Fanipostia – esimerkki arjen ihanasta kohtaamisesta

On helppo paasata, mutta toiminta onkin sitten toinen juttu. Kun eilen harmittelin arjen kohtaamisen vähyyttä, päätin tänään rohjeta jakaa yhden tositarinan, joka tapahtui jo joitakin aikoja sitten. Kerron tämän siksi, että toivon voivani toimia ensin itse esimerkillisesti siinä mistä muita haluan muistuttaa. Ja jaan tämän siksi, että edelleen tuo tapahtuma hymyilyttää. Jos henkilö, jota tämä tapahtuma koskee sattuisi postaukseni näkemään, haluan vielä kerran kiittää ihan mahtavasta kohtaamisesta, joka kesti vain pienen hetken ihmisen elämässä, mutta tuntuu tuottaneen meille molemmille paljon iloa. 
Työpaikkani on iso talo ja siellä on paljon ihmisiä töissä – valtavasti sellaisia, joita en tunne lainkaan. Erään henkilön, joka ei ole minun organisaatiostani eikä suora työkaverini, kanssa olemme satunnaisesti törmänneet töissä. Pistin jo ensimmäisinä kertoina hänet nähdessäni merkille, miten mukava tapa hänellä on moikata tuntemattomiakin ja siitä on aina tullut minulle hyvä fiilis.
Eräänä päivänä satuimme törmäämään hänen postilaatikkonsa läheisyydessä töissä. Vitsaillen hän kertoi minulle siinä tulleensa katsomaan olisiko saanut fanipostia. Laatikko oli kuitenkin tyhjä ja siinä huulta heittäen harmittelimme tilannetta. Satuin siinä vain sanomaan hänelle, että ”kuule, minä voin kirjoittaa sinulle fanipostia”. Hän naurahti iloissaan ja tiemme tuossa hetkessä erkanivat.
Oli jännää, mitä minulle tapahtui tuon hetken jälkeen: Tiesin saman tien, että nyt on toimittava. Nyt on kirjoitettava ja kerrottava kiitos hänelle – olenhan fanittanut hänen mukavaa käyttäytymistään. Niinpä kirjoitin hänelle kirjeen, tämän kuvassa (muutama henkilöön liittyvä sana kirjeestä poistettuna). Tuli ihan valtavan hyvä mieli itselle. En edes tiennyt hänen nimeään, mutta onneksi sain sen selville, jotta sain kirjeen laitettua oikeaan postilaatikkoon. Ja niin oli seuraavana päivänä minun postilaatikkooni ilmestynyt pieni post-it-lappu, jolla oli hymiö kiitokseksi. Ja tuosta lähtien, aina silloin tällöin kun satumme törmäämään töissä, moikkaamme ja juttelemme hetken.
 
Tämän kerrottuani hymyilyttää taas. Miten hyvä mieli tuollaisesta pienestä asiasta tulikaan! Ja koko jutun ydin oli siinä, että toimin, kun tuli sellainen tunne. En osaa tätä paremmin selittää, mutta ehkä se ei sanoja enempää kaipaakaan.
 
Tällainen nyt vain tuli mieleeni jakaa, vaikka alunperin meinasin pitää tämän tapahtuman vain meidän välillämme – mutta ehkä juuri nämä asiat on tehty jaettavaksi.
Mainokset

Mahdollisuus auttaa on kiitos jo itsessään

Törmäsin katulamppuun kiinnitettyyn ilmoitukseen. Siinä apua koiransa kanssa saanut etsii tuntematonta auttajaansa, jotta voisi kiittää tätä. Hän kertoo, että ilman auttajaa olisi ollut isoissa ongelmissa, eikä ole varma muistiko kiittää tätä laisinkaan tilanteessa. Toivoen viestinsä tavoittavan tuon auttajan, apua saanut henkilö on kiinnittänyt nyt lapun tapahtumapaikan läheiseen venesatamaan.

Muistan itsekin monta tilannetta, jossa apua saadessa, siinä hetkessä hämillään ei tajua kiittää – koska luoja paratkoon usein se, että ylipäänsä joku tarjoaa apuaan on niin uskomaton juttu jo itsessään. Näinhän sen voi myös koettaa tehdä jälkikäteen, yrittämällä etsiä auttajansa.

