oikealle jalalleni. Polvi taittuu, huutaa; tuntuu, että se on irti. Ambulanssi ajaa sairaalaan.

 

Syyskuun kahdeskymmeneskahdeksas.

Kaksi ja puoli viikkoa olen pomppinut julkisella lääkäriltä toiselle. Täysi epätietoisuus mistä on kyse. Pahempaa vai parempaa? Olen kyvytön liikkumaan ja kaikki työt ovat kaatuneet alta. Yrittäjä sairauslomalla. Ei oikeaa vakuutusta, jolla pääsisi nopeampaan hoitoon, eikä rahaa, jolla maksaa siitä.

Nyt saan vihdoin kuulla: polven monivamma.

Lääkäri laittaa jalkaan ortoosin ja käskee kotiin kuntoutumaan. Pienemmät vammat on korjattava isomman tieltä, ja sitten siirrytään mahdollisesti eturistisiteen leikkaukseen. Jalkaa ei saa liikkua sivusuunnassa; on oltava hyvin varovainen.

Nähdään viiden viikon päästä!

img_4190

Ortoosi ja kepit – lyömätön parivaljakko.

 

Syyskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Koetan totutella ajatukseen, että millekään ei voi nyt mitään. Näin on mentävä, on hyväksyttävä. On sallittava hitaat tunnit ja epätietoisuus. Epätoivo ja pelko.

Olen elänyt pitkää, vuosien etsikkoaikaa urani suhteen. Lopulta vain muutamia kuukausia aiemmin olen kovan työn tuloksena alkanut saada haluamani kaltaisia työkeikkoja. Olen puhkunut innosta ja jännityksestä alkaessani vihdoin löytää paikkaani.

Hienosti orastava uusi alku, mahdollisuus nousta jaloilleen. Ja sitten maailma vie jalat altani. Universumi näyttää minulle keskisormeaan.

img_3769

Vanhemmat siivoamassa syyskuussa.

 

Syyskuun kolmaskymmenes.

Ystäväni kantaa kaksi kassia ruokaa ovelleni. Asun yksin, enkä selviä nyt mistään ilman toisten ihmisten apua. Tähän tämä on mennyt. Pyydän ystävän tilinumeroa maksaakseni ostokset takaisin ja pahoittelen hänelle aiheuttamaani harmia. Tuntuu kamalalta vaivata.

”Oletko ajatellut niin päin, että ehkä minä ihan oikeasti haluan auttaa, että tämä on minulle ilo? Tämähän antaa valtavasti. Kyllähän sinä itsekin auttaisit, eikö?”, hän sanoo.

 

Lokakuun ensimmäinen.

Minulla on syntymäpäivä. Enpä toivonut sen menevän näin. Turhanpanttina ja yksin… Mitäpä näistä, koetan valehdella itselleni. Avaan television.

Yllättäen kaksi ystävääni säntää ovesta sisään. Heillä on kakkua, ilmapalloja ja samppanjaa! Hihitämme ja puhaltelemme serepentiiniä. Kaiken tämän päälle he kaappaavat minut autoon ja vievät vielä syömään. Oikeaan ravintolaan! Pääsen ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille puoleentoista kuukauteen!

Kukaan ei ole ennen yllättänyt minua näin. En ole ikinä voinut kuvitella olevani tällaisen yllätyksen arvoinen. Illalla tirautan pari onnenkyyneltä. Ne loistavat kuin tähdet pimeydessä.

img_3895 img_3906

 

 

Lokakuun kymmenes.

Kuukauden olen pyörittänyt arkea parin ihmisen apuringillä. He ovat ainoa kosketukseni ulkomaailmaan; minä en edelleenkään liiku juuri mihinkään. Rinki käy kaupassa ja kuskaa. Mutta syksyn päivät pimenevät, eikä kukaan muu ota yhteyttä. Mietin, mitä olen elämässäni tehnyt väärin, jotta olen joutunut tähän tilanteeseen. Maailma rullaa ilman minua.

Tuntuu, että olen aivan yksin ja silti soitan itse muille vain äärimmäisessä hädässä. En halua edelleenkään tuottaa kenellekään ylimääräistä harmia.

On helpompi olla yksin kuin toisille vaivaksi.

 

Lokakuun viidestoista.

