Epäluottamus eristää ihmiset toisistaan – tarina komeasta argentiinalaisesta

Kävelen pitkin mallorcalaista rantakatua omiin ajatuksiini syventyneenä. Naputan samalla kiivaasti kännykän muistioon mieleeni juuri pälkähtänyttä ajatusta, olenhan vetäytynyt reissuun kirjoittamaan isoa urakkaa valmiimmaksi, ja tekstinpalaset tunkevat tajuntaani nyt kaikkialla. Kirjoitustyö on matkani päätarkoitus, ja päivissäni on jo selkeä rytmi: herättyäni suuntaan aamulenkille ja sitten palaan takaisin vuokraamalleni yksityisasunnolle kirjoittamaan koko päiväksi. Tänä aamuna olen päättänyt kuitenkin tehdä toisin ja lähteä rantaan ottamaan aurinkoa hetkeksi ennen päivän töitä.

Luoja paratkoon sitä saksankielistä juhlatunnelmaa, joka jo aamukymmeneltä kohoaa silmieni eteen kipittäessäni kovaa vauhtia ohi saksalaisturistien kansoittaman aurinkorannan. Aamuisilla lenkeilläni olen löytänyt pienen paikallisten suosiman, rauhallisen yksityisrannan pienen kävelymatkan päästä, mutta sinne pitää kulkea ohi kaiken tämän hulluuden. 

Päänsisäinen luova kaaokseni sekä aamuauringon ja viinan marinoimat turistit; kaikki tässä yhdessä hetkessä kokemani maailmat sekoittuvat kummallisella tavalla päässäni ja tuntuu lähinnä, että olisin saksalaisten kanssa jalkapallo-ottelussa. Tiedätkö sen kummallisen mölinän, joka syntyy joukkuettaan kannattavista mieskatsojista jalkapallopelissä? Se kaikuu kovaa korvissani nyt.

Siksi suorastaan hätkähdän, kun joku suhauttaa polkupyörällään vierelleni.

”Huh, minun piti oikein ottaa rivakampi tahti tuolla turistien ja autojen lomassa, kun yritin saada sinut kiinni”, tuntematon mies sanoo espanjaa särähtelevällä englannillaan.

”Niin, taidan olla aika nopea kävelijä”, tuumaan hänelle ihmetellen tuota täyttä katkosta maailmaan, jossa juuri olen kulkenut saksalaisten jalkapallokenttien kautta. Kuka ihme tämä mies on ja kuinka pitkään hän on kävelyäni jo seurannut?

Hän pyytää lupaa saada pyöräillä vierelläni, kysyy minne olen matkalla. Nyökkään hänelle hyväksyvästi, ja kerron yksitysrannasta, jolle olen menossa. Samaan hengenvetoon tajuan pahoitella omaa poissaolevuuttani ja kerron, että menen nyt muissa maailmoissa, sillä olen tarkoituksella vetäytynyt yksinoloon.

”Aah, Suomi! Minä olen Argentiinasta kotoisin”, mies sanoo huomattavan huojentuneena kun kerron, etten ole saksalainen.

”Miksi haluat olla yksin?” hän kysyy.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta, kaikuu suomalainen mantra päässäni. Mutta täällä espanjalaisella rannalla, argentiinalaisen pyöräillessä vieressä, tuota yksityisyyttä ei tunneta.

Kerron olevani toimittaja ja kirjoitushommissa tällä matkalla. Sitä en kuitenkaan argentiinalaiselle tunnusta, että toivoisin hänen jättävän minut rauhaan. Mitä ihmettä hän haluaa? Ja miksi kaikesta tästä ihmisvirrasta hän on päättänyt lähteä juuri minun perääni?

Juttelen niitä näitä osoittamatta isompaa kiinnostusta häneen, sellainen on ennenkin pelastanut kuumottavista tilanteista.

Huojennukseni on tienristeys. Saavumme kujalle, josta erkanee tie rannalle. Hänen pyöräilymatkansa päätepiste jatkuu toiseen suuntaan risteyksestä, ja hyvästelemme.

”Oli hauska tavata, nähdään taas”, huikkaan hänelle kevyesti ja olen valmiina sujahtamaan taas kirjailijamaailmaani, mieleni suojiin turvallisen rauhalliseen paikkaan, jossa saan olla poissa kenenkään katseilta.