Mutta uskon, että kiitos näkyy kyllä jo kyseisellä hetkellä, juuri silloin kun apua annetaan, ja että auttajalle kaikista merkityksellisintä on se, että saa auttaa.

Ehkä mahdollisuus antaa apua onkin kiitos jo itsessään? Avun vastaanottaminen ei meille suomalaisille nimittäin ole ihan helppo juttu ja itsestäänselvyys, sillä olemme kasvaneet selviämään kaikesta yksin. Kuinka monta kertaa sitä onkaan sanonut, että ”Ei tarvitse auttaa, selviän kyllä itse”?

Muistan erään hetken, kun maatessani yksin kotonani vammautuneena silloin muutama vuosi sitten eräs ystäväni kävi puolestani kaupassa. Häpeillen heikkouttani kiitin häntä maasta taivaaseen pahoitellen vaivaa, jonka hänelle olin omalla liikuntakyvyttömyydelläni aiheuttanut.

”Oletko ajatellut, että ehkä minä halusinkin auttaa, ettei tämä ole mikään vaiva minulle, vaan tuo minullekin hyvän mielen, kun voin tehdä jotain toiselle?”, hän kysyi.

Niin, enpä ollut, sillä olin vain aina ajatellut, ettei minusta saa olla vaivaa kellekään ja että kaikesta täytyy selvitä yksin.

Ehkä meidän pitäisi antaa toistemme tarjota apuaan? Ehkä meidän pitäisi pyytää apua useammin? Ehkä silloin kokisimme molemminpuolisen kiitollisuuden?

Hiihtohenkinen Putous-show – rohkea markkinoija voittaa aina!

Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…

* * *

VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.

Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.

Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.

Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.

Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)

IMG_1925

Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.

 

 

img_2815

Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.

 

 

img_3223

Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.

 

 

img_3210

Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.

 

 

14191915_1233586660024940_1561666384516624301_n

Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.

 

 

img_5052

Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!

 

 

HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.

Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.

Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!

 

14232986_1234341453282794_5071952084935940167_n

Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.

 

 

img_5057

Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto

 

 

JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:

”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.

Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”

Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…

 

AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:

Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.

Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.

 

Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.

16406677_1379496765433928_3442694336731450069_n

Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!

 

LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää  Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!

 

Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:

 

img_2799

Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.

 

Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.

/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä

 

Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu, kun saa apua vaikeuksissa

Joulukuun kahdeskymmenes.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja kiitollisuuden äärellä. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolla on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa…

 

img_3611

Ambulanssissa.

 

Syyskuun kymmenes.

Keskipäivän aikaan putoan parista metristä. Urheiluhaaste, ja minun kohtaloni on tipahtaa oikealle jalalleni. Polvi taittuu, huutaa; tuntuu, että se on irti. Ambulanssi ajaa sairaalaan.

 

Syyskuun kahdeskymmeneskahdeksas.

Kaksi ja puoli viikkoa olen pomppinut julkisella lääkäriltä toiselle. Täysi epätietoisuus mistä on kyse. Pahempaa vai parempaa? Olen kyvytön liikkumaan ja kaikki työt ovat kaatuneet alta. Yrittäjä sairauslomalla. Ei oikeaa vakuutusta, jolla pääsisi nopeampaan hoitoon, eikä rahaa, jolla maksaa siitä.

Nyt saan vihdoin kuulla: polven monivamma.

Lääkäri laittaa jalkaan ortoosin ja käskee kotiin kuntoutumaan. Pienemmät vammat on korjattava isomman tieltä, ja sitten siirrytään mahdollisesti eturistisiteen leikkaukseen. Jalkaa ei saa liikkua sivusuunnassa; on oltava hyvin varovainen.

Nähdään viiden viikon päästä!

img_4190

Ortoosi ja kepit – lyömätön parivaljakko.

 

Syyskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Koetan totutella ajatukseen, että millekään ei voi nyt mitään. Näin on mentävä, on hyväksyttävä. On sallittava hitaat tunnit ja epätietoisuus. Epätoivo ja pelko.

Olen elänyt pitkää, vuosien etsikkoaikaa urani suhteen. Lopulta vain muutamia kuukausia aiemmin olen kovan työn tuloksena alkanut saada haluamani kaltaisia työkeikkoja. Olen puhkunut innosta ja jännityksestä alkaessani vihdoin löytää paikkaani.