Tapan aikaa. Joka päivä. En voi luvata kenellekään mitään, en myydä työtäni, sillä en tiedä voinko sitä tehdä. Ei ole voimiakaan, vamma polvessa vaikuttaa koko kehoon ja mieleen. Tuntuu, että kaikki valuu hukkaan. Maailma tuntuu epäreilulta; miksi minun ei anneta loistaa?

En kerro kenellekään kuinka paljon sattuu ja miten iltaisin itken epätoivoani. Odotan taas, että joku soittaisi. Kysyisi.

Eniten olen vihainen itselleni. Onko vika minussa? Soittaisinko itse hädässä olevalle? Pelkäisinkö kysyä? Ehkä olisin avuton heikkouden äärellä? Ehkä pelkäisin omaa voimattomuuttani? Että toinen kaataakin kaiken kipunsa päällemme enkä osaisi käsitellä sitä? Tai kaatuisin omien kiireideni alla? Ja sitten jättäisin soittamatta?

Niitäkö pelkäisin?

 

 

img_4274

 

Lokakuun kahdeskymmeneskuudes.

Ystävä vie minut matkalle Tallinnaan. Hihkun intoa, sillä saan terminaalissa hurjat vauhdit pyörätuolilla ja pääsen venäläiseen ravintolaan syömään blinejä. Asumme viiden tähden hotellissa. Ihmiseksi, joka on nukkunut kohta pari kuukautta retkihetekalla, kun ei pääse omaan, muutaman askeleen korkeudella olevaan alkovisänkyynsä, olen taivaissa. Aamupalalla vedän herkkuöverit, sillä tiedän palaavani kohta valmisruoka-arkeeni.

 

Marraskuun toinen.

Tätä iltaa olen odottanut lähes kaksi kuukautta. Tänään on lääkäri. Olen ladannut kaiken toivoni tähän iltaan. Kunto on huono ja odotan pääseväni leikkaukseen.

Lääkäri kutsuu sisään. Vääntää jalkaa kerran oikeaan, vääntää kerran vasempaan.

”Hyvin ovat ristisiteet kiinnittyneet. Nyt kotiin kuntouttamaan ja parin kuukauden päästä tänne takaisin. Sitten katsotaan tarvitsetko leikkausta. Kirjoitan sinulle sairaslomaa; sittenhän sinulla on hyvin aikaa kuntouttaa itseäsi.”

Minä olen juuri hetkeä aiemmin kertonut hänelle, että olen jutunut hakemaan rahaa sossun luukulta, sillä en muuten työkyvyttömänä selviä.

 

Marraskuun kolmas.

Minä itken. Miten von olla tällaisessa tilanteessa? Tunnen sisimmässäni, ettei tästä selvitä ilman leikkausta, mutta lääkärille minun on ollut turha siitä mitään sanoa. Olen menettämässä uskoni. Pitääkö vain alistua?

En voi ymmärtää miten parhaassa työiässä, innokkaimmassa yrittäjyyden lennossa olevaa ihmistä painetaan alas. En käsitä, että hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa julkisen sektorin palvelut on rakennettu palvelemaan veronmaksajia, minut halutaan jättää sänkyyn makaamaan, vaikka intoa tuoda osansa yhteiskuntaan olisi enemmän kuin ehkä koskaan. Niin kauan kuin malli on näin, eikö vakuutuksettomienkin pitäisi saada hieman parempaa ja yksilöllisempää hoitoa?

Näinkö loiste sammutetaan?

img_3683

Tämän kuvan julkaisin Snapchatissani jollain aamuyön hetkellä.

 

Marraskuun kahdeksas.

Viikon minä itken, kunnes on aika mennä fysioterapiaan. Sen olen valinnut yksityiseltä lääkäriasemalta jo aiemmin syksyllä. Maksoi mitä maksoi, on saatava paras kuntoutus. Puran ajatuksiani fysioterapeutilleni ja kysyn olisiko toisen, tämän lääkäriaseman, ortopedin mielipide tarpeen.

Tuntuu, etten pelkojeni keskellä uskalla tehdä mitään päätöksiä, ja siksi fysioterapeutti ottaa ohjat; järjestää minulle ajan huippuortopedille jo seuraavalle päivälle.

Kun on jumissa omissa pienissä sopukoissaan, voi olla uskomattoman vaikea nähdä mihinkään tai ottaa ratkaisevia askeleita.

 

Marraskuun yhdeksäs.

”Päätös on sinun”, uusi ortopedini toeteaa.

