Fanipostia – esimerkki arjen ihanasta kohtaamisesta

On helppo paasata, mutta toiminta onkin sitten toinen juttu. Kun eilen harmittelin arjen kohtaamisen vähyyttä, päätin tänään rohjeta jakaa yhden tositarinan, joka tapahtui jo joitakin aikoja sitten. Kerron tämän siksi, että toivon voivani toimia ensin itse esimerkillisesti siinä mistä muita haluan muistuttaa. Ja jaan tämän siksi, että edelleen tuo tapahtuma hymyilyttää. Jos henkilö, jota tämä tapahtuma koskee sattuisi postaukseni näkemään, haluan vielä kerran kiittää ihan mahtavasta kohtaamisesta, joka kesti vain pienen hetken ihmisen elämässä, mutta tuntuu tuottaneen meille molemmille paljon iloa. 
Työpaikkani on iso talo ja siellä on paljon ihmisiä töissä – valtavasti sellaisia, joita en tunne lainkaan. Erään henkilön, joka ei ole minun organisaatiostani eikä suora työkaverini, kanssa olemme satunnaisesti törmänneet töissä. Pistin jo ensimmäisinä kertoina hänet nähdessäni merkille, miten mukava tapa hänellä on moikata tuntemattomiakin ja siitä on aina tullut minulle hyvä fiilis.
Eräänä päivänä satuimme törmäämään hänen postilaatikkonsa läheisyydessä töissä. Vitsaillen hän kertoi minulle siinä tulleensa katsomaan olisiko saanut fanipostia. Laatikko oli kuitenkin tyhjä ja siinä huulta heittäen harmittelimme tilannetta. Satuin siinä vain sanomaan hänelle, että ”kuule, minä voin kirjoittaa sinulle fanipostia”. Hän naurahti iloissaan ja tiemme tuossa hetkessä erkanivat.
Oli jännää, mitä minulle tapahtui tuon hetken jälkeen: Tiesin saman tien, että nyt on toimittava. Nyt on kirjoitettava ja kerrottava kiitos hänelle – olenhan fanittanut hänen mukavaa käyttäytymistään. Niinpä kirjoitin hänelle kirjeen, tämän kuvassa (muutama henkilöön liittyvä sana kirjeestä poistettuna). Tuli ihan valtavan hyvä mieli itselle. En edes tiennyt hänen nimeään, mutta onneksi sain sen selville, jotta sain kirjeen laitettua oikeaan postilaatikkoon. Ja niin oli seuraavana päivänä minun postilaatikkooni ilmestynyt pieni post-it-lappu, jolla oli hymiö kiitokseksi. Ja tuosta lähtien, aina silloin tällöin kun satumme törmäämään töissä, moikkaamme ja juttelemme hetken.
 
Tämän kerrottuani hymyilyttää taas. Miten hyvä mieli tuollaisesta pienestä asiasta tulikaan! Ja koko jutun ydin oli siinä, että toimin, kun tuli sellainen tunne. En osaa tätä paremmin selittää, mutta ehkä se ei sanoja enempää kaipaakaan.
 
Tällainen nyt vain tuli mieleeni jakaa, vaikka alunperin meinasin pitää tämän tapahtuman vain meidän välillämme – mutta ehkä juuri nämä asiat on tehty jaettavaksi.
Mainokset

Nämä asiat aion uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea – haaste itselle

Kirjoitin tänään uuden kirjeen Ulrikalle, kirjeystävälleni. Oletko jo tutustunut uuteen Kirjeitä sinulle -blogiimme?

Hänen minulle aiemmin kirjoittama kirje sai pohtimaan sitä, millaisia asioita haluan haastaa itseni uskaltamaan tehdä – siis ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea.

Lue koko kirjeeni Ulrikalle täältä. Mutta tämä lista on pakko jakaa myös sinun kanssasi täällä MaiLifessa. Nämä lupasin yrittää toteuttaa seuraavan vuoden aikana. Luulisinpa, että näitä toteuttaessani syntyy myös koko joukko oivalluksia ja blogitekstejä… Lupaan kirjoittaa!