Hienosti orastava uusi alku, mahdollisuus nousta jaloilleen. Ja sitten maailma vie jalat altani. Universumi näyttää minulle keskisormeaan.

img_3769

Vanhemmat siivoamassa syyskuussa.

 

Syyskuun kolmaskymmenes.

Ystäväni kantaa kaksi kassia ruokaa ovelleni. Asun yksin, enkä selviä nyt mistään ilman toisten ihmisten apua. Tähän tämä on mennyt. Pyydän ystävän tilinumeroa maksaakseni ostokset takaisin ja pahoittelen hänelle aiheuttamaani harmia. Tuntuu kamalalta vaivata.

”Oletko ajatellut niin päin, että ehkä minä ihan oikeasti haluan auttaa, että tämä on minulle ilo? Tämähän antaa valtavasti. Kyllähän sinä itsekin auttaisit, eikö?”, hän sanoo.

 

Lokakuun ensimmäinen.

Minulla on syntymäpäivä. Enpä toivonut sen menevän näin. Turhanpanttina ja yksin… Mitäpä näistä, koetan valehdella itselleni. Avaan television.

Yllättäen kaksi ystävääni säntää ovesta sisään. Heillä on kakkua, ilmapalloja ja samppanjaa! Hihitämme ja puhaltelemme serepentiiniä. Kaiken tämän päälle he kaappaavat minut autoon ja vievät vielä syömään. Oikeaan ravintolaan! Pääsen ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille puoleentoista kuukauteen!

Kukaan ei ole ennen yllättänyt minua näin. En ole ikinä voinut kuvitella olevani tällaisen yllätyksen arvoinen. Illalla tirautan pari onnenkyyneltä. Ne loistavat kuin tähdet pimeydessä.

img_3895 img_3906

 

 

Lokakuun kymmenes.

Kuukauden olen pyörittänyt arkea parin ihmisen apuringillä. He ovat ainoa kosketukseni ulkomaailmaan; minä en edelleenkään liiku juuri mihinkään. Rinki käy kaupassa ja kuskaa. Mutta syksyn päivät pimenevät, eikä kukaan muu ota yhteyttä. Mietin, mitä olen elämässäni tehnyt väärin, jotta olen joutunut tähän tilanteeseen. Maailma rullaa ilman minua.

Tuntuu, että olen aivan yksin ja silti soitan itse muille vain äärimmäisessä hädässä. En halua edelleenkään tuottaa kenellekään ylimääräistä harmia.

On helpompi olla yksin kuin toisille vaivaksi.

 

Lokakuun viidestoista.

Tapan aikaa. Joka päivä. En voi luvata kenellekään mitään, en myydä työtäni, sillä en tiedä voinko sitä tehdä. Ei ole voimiakaan, vamma polvessa vaikuttaa koko kehoon ja mieleen. Tuntuu, että kaikki valuu hukkaan. Maailma tuntuu epäreilulta; miksi minun ei anneta loistaa?

En kerro kenellekään kuinka paljon sattuu ja miten iltaisin itken epätoivoani. Odotan taas, että joku soittaisi. Kysyisi.

Eniten olen vihainen itselleni. Onko vika minussa? Soittaisinko itse hädässä olevalle? Pelkäisinkö kysyä? Ehkä olisin avuton heikkouden äärellä? Ehkä pelkäisin omaa voimattomuuttani? Että toinen kaataakin kaiken kipunsa päällemme enkä osaisi käsitellä sitä? Tai kaatuisin omien kiireideni alla? Ja sitten jättäisin soittamatta?

Niitäkö pelkäisin?

 

 

img_4274

 

Lokakuun kahdeskymmeneskuudes.

Ystävä vie minut matkalle Tallinnaan. Hihkun intoa, sillä saan terminaalissa hurjat vauhdit pyörätuolilla ja pääsen venäläiseen ravintolaan syömään blinejä. Asumme viiden tähden hotellissa. Ihmiseksi, joka on nukkunut kohta pari kuukautta retkihetekalla, kun ei pääse omaan, muutaman askeleen korkeudella olevaan alkovisänkyynsä, olen taivaissa. Aamupalalla vedän herkkuöverit, sillä tiedän palaavani kohta valmisruoka-arkeeni.

 

Marraskuun toinen.

Tätä iltaa olen odottanut lähes kaksi kuukautta. Tänään on lääkäri. Olen ladannut kaiken toivoni tähän iltaan. Kunto on huono ja odotan pääseväni leikkaukseen.