”Päästäksesi tarvitsemaasi kuntoon, leikkaus on tarpeen, mutta itse voit päättää sen ajankohdan.”

Koska en ole päässyt töihin, minulla ei ole varaa yksityiseen leikkaukseen. Jos en mene leikkaukseen, en pääse töihin. Kuukausien kuntoutuksen kera tuhansia  euroja, joita minulla ei ole.

Siinäpä vasta pulma.

 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas.

”Nyt alkaa loppua kestävyys. Viisi päivää leikkaukseen. Se on hekinen raja: pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voin aloittaa parantumisen.”

Näin olin kirjoittamassa tänään, kunnes ystäväni ehti ottaa yhteyttä. Kysyi tarvitsisinko apua, hänellä kun oli auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta). En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu, kun on tällaista lämpöä ympärillä! Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.”

 

Näin kirjoitan blogiini tämän pitkän päivän iltana. Olen hukannut aikaa jo riittämiiin ja päättänyt hoitaa homman kertarysäyksellä omasta pussista. Huolet painavat, mutta lopulta päätöstä ei ole ollut vaikea tehdä. Vaikka olen huojentunut, mietin kuinka selviydyn tulevasta. Leikkaus on nyt ainoa kiinnekohtani, muu tuntematonta.

 

Voitko ymmärtää, miltä tuntuu, kun tällaisessa tilanteessa toinen ihminen ottaa yllättäen yhteyttä, vie kauppaan ja kassalla yllätykseksesi maksaa muutaman kympin ruokaostokset!

img_4541

 

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Minut on leikattu.

Makaan sairaalan sängyssä ja lääkäri tulee kertomaan operaatiosta.

”Olipa hyvä, että tulit”, hän sanoo itsekin hieman ihmettyneenä. ”Eturistisiteesi oli täysin poikki, eikä kiinni edes pienelläkään säikeellä.”

Alan itkeä. Juuri nyt saattaisin istua kotona kuntouttamassa rikkinäistä polveani turhaan. Onnekseni olen uskaltanut kuunnella itseäni. Juuri nyt raha tuntuu toissijaiselta.

 

Joulukuun kahdeksas.

Monta päivää olen maannut yksin kotona. Sattuu ja väsyttää. Kirjoitan blogiini leikkauspotilaan vaikeasta arjesta (lue tästä).

Yhtäkkiä alan saada viestejä ja puheluita. Eihän kukaan toinen voi ymmärtää, jollei kerro rohkeasti, tajuan!

Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Joku on kiinnostunut. Saan kotiin suklaata ja sushia. Joku jopa pesee astiani, sitä en ole keneltäkään itse kehdannut pyytää.

Alan uskoa, että peloistani huolimatta saatan selviytyä.

 

Joulukuun kuudestoista.

Puhelin soi. Eräs ystäväni soittaa. On erään naisporukan pikujoulut, jonne minä en ole päässyt vammani takia osallistumaan. Koko parikymmenhenkinen jengi on kaiuttimen päässä.

”Soitetaan täältä sinulle hyvän joulun tervehdystä. Haluamme antaa joululahjan huoliasi helpottamaan. Me haluamme sinut jaloillesi ja töihin takaisin. Sinua tarvitaan”, he sanovat.

Kyse on upeasta joululahjasta. Sellaisesta, jonka äärellä minä muutun sanattomaksi.

 

img_4753

Puhelun aikana minulle lähetettiin kortti lahjastani. Sen sisältö on yksityinen, mutta haluan jakaa siitä muutaman sanan, jotka olivat minulle merkityksellisempiä, kuin ehkä mikään muu pitkään aikaan. Joku haluaa minut takaisin työkuntoon ja osoittaa siihen tukensa. Ihmiseksi, joka on tottunut viime vuodet kulkemaan omillaan, vailla suurempaa kannustusta tai tukea… ei, minulla ei ole sanoja.

 

Joulukuun kahdeskymmenes.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja ylitsevuotavan kiitollisuuden äärellä, jonka perjantainen puhelu räjäytti. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolloin on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa.

Jos minun, yleensä sanoistani sukkelan, on vaikeaa löytää lähellekään riittävät sanat kuvaamaan sitä mitä toisten apu tarkoittaa vaikeassa tilanteessa olevalle, ehkä joku toinen ei löydä oikeita sanoja laisinkaan. Siksi on pakko kuvata tuo kuukausien ketju, jonka olen elänyt; myös toisten kaltaisteni puolesta. Se on ainoa mahdollinen tapa saada sinut ymmärtämään kiitollisuuteni.