Nyt tuon rauhan kuitenkin rikkoo sinne pilkahtava kummallinen ajatus: Olisipa ehkä ollutkin hauskaa vielä jatkaa matkaa argentiinalaisen kanssa, miksi halusin hänestä nopeasti eroon? Ehkä eristäytyneisyyteni olisi vielä hetken pidempään kestänyt keskustelua hänen kanssaan.

 

KULJEN muutaman metrin, kun takaani kuuluu pyrönjarrujen kitinä.

”Sallisitko, jos kävelisin kanssasi vielä hetken”, argentiinalainen kysyy kauniisti. Hän on kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt perääni uudelleen.

Itsehän jatkoa tilasin, hymähdän mielessäni, ja annan hänelle taas luvan. Hän hyppää pois pyörän selästä ja alkaa taluttaa kulkupeliään.

Hän kysyy mistä kirjoitan kirjaa, ja kerron, että se on tarina, joka pohjaa omiin kokemuksiini elämässä.

”Olet noin nuori, kuinka sinulla voi olla niin paljon jo nyt elettyä elämää, että siitä saa ihan kirjan?”, hän ihmettelee.

Kerron olevani jo 37-vuotias, mutta kai tähänkin ikääni nähden ehtinyt aika paljon kokea, jotta kirjoittaa kannattaa.

”Mutta uskon kyllä, että meillä kaikilla on tarina, jossa riittää aineksia muille jaettavaksi”, jatkan ja katsahdan häntä.

Hän pysähtyy, selvästi pohtien asiaa, ja alkaa kertoa omaa tarinaansa siitä, kuinka Argentiinasta lähdettyään on reissannut ympäri maailmaa asettuen nyt Mallorcalle. Se on kiehtova tarina, ja hän… no, onhan hän nyt ihan syötävän komea.

 

OLEMME saapuneet rannalle, ja ehtineet jo jutella hyvän tovin, mutta argentiinalainen tuntuu toivovan keskustelullemme vielä jatkoa. Hän katsahtaa minua, ja sanoo taas kysyvän näköisenä:

”Taidat nyt haluta takaisin omaan rauhaasi?”

 

Mallorcan Arenalissa näyttää tältä.

 

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin pyytää häntä jäämään vielä seuraani tai kauniisti kehottaa tässä vaiheessa poistumaan.

Vaikka mihin suuntaan aivoni ajattelurattaat haluaisinkaan kääntää, en voi välttyä miettimästä, mitä tuo mies haluaa. Hän on maailman kohtelian, kiinnostavin ja rauhallisin, mutta silti minä pelkään mitä hän saattaisikaan minulle tehdä tai minulta haluta, jos sallisin hänelle vielä seuraani.

”Kyllä, jos et pahastu, niin jatkaisin päivää nyt yksin, sillä tämä kirjoitusprosessi tunkee läpi kaikkialta, vastaan hänelle totuudemukaisesti, ja jatkan:

”Ehkä näemme vielä uudelleen”.

Näin hyvästelemme jo toistamiseen. Alan kävellä kohti rannan toista laitaa, suojaan ja mahdollisimman kauas hänestä. Näen miten argentiinalainen raahaa polkupyöräänsä pitkiä betonirappusia ylös mäenrinnettä, ja minua hymyilyttää, sillä onhan tuo näkymä suhteellisen suloinen. Huomaan miten hän pysähtyy rappusten yläpäähän ja jää pitkäksi aikaa sinne tuijottamaan rantaa. Tunnen poraavan katseen myös selässäni, ja hyvin hitaasti, jotain kammottavaa käännettä peläten, alan riisua vaatteitani niiden alle pukemieni bikinien päältä.

Asetan pyyhkeen maahan ja tartun kirjaan, jonka olen rantalukemisekseni ottanut mukaan. Kirja tarjoaa minulle turvallisen keinon päästä pois tilanteesta omaan rauhaani. Syvennyn siihen hetkeksi, ja kun nostan pääni seuraavan kerran, huomaan, että argentiinalainen on laskeutunut takaisin alas rappusia ja istuu nyt rantalaiturilla.

Työnnän pääni takaisin kirjaan ja vannotan itseni pysymään täällä niin pitkään, että mies lähtee pois. Ehkä hän odottaisi ikuisuuden vain päästäkseen takaisin seuraani? Pääni hakkaa kaikenlaisia kauhukertomuksia siitä, miten yksin matkustava nainen on vuosien jälkeen ajautunut luurankona rantaan kaiken kokemansa kauhun jäljiltä.

Seuraavan kerran, kun nostan pääni kirjasta, argentiinalaista ei enää näy.