Lääkäri kutsuu sisään. Vääntää jalkaa kerran oikeaan, vääntää kerran vasempaan.

”Hyvin ovat ristisiteet kiinnittyneet. Nyt kotiin kuntouttamaan ja parin kuukauden päästä tänne takaisin. Sitten katsotaan tarvitsetko leikkausta. Kirjoitan sinulle sairaslomaa; sittenhän sinulla on hyvin aikaa kuntouttaa itseäsi.”

Minä olen juuri hetkeä aiemmin kertonut hänelle, että olen jutunut hakemaan rahaa sossun luukulta, sillä en muuten työkyvyttömänä selviä.

 

Marraskuun kolmas.

Minä itken. Miten von olla tällaisessa tilanteessa? Tunnen sisimmässäni, ettei tästä selvitä ilman leikkausta, mutta lääkärille minun on ollut turha siitä mitään sanoa. Olen menettämässä uskoni. Pitääkö vain alistua?

En voi ymmärtää miten parhaassa työiässä, innokkaimmassa yrittäjyyden lennossa olevaa ihmistä painetaan alas. En käsitä, että hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa julkisen sektorin palvelut on rakennettu palvelemaan veronmaksajia, minut halutaan jättää sänkyyn makaamaan, vaikka intoa tuoda osansa yhteiskuntaan olisi enemmän kuin ehkä koskaan. Niin kauan kuin malli on näin, eikö vakuutuksettomienkin pitäisi saada hieman parempaa ja yksilöllisempää hoitoa?

Näinkö loiste sammutetaan?

img_3683

Tämän kuvan julkaisin Snapchatissani jollain aamuyön hetkellä.

 

Marraskuun kahdeksas.

Viikon minä itken, kunnes on aika mennä fysioterapiaan. Sen olen valinnut yksityiseltä lääkäriasemalta jo aiemmin syksyllä. Maksoi mitä maksoi, on saatava paras kuntoutus. Puran ajatuksiani fysioterapeutilleni ja kysyn olisiko toisen, tämän lääkäriaseman, ortopedin mielipide tarpeen.

Tuntuu, etten pelkojeni keskellä uskalla tehdä mitään päätöksiä, ja siksi fysioterapeutti ottaa ohjat; järjestää minulle ajan huippuortopedille jo seuraavalle päivälle.

Kun on jumissa omissa pienissä sopukoissaan, voi olla uskomattoman vaikea nähdä mihinkään tai ottaa ratkaisevia askeleita.

 

Marraskuun yhdeksäs.

”Päätös on sinun”, uusi ortopedini toeteaa.

”Päästäksesi tarvitsemaasi kuntoon, leikkaus on tarpeen, mutta itse voit päättää sen ajankohdan.”

Koska en ole päässyt töihin, minulla ei ole varaa yksityiseen leikkaukseen. Jos en mene leikkaukseen, en pääse töihin. Kuukausien kuntoutuksen kera tuhansia  euroja, joita minulla ei ole.

Siinäpä vasta pulma.

 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas.

”Nyt alkaa loppua kestävyys. Viisi päivää leikkaukseen. Se on hekinen raja: pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voin aloittaa parantumisen.”

Näin olin kirjoittamassa tänään, kunnes ystäväni ehti ottaa yhteyttä. Kysyi tarvitsisinko apua, hänellä kun oli auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta). En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu, kun on tällaista lämpöä ympärillä! Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.”

 

Näin kirjoitan blogiini tämän pitkän päivän iltana. Olen hukannut aikaa jo riittämiiin ja päättänyt hoitaa homman kertarysäyksellä omasta pussista. Huolet painavat, mutta lopulta päätöstä ei ole ollut vaikea tehdä. Vaikka olen huojentunut, mietin kuinka selviydyn tulevasta. Leikkaus on nyt ainoa kiinnekohtani, muu tuntematonta.

 

Voitko ymmärtää, miltä tuntuu, kun tällaisessa tilanteessa toinen ihminen ottaa yllättäen yhteyttä, vie kauppaan ja kassalla yllätykseksesi maksaa muutaman kympin ruokaostokset!

img_4541

 

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Minut on leikattu.

Makaan sairaalan sängyssä ja lääkäri tulee kertomaan operaatiosta.