Vaikka kaiken muun tästä syksystä unohtaisinkin, on yksi asia, jonka haluan pysyvän. Haluan muistaa, että tärkeimmät autettavat löytyvät usein läheltä. Kun tiedän, että jollain lähelläni on hätä, minun on muistettava ottaa häneen yhteyttä. Kysyä kuinka hän voi, ja huolimatta siitä onko minulla kiire tai pelkäänkö apuni olevan riittämätön tarjota hänelle apuaan. Sen minä haluan muistaa; kun tiedän, että joku voi huonosti, minä kysyn hänen kuulumisiaan ja autan tavalla, jolla voin. Joskus se voi olla rahaa, joskus se voi olla aikaa, ruokaa, kannustavia ajatuksia – mitä tahansa.

Haluan tarinani jakamalla taata sen, että ei ole vääriä tapoja auttaa. Usein riittää vain se, että ilmoittaa olevansa olemassa ja valmiina auttamaan. Kysyy mitä kuuluu, kun tietää läheisen elävän vaikeita aikoja.

 

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Pian on joulu.

img_4688

Tämä teksti on kirjoitettu kiitokseksi ja kunnianosoitukseksi kaikille teille, jotka olette minua auttaneet. Jokainen teistä kyllä tietää, kenelle nämä sanat ohjautuvat, enkä yksityisyyssyistä nimiänne tähän kirjaa, vaikka mieli tekisikin. Ajatella; vaikka yksinäisyyteni on ollut valtava, on minulla hurja joukko, joka välittää. Se parantaa enemmän kuin mikään muu. Minulla on vielä edessä kuukausien kova kuntoutus ja apua tulen edelleen tarvitsemaan – ehkä uskallan sitä nyt jo rohkeammin pyytää.

Kirjoittaminen on nyt ainoa, johon kiitoksessani pystyn, eivätkä nämäkään sanat riitä. Ehkä kiitokseni mitataan tulevissa teoissani? Tai ehkä se on jo annettu.

Ikuisesti kiitollisena,

Maija

Kiitollinen

Jotenkin oudon tyhjä olo.

Tulin vasta kotiin Rushista, mutta tuntui silti tarpeelliselta kirjoittaa vielä.

Tyhjä olo, enkä tiedä miksi.

Oli mahtava ilta. Olen maailman onnellisin yksinäinen tyttö: sain tänään 10 uutta ystävää ja ”Yksinäisyydentappokerho” oli menestys. Rush oli menestys! Se vei tosin kaikki energiat. Ehkä siitä johtuukin tämä tyhjä oloni, sillä siitä nosteesta, jonka kohtaamisestamme ja näistä upeista mukana olleista ihmisistä sain, tämä fiilis ei voi johtua. Hassua miten sitä (ainakin minä) heittäytyy niin täysillä mukaan juttuihin, antaa kaikkensa ja sitten tuntuu, että takki on täysin tyhjä – niin taisi käydä minulle tänään.

Syväluotaavaa analyysiä (mistään) en pysty nyt tuottamaan. Mutta halusin vain todeta ääneen sen, kuinka onnellinen olen juuri nyt. Jokainen meistä tähän yksinäisyystempaukseen osallistuneista ylitti erilaisia rajoja tänään. Osa vain paikalle tulemalla, osa tekemällä hurjia hyppyjä, osa halaamalla toista. Minä en oikeastaan tiedä vielä minkä rajan tänään ylitin, mutta jokin kovin merkityksellinen raja se oli. Kunhan saan levättyä ja vähän etäisyyttä kaikkeen, mitä tänään on tapahtunut, osaan varmasti kiteyttää kaiken paremmin.

Kiitollinen. Vaikka tyhjä, niin kiitollinen minä olen. Suurimman kiitoksen ansaitsevat ne ihanat ihmiset, jotka tarttuivat kutsuuni, te jotka olette lähettäneet minulle viestejä viime viikkoina yksinäisyydestä ja he, jotka ovat pyytäneet järjestämään tällaisia kohtaamisia uudelleen. Suuren kiitoksen ansaitsee myös Rush Helsinki, joka mahdollisti meille tämän upean kokemuksen. En malta odottaa, että voin tarjoilla nähtäväksesi kuvia ja videoita, joita trampoliinitempauksessa kuvasimme. Perästä siis kuuluu…

tramppa

/Ämmä, edelleen ihmetellen mitä tästä kaikesta syntyy vai syntyykö mitään; aika näyttänee

 

Täydellinen kuin suihkulähteiden tanssi

Olen koko päivän yrittänyt miettiä mitä kirjoittaisin.