Tässä minun salainen, ihana rantani.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta. Tämä mantra tarkoittaa, että muille on annettava oma tila, niin minun muille kuin muiden minulle, eikä sinne saa mennä omilla muka tärkeillä asioillaan sorkkimaan. Eikä, luoja paratkoon, ainakaan keskeyttää ihmistä silloin, kun hän näyttää vetäytyneen omaan rauhaansa.

Tätä mantraa olen miettinyt läpikotaisin nyt tavattuani argentiinalaisen. Olen pohtinut pääni puhki pelkoa; sitä itselleni tuttua asetelmaa, jossa aina tällaisessa tilanteessa valitsen paeta. Vain varmuuden vuoksiko valitsen epäillä toisesta pahinta ja työntää hänet syrjään, jotta säästyisin?

Miltä haluan säästyä? Mistä pelkoni kumpuaa?

Olen miettinyt luottamusta toisiin ihmisiin. Miksi aina ajattelen ensimmäisenä, että he haluavat minulle jotain pahaa? Pohdin luottamusta itseeni: uskallanko todella avautua toiselle ja antaa palan itsestäni?

Miksi nyt suljin mahdollisuuden pois, monta kertaa? Vetosin kirjailijan kiireisiini; perustelin päätöstäni vetäytyä tarpeeseellani olla yksin ja ajatella. Ne ovat täysin totta, ja kirjoittaminen tärkein prioriteetti reissullani, mutta olisinko kuitenkin vielä pienen hetken vielä voinut toimia toisin ja päästää argentiinalaisen hetkeksi pidempään elämääni, jotta voisin kuulla hänen tarinaansa vielä syvempään. Ehkä hän ei olisikaan nylkenyt minua luurangoksi Välimeren vietäväksi.

Kannattaako aina ajatella pahinta toisesta?

 

YKSINÄISYYTTÄ koskevissa tutkimuksissa on tultu yhteen erityiseen tulokseen: Yksinäiseksi itsensä kokevat tuntevat suurempaa luottamuspuolaa toisia ihmisiä kohtaan. Muut ihmiset näyttäytyvät yksinäiselle uhakana, ja tämä estää toisten lähelle päästämisen ja heihin tutustumisen.

Olen itse aina ollut tällainen: lähtökohtaisesti pelkään toisten ihmisten tarkoitusperiä, sitä, mitä muut minusta haluavat.

On jännä, että esimerkiksi olen itse ylipäänsä onnistunut olemaan kahdessa pidemmässä parisuhteessa, sillä minun on luottamuksen takia hyvin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tämähän on suorastaan ristiriitaista: toisaalta olen maailman helposti lähestyttävin ihminen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa – kirjoitankin syvimmistä tuntemuksistani muille hyvin avoimesti.

Mutta siellä, kaiken keskellä, kulkee tarkka raja, sellainen, joka eristää tiukimman yksityisyyden ja syvimmät tunteet ulkopuolisilta, estää sellaisen läheisen, ihminen ihmiselle -tutustumisen. Sen rajan rakentaa pelko siitä, että toinen satuttaa ja haluaa vain hyötyä sekä saatuaan haluamansa hylkää.

Tuo pelon raja eristää minut muista, tukahduttaa aidon yhteyden mahdollisuuden ja syvempien suhteiden syntymisen.

ON tunnustettava kaksi asiaa. Ensinnäkin, juuri nyt, palatessani mielessäni eiliseen kohtaamiseen, harmittaa vietävästi, etten kutsunut argentiinalaista sittenkin seuraani pidemmäksi aikaa. Se olisi voinut avata minulle aivan uuden maailman, tätäkin tekstiä isompia ajatuksia, mutta jotka nyt päätin sulkea pois, sillä toisen yksityisyyteen ei tungeta. Ja se, että suljin itseni häneltä, tarkoitti nyt, että  minun epäluottamukseni eristi meidät ihmisinä toisistamme.

Toiseksi, tämän tekstin kirjoittaminen nolottaa, sillä kuva minustahan on sellainen, että heittäydyn aina kaikkeen ja annan palaa. Sitä kuvaahan minun tulisi ylläpitää ja kertoa seikkailuista, joihin komean argentiinalaisen kanssa sysäydyin, eikö niin?