”Olipa hyvä, että tulit”, hän sanoo itsekin hieman ihmettyneenä. ”Eturistisiteesi oli täysin poikki, eikä kiinni edes pienelläkään säikeellä.”

Alan itkeä. Juuri nyt saattaisin istua kotona kuntouttamassa rikkinäistä polveani turhaan. Onnekseni olen uskaltanut kuunnella itseäni. Juuri nyt raha tuntuu toissijaiselta.

 

Joulukuun kahdeksas.

Monta päivää olen maannut yksin kotona. Sattuu ja väsyttää. Kirjoitan blogiini leikkauspotilaan vaikeasta arjesta (lue tästä).

Yhtäkkiä alan saada viestejä ja puheluita. Eihän kukaan toinen voi ymmärtää, jollei kerro rohkeasti, tajuan!

Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Joku on kiinnostunut. Saan kotiin suklaata ja sushia. Joku jopa pesee astiani, sitä en ole keneltäkään itse kehdannut pyytää.

Alan uskoa, että peloistani huolimatta saatan selviytyä.

 

Joulukuun kuudestoista.

Puhelin soi. Eräs ystäväni soittaa. On erään naisporukan pikujoulut, jonne minä en ole päässyt vammani takia osallistumaan. Koko parikymmenhenkinen jengi on kaiuttimen päässä.

”Soitetaan täältä sinulle hyvän joulun tervehdystä. Haluamme antaa joululahjan huoliasi helpottamaan. Me haluamme sinut jaloillesi ja töihin takaisin. Sinua tarvitaan”, he sanovat.

Kyse on upeasta joululahjasta. Sellaisesta, jonka äärellä minä muutun sanattomaksi.

 

img_4753

Puhelun aikana minulle lähetettiin kortti lahjastani. Sen sisältö on yksityinen, mutta haluan jakaa siitä muutaman sanan, jotka olivat minulle merkityksellisempiä, kuin ehkä mikään muu pitkään aikaan. Joku haluaa minut takaisin työkuntoon ja osoittaa siihen tukensa. Ihmiseksi, joka on tottunut viime vuodet kulkemaan omillaan, vailla suurempaa kannustusta tai tukea… ei, minulla ei ole sanoja.

 

Joulukuun kahdeskymmenes.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja ylitsevuotavan kiitollisuuden äärellä, jonka perjantainen puhelu räjäytti. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolloin on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa.

Jos minun, yleensä sanoistani sukkelan, on vaikeaa löytää lähellekään riittävät sanat kuvaamaan sitä mitä toisten apu tarkoittaa vaikeassa tilanteessa olevalle, ehkä joku toinen ei löydä oikeita sanoja laisinkaan. Siksi on pakko kuvata tuo kuukausien ketju, jonka olen elänyt; myös toisten kaltaisteni puolesta. Se on ainoa mahdollinen tapa saada sinut ymmärtämään kiitollisuuteni.

Vaikka kaiken muun tästä syksystä unohtaisinkin, on yksi asia, jonka haluan pysyvän. Haluan muistaa, että tärkeimmät autettavat löytyvät usein läheltä. Kun tiedän, että jollain lähelläni on hätä, minun on muistettava ottaa häneen yhteyttä. Kysyä kuinka hän voi, ja huolimatta siitä onko minulla kiire tai pelkäänkö apuni olevan riittämätön tarjota hänelle apuaan. Sen minä haluan muistaa; kun tiedän, että joku voi huonosti, minä kysyn hänen kuulumisiaan ja autan tavalla, jolla voin. Joskus se voi olla rahaa, joskus se voi olla aikaa, ruokaa, kannustavia ajatuksia – mitä tahansa.

Haluan tarinani jakamalla taata sen, että ei ole vääriä tapoja auttaa. Usein riittää vain se, että ilmoittaa olevansa olemassa ja valmiina auttamaan. Kysyy mitä kuuluu, kun tietää läheisen elävän vaikeita aikoja.

 

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Pian on joulu.

img_4688

Tämä teksti on kirjoitettu kiitokseksi ja kunnianosoitukseksi kaikille teille, jotka olette minua auttaneet. Jokainen teistä kyllä tietää, kenelle nämä sanat ohjautuvat, enkä yksityisyyssyistä nimiänne tähän kirjaa, vaikka mieli tekisikin. Ajatella; vaikka yksinäisyyteni on ollut valtava, on minulla hurja joukko, joka välittää. Se parantaa enemmän kuin mikään muu. Minulla on vielä edessä kuukausien kova kuntoutus ja apua tulen edelleen tarvitsemaan – ehkä uskallan sitä nyt jo rohkeammin pyytää.