Joka toisella kertaa, kun asiaa ajattelen, olen meinannut rustata orastavasta ahdistuksesta; siitä, miten päivä päivältä ikävämmältä alkaa tuntua lähdön lähestyessä. Kuinka rintaa puristaa ajatus siitä, että täytyy palata.

Mutta ei. Huolimatta siitä, että en suin surminkaan halua täältä pois, haluan mieluummin osoittaa sen, mitä sydämessäni aidoti ja oikeasti tunnen.

Se on jotakuinkin tällaista

 
Kauneus, kosketus, kiitollisuus, kepeys, tanssi, aurinko, riemu, räjähdykset, harmonia, onni. Lista jatkuu loputtomiin. 

Täydellisyys.

Sellainen on oloni.

Täydellinen kuin suihkulähteiden tanssi.

/Ämmä, joka katsoi tätä esitystä eilen Las Vegasissa Bellagio-hotellin pihassa

Kaunista joulua, ystäväni!

  
Rakas ystävä! Hyvää joulua! Sinä siellä heräät jo jouluaaton aamuun ja minä käyn kohta nukkumaan odottaen aattoaamua. 

Siitä tulee aika erilainen kuin edellisestä, mutta, hei, elämä on täynnä yllätyksiä. Ja minä rakastan niistä jokaista ja elämää, jota saan elää! Kiitollinen täällä ja nyt. Toivottavasti sinäkin olet; kiitollinen siellä ja juuri nyt.

Tässä tämän päivän kauneimmat näkymäni. Ensimmäinen päivän joulushoppailureissultani Las Vegasin Summerlinin keskuksen ja toinen illalla auringon laskiessa kotikadullamme.  

  
/Ämmä

 

Posliininorsu

Muistatko, kun kerroin heinäkuussa nimipäivänäni posliininorsusta, jonka sain nimipäivälahjaksi joskus 30 vuotta sitten? Kirjoitin silloin tämän tekstin, jossa pohdin kiitollisuutta.

ARVAA MITÄ!?!?!! 

Löysin tuon norsun vanhempieni luota!!!

Katso!

  
Tuo se on! Vaaleanpunainen norsu, joka makaa rennosti kyljellään. Hassun näköinen ja melko vaatimaton, mutta silti minun rakkain aarteeni. Vuosikymmenten jälkeen se on taas minulla. Ja minä olen yhtä lapsenomaisen innostunut kuin pikkutyttönä tämän saadessani.

Kiitollinen. Lapsenomaisen kiitollinen minä olen tänään. Monesta syystä. Elämä on taas monin eri merkein muistuttanut minulle, miten uskomattomin tavoin se aina järjestää asiat juuri oikein. Uskomattomia asioita tapahtuu. Saat kuulla niistä aikanaan.

Mistä sinä olet tänään lapsenomaisen innostunut ja kiitollinen?

/Ämmä

Mistä sinä kiität tänään?

Mistä sinä olet tänään kaikista kiitollisin?

Minä olen tästä

  
 Kaikista niistä upeista ihmisistä, joiden kanssa saan tehdä töitä. Ilman heitä elämä olisi kovin tyhjää ja tylsää. Nämä hetket ovat työni ja koko elämäni parhaita puolia. Ja minun työssäni hienointa on se, että ihmiset vaihtuvat projektista toiseen ja saan koko ajan oppia niin monelta erilaiselta ja minua jossain asiassaviisaammalta tyypiltä.

Tänään oli Letskin treenivideoiden kuvaukset. Nyt on sekin päivä nähty, että minä olen mallina hiihtotreenivideolla… Naurua, tiukkoja pakaroita ja raikasta syysilmaa Heidin ja Hannan kanssa. Nämä naiset saavat aina hymyn kasvoilleni. Heistä kiitän tänään.

Kenestä sinä kiität tänään?

/Äm

Muistojen maisema

Maanantai-ilta. Onpas ollut päivä. Saavuin kotiin aamukahdeksan maissa ja takana on 20 tuntia matkaa bussissa Altasta Helsinkiin.