 

* * *

Aion ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea:

  • Soittaa jokaisen kotirapussani asuvan ovikelloa, mennä esittäytymään ja tarjota suklaata.
  • Hypätä laskuvarjohypyn (ei.. miksi tuo piti sanoa ääneen!).
  • Alkaa laulaa kovaan ääneen ruokakaupassa.
  • Kertoa sille tyypille (tai oikeastaan kahdelle, kääk!), johon olen vähän ihiksissä, että olen ehkä vähän ihastunut (mulla ei niin oo munaa tähän!).
  • Hymyillä jokaiselle vastaantulijalle huolimatta siitä millainen päivä itsellä on.
  • Istua työpaikan lounasravintolassa tuntemattomien pöytään ja alkaa puhua heille.
  • Kirjoittaa kirjeitä tuntemattomille ja jättää niitä yllättäviin paikkoihin löydettäväksi.
  • Mennä kysymään treffeille jotain miestä (saattaa myös olla ihan joku muu kuin nuo kaksi (kääk!) edellä mainittua). 
  • Tarjoutua jollekin lastenhoitoavuksi jotta hän pääsisi puolisonsa kanssa viettämään yhteistä aikaa kiireisen arjen keskellä.
  • Kehua ihmisiä ihan spontaanisti ja arvaamatta.
  • Joka kerta kun mietin että pitäisiköhän, voisikohan tai uskaltaisikohan, tehdä just niin ja katsoa mitä tapahtuu.
  • Heikkona hetkenä pyytä apua.
  • Tarjoutua siivousavuksi naapurin vanhalle, yksin asuvalle rouvalle.
  • Mennä alastonmalliksi (joo, en tiiä kyllä mistä nämä kumpuaa…).
  • Aina kun olen ulkona, bussissa, kävelemässä jne. olla tuijottamatta kännykkää (paitsi silloin kun on meneillään joku kirjoitusproggis, on pakko joskus kirjoittaa joku muistiinpano puhelimeen, sen oikeuden pidätän).
  • Mennä naamiaisvaatteissa töihin.
  • Kutsun jonkun tosi mielenkiintoisen ja tuntemattoman tyypin juomaan kanssani pullon skumppaa (no okei täs on nyt toi alkoholi, mut selvin päin aion KUTSUA tämän tyypin skumpalle) 
  • Kun huomaan että jollain toisella on vaikeaa, antaa hänelle apua.
  • Kävellä upeassa iltapuvussa keskellä autotietä.
  • Roikkua vaijereissa korkean talon seinällä (joo, näitä ihme ajatuksia siis vaan tulee jostain!)
  • Nauraa ihan järjettömän kovaa mahdollisimman hiljaisessa:
    • kirjastossa 
    • bussissa
    • ravintolassa
    • työpaikan avokonttorissa (no okei, tätä teen kyllä ihan koko ajan jo nyt).
  • Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain juhlissa, joihin minut on kutsuttu.
  • Ja sit joo! Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain julkisessa paikassa, jossa on paljon ihmisiä.
  • Kun joku tulee juttelemaan, missä tahansa, en yritä vetäytyä, vaan heittäydyn keskusteluun.
  • Aion kehitellä jonkun siistiin seikkailun ja pyytää muutaman tuntemattoman tyypin mukaan siihen juttuun (heitetään vielä bonus tähän: sen seikkailun täytyy liittyä mereen).
  • Niin ja sit tietty: saada mahdollisimman monen tyypin mittarimatokävelemään kanssani!

* * *

 

Millaisen listan sinä voisit tehdä asioista, joita aiot uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea?

Ulrika oli ensimmäinen mittarimatokävelyn uhrini! Blogimme promokuvia ottaessa tällainenkin hetki tallentui Mirkku Merimaan kameran rullaan.

Kirje minulle – käyvätkö toiveet menneisyydestä toteen?

LÖYSIN satunnaisten papereitteni seasta kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni toukokuun 27. päivä vuonna 2014. Vain muutaamaa kuukautta aikaisemmin koko elämäni oli romahtanut – ja olen päättänyt kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen. En tiedä piilotinko kirjeen itseltäni tarkoituksella, vai hukkuiko se vahingossa elämän heitellessä minua paikasta toiseen.

Mutta nyt minä kirjeen vasta löysin, aivan sattumalta. Olisiko se pitänyt löytää ja lukea jo aikaisemmin?