Mutta ei. Nyt minä kirjoitan tätä sinulle, ja totean: Ihmisellä voi olla isoja ajatusten lukkoja suhteessa luottamukseen. Näihin omiin rajoihini on perehdyttävä, mietittävä mistä ne syntyvät ja mitkä on niiden syyt. Ja erityisesti: voisiko asialle tehdä jotain, jotta saisi takaisin luottamuksen? Sillä enhän minäkään toivo, että lopun elämääni annan pelkojeni rakentamien rajojen eristää minut toisista ihmisistä.

Mutta vaikka tuo eilinen vain pieni hetki se lopulta oli, ajatella, minkälaisen ajatuksen tuo kohtaaminen argentiinalaisen kanssa saattoikaan synnyttää!

 

Tämä leveä hymy siitä syystä, komealle argentiinalaiselle. Ja ehkä vähän siitäkin, etten ainakaan tällä kertaa päätynyt luurangoksi Välimereen. Ja ihan ehdottomasti siksi, että jo viikon oltuani, ja voimaannuttuani itse tästä tekstistäni, olen nyt menossa ensimmäistä kertaa ulos illalliselle tällä reissualla. Ja ehkä hymy vähän siitäkin, että huomisen aamuni ajattelin aloittaa taas omalla yksityisellä rannallani… Katsotaan, kuinka sitten käy!

/Äm

Mainokset

Valtavan varmuuden aallot – olen nyt kirjailija, ja haluan, että tämä tarinani saa sinutkin uskomaan unelmaasi!

ISTUN villasukat jalassa mallorcalaisen talon terassilla ja siemailen kylmää cavaa. Juoman joukossa kelluu mansikka, jonka pinta poreilee pirteästi cavan kuplien kiinnittyessä siihen. Tuuli puhaltaa kauniisti viilentäen iltapäivän auringon paahteessa koko ajan kuumenevaa sijaani terassin sinisellä sohvalla. Tuijotan talven puristuksessa valkoisen kalpeaksi muuttuneita sääriäni. Katse kiinnittyy villasukkiini: Kummallista, miten villasukat eivät suinkaan hiosta kehoa lisää, vaan viilentävät jalkojani.

Olo on raukea ja kiireisten päivien jälkeen kulman takaa kaiken pysäyttänyt loman alku väsyttää. Koko kulkenut kevät tuntuu kohinana kehossa, rytminä, joka vihdoin on vaihtumassa hetkeksi kiivaasta rummutuksesta kevyen leppoisaan. Vaikka olisi paljon tehtävää ja nähtävää, juuri nyt tämä yhden naisen kokonaisuus haluaa vain olla juuri tässä näin; vailla mitään pakkoa tai kiirettä mennä mihinkään.

Käsillä on se hetki, kun on siirtymävaiheessa: menossa myllerryksestä uuteen moodiin. Käsillä on se hetki, kun maistelee jotain uutta asetelmaa niin ruumiissaan kuin sielussaan.

Käsillä on valtavan varmuuden hetki, jos kaiken ihan atomeiksi juuri nyt kiteytän.


MENNYT kevät on ollut hurja, täynnä tapahtumia ja liikettä. Niin paljon kaikkea, että en ole itse oikein meinannut perässä pysyä, enkä sinuakaan siellä pitää.

Nyt on jo aamupäivä, ja tulin hetki sitten aamulenkiltä. Upea, turkoosi meri ja sen takana siintävät vuoret saavat sieluni lepäämään, rauhoittumaan.

Olen tullut pariksi viikoksi Mallorcalle lomalle ja kirjoittamaan. Kevät, kaikessa kohinassaan, on nimittäin tuonut minulle jotain aivan uutta, uuden osan identiteettiini, jota nyt vähitellen mielessäni maistelen.

Kirjailija. Ihan virallinen ja oikea, sellainen minusta on tullut.

Allekirjoitin kustannussopimuksen Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, ja kirjani, josta kerron myöhemmin enemmän, julkaistaan syksyllä 2020.

Jännää, miten luonnolliselta kaikki tuntuu. Kun sain tiedon, että kirjani halutaan julkaista, en suinkaan hyppinyt tasajalkaa onnestaa, vaan nyökkäsin kevyesti ja totesin mielessäni:

”Näinhän tämän kaiken piti mennä.”