Väsymys. Nukuttu ei juuri ole pariin vuorokauteen, ja keho kiertää kierroksillaan ulkoavaruudessa. Pää kenties jossain koko universumin yläpuolella. Tyhjä ja haikea olo.  Käsittämätön kiitollisuus. On jännä miten tällainen puristus vaikuttaa kokonaisvaltaisesti niin kehoon kuin mieleen. Kun antaa kaikkensa, on mukana joka ainoalla aistillaan ja kaikki tunteet pelissä sekä hetken aivan muissa maailmoissa keskittyen yhteen asiaan, kestää sieltä hetken aina palautua fyysisesti ja henkisesti. Keho tosin on aivan voimissaan, ja sitä ihmettelen. Miten voi olla, ettei mitään paikkaa jomota?

Tänään on ollut lepopäivä. Kunhan saan kasaan kuvia ja kirjoitusvoimani takaisin, kerron sinulle matkasta ja siellä tekemistä oivalluksistani. Tänään olen päivitellyt kuvia Instagramiin, käy katsomassa sieltä lisää ennen kuin saan niitä blogiini.

auringonlaskualta

Tällainen auringonlasku jäi jälkeemme Jäämeren ylle. Rakas, kaunis Norja! Kuinka olikaan ihana päästä juuri Norjaan. Nämä kuvat piirtyvät mieleen ja sekoittuvat yhteen laajan matkalla koetun tunneskaalan kanssa – muodostavat muistot, jotka seuraavat meitä matkalla olleita koko lopun elämämme. Monta upeaa kohtaamista uusien ihmisten kanssa sekä yhdessä ja yksin vietetyt hetket keskellä ei mitään, luonnon keskellä jäävät voimakkaina mieleen. Muistojen maisema.

Näistä hetkistä minä saan voimaa. Vaikka nyt vähän uni painaakin.

Kaunista viikkoa sinulle, ystäväni! Nuku hyvin.

/Ämmä

Rai rai, ja reittä rullalle!

Nyt voisin mennä yöunille. Viime hetken voitelut takana: tunnin kuntosalicirquit-treeni ja siihen päälle tunti ja vartti spinningiä. (Ai ni, mulla on muuten taas uusi kuntosali-ihastus!! Tämä ei nyt kuulu yhtään tähän tarinaan, mutta kuten viime kesänä (muistatko, tämän jatkokertomukseni ”Sometime, baby”, ”Minä, Mister Murphy ja se Komea Personal Trainer” ja ”Tältäkö tuntuu rakkaus? Strateginen kohtaaminen sen Komean Personal Trainerin kanssa”) niin nytkin; olen rakastunut epätoivoisesti.

Nyt hän ei ole personal trainer, vaan joku muu, en yhtään tiedä kuka, mutta hän on komea ja ihana ja minä olen rakastunut ja tänään näin hänen selkänsä kolmen sekunnin ajan kun kävelin hikeä valuen, tukka pystyyn räjähtäneenä ja naama kirkkaan punaisena ulos spinningsalista. Hidastin tahtia, jotta hän olisi nähnyt minut, mutta saattaa olla, ettei ehtinyt. Ja ehkä ihan hyvä – kuvittele minut nyt hikeä valuen, tukka pystyyn räjähtäneenä ja naama kirkkaan punaisena. Mutta tämä rakkauteni on ihan oma tarinansa. Siihen palataan sitten kun pääsen elävänä takaisin Norjasta.)

Oho. Asia harhautui täysin sivupolulle… Ne on nämä endorfiinit, kun saavat minun pään aina ihan sekaisin. Joko a) ei pitäisi treenata lainkaan tai b) ei koskaan kirjoittaa mitään blogiin heti treenin jälkeen, sillä jutuissa silloin on vielä vähemmän päätä tai häntää kuin normaalisti.

fillari6

Tämä kuva liittyy TODELLA paljon asiaan. Tämäkin tarttui mukaan Hi5Bikesiltä Herttoniemestä

 

 

Nyt ei mietitä Komeita (paitsi ihan vähän, koska se on jotenkin niin paljon hauskempaa kuin pakkaaminen) eikä mennä nukkumaan, vaan nyt pakataan (sekä valutaan solkenaan jälkihikeä ja pohditaan kuumeisesti, että mikä on se asia, joka minulta on unohtunut)! Huomenna nääs kello 3.40 paikallista aikaa starttaa karavaani, ja voi olla, että yöunet jäävät vähäisiksi.