TAVAAN omia sanojani, viestiä itselleni, ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni. En tiedä mitä ajatella. Olen kirjoittanut kauniille paperille, sellaiselle, jonka takapuolella on kuvia kengistä, ja liimannut kulmaan sydäntarroja. Miksi? 

Toiveitako? Unelmia? Vai jotain, joka voi käydä toteen?

Osasinko kuvitella tuolloin, missä tilanteessa tulisin kirjeen löytämään? Osasinko ajatella, millaisen matkan olen kulkenut? Toivoinko, että tähän kaikkeen olisi mennyt näin monta vuotta?

No, en varmasti.

Nämä vuodet ovat vieneet minut sellaisiin syvyyksiin, kantaneet korkeuksiin ja seikkailuihin, joita en ikinä olisi uskonut voinut uskoa yhden ihmisen kokevan. Olen elänyt, ihmetellyt ja pudonnut vielä monen monituista keraa – mutta vain tuolla tavoin olen voinut päästä sen kukoistuksen äärelle, jota tuolloin kaikista eniten janosin.


OLENKO minä nyt kaipaamani kaltainen, vai onko matkaa vielä jäljellä? Kuinka kauan matkaa täytyy tehdä, jotta pääsee perille? Ja mitä sitten tapahtuu, jos kaikki eteeni asettamat etapit täyttyvät?

 

Näin kirjeessä lukee, sanasta sanaan:

 

”27.5.2014

Rakas Maija,

Ihana nähdä sinut taas kukoistavana naisena. Olet päässyt yli vaikeiden aikojen, yli riippuvuuden. Olet taas iloinen, hehkuva itsesi; riippumaton ja itsenäinen nainen, joka osaa ja uskaltaa rakastaa.

Teet asioita, joita rakastat ja olet osoittanut itsellesi, että voit tienata hyvän elannon itsenäisenä toimijana niiden asioiden parissa, joihin eniten uskot. 

Hehkut elinvoimaa, saat kaikki ympärilläsi hymyilemään. Uskallat luottaa itseesi ja olet juuri sellainen kuin olet: Avoin, rehellinen, rakastettava. 

Tiedät, että sinä olet rakkaus, ja että olet kunnon miehen arvoinen. Hän tulee vastaasi pian.”

 


JOS kirjoittaisin itselleni kirjeen tulevaisuuteen juuri tänään, mitä siinä sanoisin?



JOS et tarinaani vielä tunne, lue esimerkiksi näitä tekstejäni, joita olen seikkailuistani kirjoittanut:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa

”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

”Kun samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”

”Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen”

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”

”84380 Stø”

”Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla”

”Täällä poissa minä olen tasan”

”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti”

”Kyläboheemien kokoontumisajot”

”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu kun saa apua vaikeuksissa”

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen tunteen läpi”

”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”

Ja paljon lisää löydät, kun selaat näitä sivuja.

 

Avoin kirje lukijalleni (ja suomalainen: hei, löysää pipoa, jooko!)

”Oot viime aikoina taas vaan tyrkyttänyt itseäs joka suuntaan. Sulla taitaa taas olla joku maaninen vaihe päällä. Ootko miettinyt, että jengiä saattaa ärsyttää se, että sä jatkuvasti kehut itseäs ja postailet someen. Kaikki lauluvideot, työnhakujutut. Ja sit välillä kirjotat jostain yksinäisyydestä niinku oisit joku maailman säälittävin ihminen. Ootko miettiny, että sulla vois olla kaksisuuntainen mielialahäiriö?!”

Ja niin edelleen.

Palaute tänään.

* * *

Minulla on periaate. Pyrin aina vastaamaan jokaiselle minua lähestyneelle lukijalle. Saan teiltä paljon viestejä ja kaikki toivotan tervetulleeksi arvostuksella, sillä ne antavat minulle aina jotain ajateltavaa. Joskus niin paljon, että niistä on syytä ihan kirjoittaa julkisesti.

Ja tänään, kun saan tämän palautteen, joka loppuu sanoihin: ”Vittu mitä paskaa, hae apua.”, on olo, että haluan kirjoittaa muutaman rivin.

Tai oikeastaan kirjoitan tämän siksi, että viesti oli tullut salanimellä, enkä voi kirjoittajalle itselleen tätä vastausta antaa. Julkaisin eilen työnhakuani varten tekemäni videon, mikä oli saanut tämän seuraajani mietteliääksi. 
 