TIEDÄTKÖ tuon tunteen? Sen, kun iso työ on tehty ja vahva usko itseen on vienyt minua eteenpäin, ja sitten kaiken konkretisoituessa vain tietää, että kaikki on näin oikein – juuri tähän olen tähdännyt ja näin, juuri nyt ja tässä hetkessä kaikki sitten vain saa loppuhuipennuksen.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kirjan, tiennyt, että se on luonteva ja tarvittava askel elämässäni, mutta olen joutunut odottamaan oikeaa hetkeä sen toteutumiselle – on täytynyt löytää oikea näkökulma, kerätä riittävästi omaa näkemystä ja kokemusta ja käydä läpi tämä kirjaimellisesti kova helvetti, jonka aalloissa olen viime vuodet joutunut pyörimään. Olen tiennyt sisimmässäni, ettei ennen tätä kevättä ole ollut oikea aika.

Mutta sitten, jossain kohtaa kaikki vaan asettuu oikealla tavalla paikoilleen. Sitä tapaa oikeat ihmiset, saa tarvittavan peilin ajatuksilleen, ja mikä tärkeintä: Löytää ne, jotka todella uskovat ja haluavat tukea näissä tavoitteissa ja unelmissa.

Ja sitten tulee se hetki, aalto, joka syöksyy valtavan varmuuden siitä, että juuri näin kaiken on pitänyt mennä ja että ”mitäpä ihmeellistä tässäkään nyt sitten on” – siis se fiilis, miten oikealta kaikki voikaan tuntua!

Sinulle haluan vain tänään toivoa uskoa siihen, että oikeat asiat tapahtuvat kyllä, kun niiden aika on. Kaikki unelmat eivät suinkaan toteudu, mutta mistään ei kannata mustasukkaisesti pitää kiinni. Kyllä sitä syvimmällä sisällään tietää sen, minkä unelman on tarkoitus kantaa; ne ovat niitä asioita, joihin antaa ihan kaikkensa ja joiden eteen on valmis näkemään valtavasti vaivaa.

Ehkä se valtava varmuus liittyykin tiettyihin tärkeimpiin unelmiin koko ajan. Ehkä, jos varmuutta ei koe lainkaan, sellaiset asiat eivät ole tärkeitä unelmia edes alkujaan? Näitä unelmia testataan matkan varrella koko ajan, mutta jokin niissä oikeissa ja kaikista tärkeimmissä asioissa pitää koko ajan kiinni siten, ettei ole valmis luovuttamaan. Erilaisia polkuja unelman toteutumiselle varmasti täytyy tutkia, sillä polku ei ole millään tavoin suora.

Mutta ne oikeat asiat tapahtuvat, ja kun ne tapahtuvat sitä vain nyökkää hiljaa itsekseen ja hymyilee: Tuntee valtavan varmuuden; se, niin uskon, on kaiken kovan työn paras palkinto.


VALTAVAAN varmuuteen ei suinkaan voi jäädä kellumaan, mutta se ohjaa minua koko ajan eteenpäin. Paljon on työtä vielä tehtävänä. Nyt minä siis sitten kirjoitan Mallorcalla kuin mikäkin kunnon kirjailija konsanaan. Sain täältä lainakseni asunnon tuttaviltani, jotka lähtivät Mallorcan kodistaan lomalle Suomeen.

Koko matkani päätarkoitus on kirjoittaa kirjaa, mutta toivon, että pääsen myös vähän katselemaan maisemia kävelyetäisyyden takaakin. Parille päivälle suunnittelen jotain reissua, mutta oikeastaan tämäkin jo riittää. Toivon todella, että saan nyt suhteellisen paljon kirjoitettua, ja kirjan hyvin liikkeelle. Olen sitä toki jo paljon kirjoittanut, ja blogini ystävänä ilahdut varmasti siitä tiedosta, että täältäkin tuttuja asioita se tulee käsittelemään. Mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Oi ihanuutta, oi autuutta! Lämpimiä tuulia ja valtavan varmuuden aaltoja sinulle ystäväni!

❤ Äm

Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Hello, Mr Gray!

IMG_9738
Tältä näyttää seuraavien iltojeni sänkyaktiviteetti. On aika aloittaa perehtyminen naisen elämän peruskysymyksiin. Kaikenlaisesta sitä ehtiikin jäädä paitsi kun on Norjassa – tämä vaje korjataan nyt.

Hello, Mr Gray! Hyvää yötä, pupuset!

/Ämmä, ihan vähän korvat punoittaen…

Inspiraatio, where art thou?