Jos seuraat minua Instagramissa, tykkäät Facebookissa MaiLifen ryhmästä tai seuraat Ämmän Polkasu -tapahtumaryhmää Facebookissa, tiedät jo päivän suurimman uutisen! Kaikki eilisen epätoivoinen ongelmanratkaisu tuotti tulosta (tai oli turhaa, se on toinen tapa nähdä asia). Eilen tunti siitä, kun tuskailin ensimmäisen kerran julkisesti fillarikaaostani, minulle soitti Terho Hi5Bikesistä ja tarjosi fillaria. Tuosta noin vain. Ja minä meinasin pudota tuolilta. Pelastava enkelini!

Ja niinpä minä sitten tänään kohtasin uuden rakkauteni: Maanteiden Kuninkaan, Kona Zing Supereme on sen virallinen nimi, mutta minulle se on Maanteiden Kuningas, eli tietysti siis Teuvo!! Tämän nimenantopäättelyketjun sä varmasti heti nappaat, eikä minun tarvitse avata sitä kuten Helmetin kanssa, muistatko sen (tuokin teksti oli muuten treenin jälkeen kirjoitettu…)?

fillari2

Tämän tyypin kanssa sitä taivalletaan seuraavat päivät kohti tuntematonta. Teukka!

Tänään, ohi tuon hullun höpötykseni, minä olen kiitollinen. Yksinomaan ja vain sitä. Siitä, miten upeita ihmisiä on olemassa. Ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa. Ihmisiä, jotka näkevät ohi sen hulluttelun ja höpötyksen ja uskovat, että kaikessa tässä hulluudessa on jotain järkeä ja ovat valmiita auttamaan minua – jotta voin tehdä näitä haasteitani ja kertoa sinulle tarinaani siitä, millaisia fyysisiä ja henkisiä rajoja koettelen sekä voin ottaa sinut mukaan kokemaan nämä seikkailut kanssani.

Tuohon kuvaan minä tungin itseni vain siksi, että näkisit mitä reiteni tänään huutavat – olkoon tuo housuihini hakattu ajatus yksi kolmesta asiasta, jotka haluan tänään sinulle sanoa!

fillari1

 

Ne asiat ovat nämä: 1) Voidakseen ottaa vastaan on osattava antaa – auta siis aina kun voit 2) Muista, että sinulle pieni ja vaivaton teko voi olla toiselle suunnaton apu ja muuttaa hänen maailmansa 3) Never give up! On aina jokin tie!

Vaikka moni uskookiin juttuuni, tiedän, että nyt te joskus elämässänne pidempiä matkoja pyöräilleet ja pyöräilyn ammattilaiset pyöritätte tämän sanottuani päitänne ja silmiänne ja mitä näitä muita pyöritettäviä ruuminosia nyt onkaan, mutta senkin uhalla: kävi nimittäin niin, että ennen 345 kilometrin fillarihaastettani minä en nyt ehtinyt nousta fillarini päälle treenaamaan haastetta varten pientä kokeilua lukuunottamatta ollenkaan. Että niin sanotusti kylmiltä vedetään tämä haaste.

Twistiä twistin perään, mutta sitähän tämä minun elämäni on; tarina on vähän niinku Strömsö, mutta takaperin ja mahdollisesti vielä hepreaksi kirjoitettuna.

Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että ylihuomenna starttaavasta Hullun Polkasu -haasteesta tulee sinulle monin verroin hauskempaa seurattavaa. Minulle siitä tulee… no, sehän nähdään. Pääsetkö toteamaan myötähäpeässä, että ”mitä minä sanoin” vai vedänkö kaikkien odotukset kuus nolla kaivoon?

Että rai rai vaan ja reittä rullalle! Sillä se lähtee millä on tullutkin – siis tämä hulluus! Kohta sitä mennään!

fillari3

Ehkä hienoin kuva ikinä! Kaupassa tänään löysin tällaisen taulun, ja katso tuota takana näkyvän kirjahyllyn reunaa! jotenkin tuo ”jännitys” tuo tähän ihan uuden vireen. Jännitystä ja uskoa, sillai sopivassa sekoituksessa nääs on ilmassa!

/Ämmä, kiitollisna ja jännittäen millaisia endorfiinihuumaisia kirjoituksia, vidoita ja kuvia tulet seuraavien päivien minulta lukemaan…