Sen, mitä olisin hänelle vastannut olisi mennyt jotakuinkin näin:

 

Hei blogiystäväni!

Kiitos viestistäsi ja palautteestasi. Olit selvästi laittanut siihen aikaa ja energiaa, hienoa! Olin kuitenkin hieman yllättynyt sen sävystä.

Onhan sinulla ollut mukava kesä?

Saan paljon viestejä lukijoiltani, toiset niistä minua ihmisenä enemmän mairittelevia, toiset vähän vähemmän. Suhtaudun kriittiseen palautteeseen suurella kiitollisuudella, sillä se antaa minulle usein ajateltavaa – jopa enemmän kuin kehut.

Kunnioitan toisia ihmisiä käyttäytyivätpä he minua kohtaan miten tahansa. Minulla ei hirveästi ole tarvetta provosoida tai provosoitua. Toivottavasti et siis odottanut, että vastaisin sinulle äkkipikaisesti tuohtuneisuudestani käsin ja ilkeästi, sillä niin en halua tehdä. Sen sijan rauhoitin aikaa päivästäni vastatakseni sinulle ajatuksella.

Tiedän, että kriittisessä palautteessa kyse ei yleensä ole minusta laikaan, vaan viestit heijastavat ennemminkin niiden lähettäjän tunteita ja kokemuksia. Ehkä se on kateutta, ehkä kyse on vain siitä, että lähettäjä ei ole päässyt käymään sokkotreffeillä vähään aikaan ja päätä pikkusen puristaa.

Toivottavasti sinulla on kuitenkin kaikki hyvin?

Minulla nimittäin on! En ole koskaan elämässäni ollut näin innoissani, onnellinen ja vapautunut. Se johtuu siitä, että olen vihdoin uskaltanut sanoa ääneen asiat, joita elämässäni eniten rakastan ja päättänyt mitä haluan elämässäni tehdä. Päätöksenteko on vapauttavaa. Kun tietää mitä haluaa ja mitä voi toisille antaa, uskaltaa olla oma itsensä täysin rinnoin!

Olit tehnyt hienon havainnon: minä todellakin mietin somepostauksiani strategisesti. Ilman muuta haluan jakaa asioita ja valottaa teille erilaisia kulmia itsestäni sekä osaamisestani, jotta voin näyttää kuka minä todella olen ja mihin pystyn. Mietin tarkoituksella tarkkaan kuinka haluan sosiaalista mediaa käytän myös omien ja toisten tarpeitten edistämiseen. Minulle some on työkalu ja työpaikka, jossa jaan ajatuksiani samalla yrittäen antaa myös muille. 

Olen tainnut antaa sinullekin jotain ajateltavaa, kun jaksoit kirjoittaa minulle näin pitkän palautteen?

Siinäkin osut naulan kantaan, että minä todella olen aika jakomielinen. Ajattele, miten ihminen voikin olla niin monipuolinen persoonaltaan ja osaamiseltaan. Ja mikä hurjinta, en ole koskaan elämässäni ollut näin aito oma itseni ja rehellinen kuin nyt!

Entä jos jakomielisyys olisikin positiivinen asia? Entä jos se monipuolisuus olisikin onnellisuutta?

Olen tässä oman elämäni varrella huomannut, että usein suurimmat yhteentörmäykset ihmisten välillä syntyvät siitä, kun eletään eri tavoin eikä ymmärretä toisen näkökulmaa elämään. Satuitkohan lukemaan aikoinaan, kun kirjoitin oivalluksen, jonka sain käydessäni treenileirillä yhdistetyn maajoukkueen poikien kanssa. Se meni näin:

”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.

Minä haluaisin kuulla miltä sinun maailmasi näyttää!

Maailmassa, jossa minä elän ja työskentelen, töitä etsitään tällä tavoin: avataan verkostoja, koetetaan erottautua luovilla keinoilla, uskalletaan tuoda omia valttikortteja esiin ja jaetaan työnäytteitä. Minun maailmassani ei kävellä kerran kuussa palkkatoimistoon hakemaan palkkakuittia, vaan työt ovat levällään eri paikoissa. Siksi maailmassani osaamistaan joutuu myymään rohkeasti, mielikuvitusta käyttäen ja itseensä luottaen.