Tämän päivän avainsana on ollut inspiraatio. Sitä olen kovasti koettanut etsiä; kysynyt teiltäkin apua. Kiitos kaikille Facebookissa inspiraation aihioita minulle jakaneille, hyödynnän kaiken sen lähipäivinä, en vielä tosin tiedä miten…

Tämä puolestaan on ihan puhtaasti salakuva.

tehtaalla3

Jos jään kiinni sen ottamisesta, ni syytän olosuhteita. Oli pakko ottaa kuva, koska tuo on Herra Isoherra, kalatehtaan pomo. Se josta kerroin! Siinä takana on se monitori, josta se minuakin väijyi viimeksi kun olin kalanperkuuhommissa.

Inspiraation etsimisessä piti mennä tänään näin pitkälle: kysymään että olisiko niitä suolistustöitä tarjolla. Huh, nyt on sekin hetki nähty, että haluan suolistamaan!

tehtaalla1

Mutta tuota käytävää ei enää tänän vuonna kuljeta. En minä enkä ne moottorisahamurhaajat, jotka – kato nyt – voi nähdä tuossa käytävillä verisissä sadevaatteissaan. Jos vähän pistät mielikuvitusta peliin!

tehtaalla2

Siinä on viimeisten kalojen päät, jotka täällä on sivallettu. Sea Hunter ja se toinen laiva jonka nimeä en muista ovat heittäneet kumihanskat tiskiin. Pyörivät merellä pitkään etsimässä seitä kunnes myrsky yllätti ne ja ne joutuivat palaamaan satamaan. Lähtivät takaisin merelle myrskyn laannuttua, mutta saman tien tuli toinen tuulenremakka, joka pakotti ne joululomalle.

Viidenminuutinmies Steveä en nähnyt. Tavallaan hyvä. En ollut meikannut. No, toisaalta viimeksi se on nähnyt minut kalansuolet naamalla, joten olisiko se nyt sitten ollut niin kamalaa. Ja sitä paitsi: TORSTAINA ON KALATEHTAAN PIKKUJOULUT!

Menen.

Ajattelen niin, että jos on ollut yhden kerran työvuorossa, niin on pikkujoulunsa ansainnut.

Meikkaan!

Jos torstain jälkeen en ole inspiroitunut, niin en sitten koskaan.

tehtaalla5

Kävin minä tuollakin. Asvossa. Siellä kirpputorilla, jossa on kahvila. Muistatko? Ajattelin, että jos siitä vähän inspiraatiota kirpputorilta sitten kun ei töitäkään ole tarjolla. Ekan kirjan taktiikalla, joka siis menee niin, että ensimmäinen kirja, jonka käsi hyllystä tavoittaa otetaan ja ostetaan, poimin kirpparin divarista itselleni luettavaa. Tämän!

tehtaalla6

tehtaalla4

Takakannessa lukee noin vapaasti suomennettuna:

”Minusta ihmisten elämä täällä maapallolla on kuin loputonta ryhmätyötä. Tehtävä, joka on annettu aikojen alussa on seuraava: Varmistakaa, että näette ympärillenne. Selvittäkää, miten voitte parhaalla tavalla organisoitua ja hyödyntää luontoa. Kuvatkaa omin sanoin millaista on olla ihminen. Ottakaa selvää miten kaikki liittyy yhteen ja miksi te olette täällä. Käyttäkää se aika, jonka tarvitsette.”

Tämä ekan kirjan taktiikka on pettämätön. Vai mitä olet mieltä?

/Äm, joka ottaa nyt sen ajan jonka tarvitsee, inspiraation etsintä jatkuu…

Älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä

Huomenta. Pari tuntia jaksoin olla istuma-asennossa. Villeissä kuvitelmissani olin suunnitellut lähteväni käymään asioilla, mutta vedettyäni housut jalkaan ja pakattuani laukun tuli niin heikottava ja huono olo, että oli pakko painua makuuasentoon uudelleen.

Tables have turned: nyt on tämän karvapallon vuoro toimia minun sairaanhoitajanani.

sairaanhoitaja

Onneksi nyt on aikaa sairastaa, vaikka kyllähän sitä toivoisi, että juuri tällä hetkellä olisi voimia hoitaa asiota, jotta hommat etenisivät. Mutta tämä on nyt paikka, jossa mieltä koetellaan. On pakko antaa hetkeksi periksi ja kehon levätä, jotta tämä joskus menee ohikin. Se on kaikista vaikeinta; kun päässä tykyttää, että pitäisi sitä, pitäisi tätä ja vieläpä tuotakin, mutta ei vaan pysty.