Kirjoittaminen on nyt ainoa, johon kiitoksessani pystyn, eivätkä nämäkään sanat riitä. Ehkä kiitokseni mitataan tulevissa teoissani? Tai ehkä se on jo annettu.

Ikuisesti kiitollisena,

Maija

Järjetön päivä – kiitos siitä!

Te olette yllättäneet minut! Olen saanut aivan järjettömän määrän ehdotuksia työharjoittelupaikasta. Kaiken kaikkiaan päivän on ollut ihan järjetön, aurinko paistaa! Olen vilpittömän kiitollinen ja iloinen, että tarjoukseni on purrut ja laittanut valtavan joukon ihmisiä liikkeelle. Ja mikä parasta, tarjous on vielä auki; teen päätöksiä vasta ensi viikon jälkeen, jotta saan perehdyttyä tarjouksiin ja tavattua teistä ne, jotka otan mukaan finaalikierrokselle.

Tehkää nyt valinnastani mahdollisimman vaikeaa ja antakaa ehdotusten virrata!

Pusuja ja haleja ja kaikkia mahdollisia ihania asioita.

20140612-210825-76105711.jpg

/Äm, kiitollisna

Päivän palapeli

Tämä on ollut taas tällainen päivä: viuhvauh joka suuntaan. Tulin äsken kotiin ja oli ihan hirveä nälkä. Piti vielä käydä ruokakaupassa kuolemannälkäisenä. Virhe! Taas muistutus itselle siitä, että ei saa jättää liian pitkiä ruokailuvälejä vaikka nälkä ei tuntuisikaan kiireen keskellä. Nyt sitten ahmin ja hotkin täällä ruokaa tyhjään vatsaan edes maistamatta sitä.

Päivän pysähdyshetki oli Jenniemilian Rakastan siis olen -lukupiirin viimeinen kerta. Teimme hauskan harjoituksen; sen monelle tutun aarrekartta-leikkaa-liimaa-hassuttelun, mutta siten, että toiset ryhmän jäsenet keräsivät leikkeitä lehdistä minulle. Tällaisen päivän palapelin ihanat ystäväni minulle kokosivat:

aarrekartta

Hyvin he ovat minut kuudessa viikossa oppineet tuntemaan! Paljon osuvia ajatuksia. Ja mikä jännää, juuri minulle kaikki olivat koonneet paljon tekstejä, muille enemmän kuvia. Itsekin nimittäin keräilin muille paljon erilaisia lauseita, sillä – no, te tiedätte miten tärkeitä juuri sanat ovat minulle.

Tähän päivään liittyy myös uusia mahtavia blogilukemia. Teitä on ihan valtava määrä ja olen päästäni pyörällä! Ja sen kunniaksi minä nappasin kaupasta tiistaikaljan ja nyt kippistän tälle päivälle ja tulevaisuudelle. Ihanaa kun voi tehdä tällaisia pieniä yllättäviä suunnanmuutoksia päivässä – olin menossa salille treenaamaan, mutta päätinkin vaihtaa treenin kunnon ruokaan ja juomaan.

sol

Kiitos kun luette, ja kiitos mahtavista kommenteista rahablogeihini!

/Ämmä, cheers!

Kiittämättömyys v**#ttaa!

Mä nyt ihan vaan vähän moralisoin! Mitä hittoa on tapahtunut ihmisten kyvylle sanoa kiitos!?

Tampereen juna-asema, toinen pääsiäispäivä kello 12.30. Minä olen juuri aloittamassa tuskaisen taipaleen taajamajunalla Helsinkiin. Pihi kun olen, hyppäsin veljeni kyytiin Tampereelle ja jatkan 13 euroa Inter City -junaa halvemmalla paikallisjunalla, olenhan elänyt per**le yhteiskunnan tuella viimeiset kuukaudet ja pienikin säästö on tilanteessani elintärkeä!

”Hetkinen, onko paikallisjunassa vessaa?”, alan pohtia seitsemän minuuttia ennen junaan astumista. Teen suuren päätöksen. Olen suunnitellut ostavani matkalle R-kioskista kahvin, mutta päätänkin uhrata tuon rahan aseman vessaan. Se maksaa euron.