Tämä voi olla yhä useamman muun tulevaisuus, kun työpaikat ja työsuhteet muuttuvat. Minä veikkaan, että moni muukin joutuu opettelemaan kommunikoimaan osaamistaan uudella tavalla, kehumaan ja tyrkyttämään itseään mielipuolisesti (jos niitä sanoja haluaa käyttää) sekä etsimään innovatiivisia tapoja myydä osaamistaan ja vakuuttamaan valitsijat. Minä olen valinnut tämän tavan elää, sillä muu ei kaltaiselleni sopisi, mutta jotkut saattavat myös joutua vasten tahtoaan etsimään töitä freelancer- ja pätkätyösuhteissa.

Millainen tapa elää sopii sinulle parhaiten?

Tiedätkö, minä todellakin aion kehua ja tyrkyttää itseäni, käyttäytyä kuin mielipuoli, jos toimintani rohkaisee edes yhtä teistä ymmärtämään, että niinkin saa tehdä. Jopa Suomessa!

Sillä, ajattele; meille jokaiselle todella on paikkamme huolimatta siitä millaisia olemme tai miten toimimme. Ja kun tuntee olevansa oikeassa paikassa, kuten minä nyt, tietää, ettei toinen ihminen erilaisine toimintamalleineen ole mahdollinen uhka, vaan potentiaalinen ystävä. Tärkeintä on kunnioittaa itseään ja toista.

Kiitos että olet löytänyt blogini! Toivon, että saan inspiroida sinua tulevaisuudessakin ja jopa tuoda hymyn kasvoillesi. Sillä tiedätkö, on tunnustettava; minä en hymyillyt ensin, kun luin viestisi.

Mutta nyt minä hymyilen. Oivalsin nimittäin juuri jotain todella suurta itsekin, ja siksi kiitän tästä lahjastasi!

Hymyilyttääkö sinua jo?

Jos ei, niin sitten ehkä sanoisin sinulle, että: ”Hei, löysää pipoa, jooko!”

Ystäväsi,
Maija

KaraVaanari

Kyllä. Tämä kuva todella löytyi arkistoistani, kun etsin hetkiä elämästäni duuntraileriani varten. Vuosi taitaa olla 2010 ja tässä mennään Pori Jazzeille – karaoketaksilla tietty…

Niin, että tyrkyti-tyrk ja omakehuhaisee: näitkö jo paljon parjatun trailerini, jolla haen duunikeikkaa? Etisitkö ihmistä energisoimaan vieraasi, hurmaamaan kuulijasi tai esiintymään kamerallesi? Minä haluan auttaa!

 

Tein trailerin myös englanniksi, sillä osaan myös enkkua aika hyvin! Vai mitä olet mieltä?

 

Ja ps. nuo linkit tekstissä, katso ne, sillä niitten takaa löytyy muutama minusta ihan älyttömän hyvin onnistunut juttu. Työnäytteitä nekin!

 

Ei yksinäisyyttä voi arvottaa – miksi yksinäisyys on tabu?

Vain muutamassa päivässä olen huomannut, että yksinäisyys todella puhuttaa yhteiskunnassamme ja on iso ongelma. Pieni teksti ja kutsu onkin nostattanut teissä valtavan määrän ajatuksia: olen saanut upeita viestejä teiltä, kiitos niistä jokaisesta!

Kävin hienon ajatustenvaihdon erään lukijani, Jaken, kanssa. Hänen lähtökohtansa yksinäisyyteen ovat aivan erilaiset kuin minun. Voin tämän jakaa julkisesti, sillä hän on ajatuksensa esittänyt kommentoimalla kaikkien nähtäväksi tässä esittämääni blogikirjoitukseeni.