Jäin kiinni tuohon kahteensataankahteenkymmeneenkahteen kirjaan, jotka minulla on kirjahyllyssäni. Kirjani ovat minulle hirvittävän tärkeä asia. Kun nyt oikeasti olen tullut ne laskeneeksi, ja pysähdyin niiden ihmeellisen tasaluvun äärelle, oli pakko tarkistaa.

Googlasin ”toistuvat numerosarjat” ja löysin tämän:

”Numerosarja 222: Vastaistutetut ajatuksemme alkavat versoa todellisuuteen. Jatka niiden kastelua ja hoivaamista, ja pian ne puhkeavat maan pinnalle jolloin näet todisteen ajatuksiesi toteutumisesta. Toisin sanoen, älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä. Ajatustesi toteutuminen on sinulle pian päivänselvää, joten jatka hyvää työtä! Ajattele positiivisia ajatuksia, jatka vahvistavia ajatuksia ja mielikuva-ajattelua.”

Osuvaa? Totta tai ei, niin aika hyvä viesti minulle. Ei luovuteta viittä minuuttia ennen ihmettä!

/Ämmä, joka ei luovuta, mutta ottaa nyt pienen paranemisen mittaisen luovuustauon

Voivatko kyyneleet loppua?

Viikonloppu on sujunut koiraa hoitaessa. Onneksi Herra Hermanni osoittaa vahvat kyntensä ja on jo paranemaan päin. Tänään käveltiinkin vähän pidempi matka.

Onneksi on sunnuntai ja voi vihdoin taputella tämän viikon pakettiin. Tein tänään jännän huomion. Sen, että minusta tuntuu kuin minun kyyneleeni olisivat lakanneet. Olenko itkenyt kyynelvarastoni loppuun? Tekisi mieli itkeä (se auttaa aina), mutta kyyneleitä ei tule.

Voiko käydä niin, että kyyneleet vain loppuvat jossain vaiheessa kun on itkenyt riittävästi? Voiko kyynelvarasto ehtyä? Mitä sitten käy jos ei enää voikaan itkeä? Sellaista minä pohdin tänään.

kyynel

Tässä eläinsairaanhoitajana toimiessani luen muuten tosi hyvää, Jonas Gardellin ”Torka aldrig tårar utan handskar” -kirjaa (siis ”Älä koskaan kuivaa kyyneleitä ilman hanskoja”, miten sattuikaan tähän kyynelteemaan). Se kertoo 80-luvun Tukholmasta ja ensimmäisista HIV-potilaista. On Ruotsissa hyvin suosittu kolmiosainen kirjasarja. Jos luet ruotsia, suosittelen! En tiedä onko tätä käännetty suomeksi.

Mukavaa alkavaa viikkoa teille rakkaat kullannuppuseni!

/Ämmä, kuivasilmä

Tässä on hyvä

Tänään en ota sinulle kuvaa ruokalautasestani, vaikka lounasta parhaillaan nautinkin. Eihän siinä edes olisi mitään yllätyksellistä katsottavaa, samaa jauhelihasalaattia kuin eilen.

Sen sijaan laitan sinulle tämän kuvan. Se on Mirkun valokuvausstudion vessasta. Otin sen jo aikoja sitten, mutta jotenkin sen jakaminen ei vaan ole tullut aiemmin ajankohtaiseksi.

hereisgood

Olkoon se naisen ailahteleva mieli tai mikä ikinä, mutta tähän päivään tämä vessanoviteksti sopii. Tänään minulla on todella hyvä olla juuri tässä. On ihan hemmetin hyvä olla yksin. Viime päivät olen treenannut, lukenut ja kirjoittanut. Perjantaina lähden mökille, ja jatkan samaa rataa. Kirjoitan. Ja luen ja treenaan. Yksin. Sitä odotan kuin kutta nousevaa.

Kirjoitan nyt sellaisia asioita, joista kerron sinulle varmasti myöhemmin. Ja vaikka en kertoisikaan, vaikka tulisin siihen tulokseen, että tämä kirjoittamisen lopputulema jäisi vain minulle, niin haluan juuri nyt välittää sinulle tämän tunteen. Sen, että on ihan hirveän hyvä olla. Nämä asiat, joita nyt teen, auttavat minua menemään eteenpäin. Se oli se pieni ajatus silloin yhtenä päivänä kun tajusin että koska asioideni kulku on epätietoisuuden vallassa, minun on tartuttava siihen mitä nyt on. Tähän hetkeen ja näihin kykyihin, joita minulla on. Asioihin, joihin voin itse vaikuttaa sataprosenttisesti, enkä tarvitse niiden etenemiseen muita.