”Ryöstöä”, mutisen räplätessä lompakkoani auki vessan oven edessä ja sujautan euron kolikon karvaita kyyneleitä itkien koneeseen. Ovi raksahtaa auki.

Perässäni sisälle syöksähtää kaksi parikymppistä naista, joiden hyvin varakkaan oloinen isä jää odottamaan oven ulkopuolelle. Syöksähtävät sisään ja säntäävät kukin omiin vessakoppeihinsa. ?? Kumpikaan ei sano mitään, ei tarjoa minulle rahaa. EI SANO KIITOS! Vaikka minä olen juuri kustantanut heidän pissalystinsä. Olisin voinut vaan vetää oven kiinni heidän edestään, mutta sen sijaan pidin sitä heille auki! Kiehun vihaa ja tuijotan heitä käsiä pestessäni lavuaarilla peilin kautta suoraan silmiin! Kumpikaan ei sano edelleenkään mitään vaikka varmasti aistivat hiljaisen kysymykseni heille: ”Mitä v**#ttua?!”

Astumme yhtä aikaa ulos vessasta ja kävelemme samalle junalle. Tuijotan heitä edelleen kiukkuisena.

Ihan sama minulle se euro, olinhan menossa vessaan muutenkin, mutta kyllä minä hieman iloisemmin olisin matkan aloittanut jos olisin saanut heiltä ihan vaan pienen kiitoksen. Vai vaadinko liikoja?

Mitä hittoa on tapahtunut kiitokselle? Eikö täällä edes osata enää kiittää?

20140421-124640.jpg

/Maija, täti, joka heristää nyt ihan vähän sormea täällä R-junassa Helsinkiin!

Yhtä kysymysmerkkiä

Tänään mä oon näin

20140411-093648.jpg
Niinku sillee että MITÄ TAPHTUU JUST NYT! Ihan joka ainoa taivaankappale näyttää olevan aika lailla täydellisessä järjestyksessä, ja aivan mahtavia asioita tapahtuu just nyt. Olen yhtä kauhistuksen ja innostuksen sekaista kysymysmerkkiä.

20140411-093918.jpg
Kaiken muun lisäksi MaiLifesta on tullut nyt ihan oikea blogi! Lukijoita on aivan valtava määrä, ja taas on pakko pysähtyä kiittämään teitä kaikkia uusia ja vanhoja lukijoita! Te tette tästä niin siistiä!

Pakko myös tunnustaa, että tällä viikolla olen ollut ihan valtavan kiitollinen, että minut jätettiin ja pääsin takaisin Suomeen. Yksinkertaisesti näin. Mitään näin hienoa ei olisi siellä voinut koskaan tapahtua! Ja sitä paitsi tänään, juuri TÄNÄÄN, olen vapaampi ja rakastan eniten kuin koskaan aiemmin elämässäni!

20140411-094409.jpg
Hyvää huomenta, rakkaat blogiystäväni!

/Maija, jättenöjd med ALLT

Huomenta Suomi, paremmin ei vois pyyhkii!

Viime päivinä blogini äärelle on päätynyt hyvin moni uusi lukija. Tervetuloa teistä jokaiselle! Olen kovin kiitollinen, että olet löytänyt tänne ja ryhtynyt blogiystäväkseni. Ehkä pysyt täällä vain hetken tai sitten palaat takaisin kerta toisensa jälkeen. Ota kiinni niistä ajatuksistani, jotka sinuun resonoivat eniten! Olen täällä sinua varten ja siksi kuulen mielelläni myös sinusta. Voit olla minuun yhteydessä milloin tahansa, keskustella blogini kommenteissa, liittyä Facebookin MaiLife-ryhmään – ja kokiessasi tosikolahduksen, jakaa ajatuksiani myös tuttavillesi.

Päälimmäisin tunne, jota tällä hetkellä tunnen on sanoinkuvaamaton kiitollisuus, ilo ja onni! Vaikeitten elämänvaiheitten jälkeen tuntuu pitkästä aikaa siltä, että elämä voittaa ja tämä upea kevätaurinko tunkee jokaiseen tyhjään soluun minussa. Te olette syy siihen, että tänään voin sanoa: Huomenta Suomi, paremmin ei vois pyyhkii!

pusu

/Maija, lentosuukkoja lähetellen, kiitollisena sinusta