Sillä aikaa kun koko Suomi lomailee eikä kukaan ajattele työtä tai sen antamista, enkä minä siis ollen pääse työnhaussani eteenpäin, keskitän intohimoni ja energiani tähän. Kirjoittamiseen. Siihen minkä osaan ehkä parhaiten. Sen minä tajusin.

Ja tässä minä kirjoitan. En taaskaan instagrammoinut tai photoshopannut, jotta pääsisit ihan oikeaan ja todelliseen tunnelmaan. Olen vakavissani (vaikka tuo kuva kyllä näyttää enemmän Pelle Hermannin vaimolta, mutta vakavissaan se on Pelle Hermannin vaimokin, jos Pelle Hermannilla nyt ylipäänsä on vaimoa). Tästä kirjoittamisesta ja siitä, että nyt on just hyvä tässä.

näpynäpy

/Ämmä, ja hirveen hyvä tässä näin

Perjantain kolme koota: Kirsi, kalja ja kirjanjulkkarit

Huomenta, te ihanat rakkauspakkaukset! Ulkona ei sada! Kaikki on kohdillaan. Todella kohdillaan. Tämä päivä alkaa päivän eka kahvikuppi kädessä, treenitrikoot tuohon silmien eteen aseteltuna valmiina jalkaanvetoa varten ja fiilisellen eilistä.

Töitä, HelsinkiRealin kuvauksia ja Jenniemilian kirjanjulkkarit. Oikeastaan voisi sanoa, että päivä täynnä upeita enkelinaisia! No, ja yksi mieskin. Ja kalja. Mutta odotapa vaan, kun pääset katsomaan meidän keskustelumme Kirsin kanssa. En ollut häntä ennen tavannut, mutta oli kuin olisimme tunteneet ikuisuuden kun istuimme saman pöydän ääreen.

minäkirsi2

minäkirsi3 minäkirsi

Mies ja kalja tulivat sitten siinä töiden ja juhlien välissä. Tai oikeastaan ne molemmat olivat työtä. Juhan kanssa afteworkilla mietittiin HelsinkiRealin tulevia kuvioita. Ison ja pikkukaljan ääressä. Arvaa kumpi oli kumman. HelsinkiRealista on tullut jo nyt todella katsottu ohjelma, ja olisipa kiva jos sinäkin (jos et vielä ole) tutustuisit jaksoihimme. Ja antaisit palautetta! Kuinka voisimme kehittää ohjelmaa? Ketä sinä haluaisit ohjelmassa vierailevan?

kaljat

Kun afterworkit oli vietetty, lähdimme juhlimaan ihanaa uutuuskirjailijaa, Jenniemiliaa. Hänen Rakastan, siis olen -kirjansa on nyt kaupoissa, ja suosittelen sitä kaikille teille, rakkaani! Jennilla on mielenkiintoinen tarina; kuinka hörhövanhempien kasvattama kapinoiva neiti lähti New Yorkiin muotikuvaajaksi ja olisi päässyt huippuvalokuvaaja Annie Leibovizille töihin, mutta tajusi vihdoin, että hänen tehtävänsä on palata juurilleen ja muiden asioiden muassa kirjoittaa tämä kirja.

Muistan, kun istuimme kaksi vuotta sitten lounaalla Jennin kanssa ja hän kertoi kirjasta, jota on aloittamassa kirjoittamaan. Sitten minä pääsin oikolukemaan kirjaa (kyllä, olen eka kaikista kustantamon ulkopuolisista maailman ihmisistä, joka sen on lukenut!!) Ja nyt se on tässä.

kirjatjenni

jenni1

jenni2

Onnea, ihana Jenni! Perässä tullaan kirjan kanssa…

jennimili

Julkkareissa paikalla oli myös intuitivinen näkijä MIli Kaikkonen, joka muuten on HelsinkiRealin haastattelussa sunnuntaina! Ihana  päivä eilen. Illalla kun tulin kotiin (joo-o, hissillä…), niin löysin nämä kotihissini lattialta:

nopat

Talkin’bout signs… Mitä merkkejä nämä arpakuutiot nyt sitten minulle olivat…? Pidä mielessä tämä, jos jossain vaiheessa puhun jostain nopista tai arvasta. Jotenkin on sellainen olo, että tälläkin oli joku merkitys…

/Ämmä, vetää treenitrikoot jalkaan ja sujahtaa salin kautta kampaajalle