Tammikuussa kerroin kokemuksestani ystäväperheeni ”au pairina”. Muistat ehkä tämän: Ei ihmisen kuulu yksin olla. Kirjoitin tuolloin muun muassa näin:

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

Tämä herätti teissä tuolloin paljon keskustelua, ja nyt Jake osallistui siihen. Haluan nostaa käymämme viestinvaihdon sinunkin eteesi, sillä siinä on niin monta tärkeää asiaa, jotka haluan teille kaikille sanoa ääneen juuri nyt

 

jake

 

Minä vastasin näin:

maija1 maija2

 

Ja sitten hän vielä vastasi:

jake2

jake3

 

Rakas ystäväni, luethan jokaisen noista sanoista huolella. On niin monia tapoja olla yksinäinen, monta erilaista lähtökohtaa. Minä näen, että yksinäisyys on tunne, kokemus, eikä sitä voi arvottaa. Itse olen ollut parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan elämässäni sitä ennen tai sen jälkeen – edes nyt. Haluan jakaa tämän keskustelumme, sillä toivon, että sinullakin on mahdollisuus osallistua siihen. Itselleni tällainen keskustelu on kaiken ”avautumiseni” ja edessäni likoon laittamisen palkkio! Tule siis katsomaan ja kommentoimaan niin halutessasi tämän blogikirjoitukseni alle!

Mitä ajatuksia keskustelumme herättää? Miksi yksinäisyys on tabu? Miksi on helpompaa suojautua kuoren alle tai pelätä oman yksinäisyyden tunteen olevan toisen kokemusta merkityksettömämpää?

Tämän ”Rush-tempauksen” teen, sillä oman elämänromahdukseni jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikki on mahdollista, kun vain tarttuu toimeen. Teen sen siksi, että minulle on annettu vahva mieli, kyky selvitä ja kenties auttaa toisia. Omasta puolestani en ole huolestunut, mutta monen muun, joilla ei ole voimia nähdä ohi ahdistavan hetken, puolesta minä huolehdin. Se on pieni teko, kovin isoihin en kykene, mutta jos sillä saan vaikka edes Jaken vakuuttuneeksi, että erilaiset yksinäiset voivat olla yhdessä enemmän, olen työni tehnyt.

Jake, kiitän sinua tästä lahjasta, ajatuksestasi, jonka juuri annoit minulle! Se sysäsi nopeasti tähän tärkeään tekstiin ja toivon, että ymmärrät miksi minun oli pakko jakaa se kaikkien ystävieni kanssa.

 

/Äm

 

Ps. Saatuani lukuisia viestejä teiltä, en ole kaikkiin vielä ehtinyt vastata. Teen sen kyllä pian, mutta haluan vastata ajatuksella jokaiselle.

Minulla on maailman parhaat lukijat!

Ootte te vaan niin ihania! Suhteellisen etuoikeutettu olo. Tänne satelee kirjeitä ja jos jonkilaista postia. Nyt viimeisimpänä minut yllätettiin kahvilla. Kiitos kaikille ja erityisesti Siljalle Hankoon! En voi ymmärtää miten minulle tällaisia! Maailman parhaat lukijat on minulla, sanonpa vaan.

kahvit1 kahvit2

Muuta en tänään enää sanokaan, sillä olen ihan poikki töistä. Paitsi sen sanon, että onnea kaikille iseille. Isille? Miten se taipuu..? Huomiseen, hupsut!

/Äm.

”Oven takaa löytyy täysin avoin maailma odottamassa tutkimista”

Olen siivonnut koko päivän kaappejani. Lajitellut vaatteita, heittänyt tarpeetonta pois. Löysin eräästä unohtuneesta kansiosta kasan papereita, ja niiden joukosta erityisen aarteen: vaihto-oppilasjärjestölleni vaihtooppilasvuoteni jälkeen kirjoittamani evaluaatioesseen.

Onpa hassua! Tuolloin, 15 vuotta sitten olen juuri palannut Las Vegasista (kyllä, olin vaihtarina Vegasissa…) ja kirjoittanut nämä ajatukset koontina opeistani. Tämä tuli kuin tilauksesta; vähän niin kuin olisin lähettänyt tähän päivään itselleni viestin siitä, mitä tärkeää on tärkeä muistaa nyt kun lähden taas, vähän niin kuin toiselle vaihtarivuodelle. Lue nyt, millaisia ajatuksia olin paperiin kirjoittanut! Olen ollut aika viisas 17-vuotiaana, vaikka itse sanonkin… Ja ajatellut aika samoin kuin nykyäänkin. Huolestuttavaa?

vaihtarit

Vasemmalla minä (!) ystävieni Alenan ja saksalaisen Sarahin kanssa.

”Vaihtovuoteni oli kaikin puolin täydellisesti onnistunut. Kaiken uuden kokemisen ja näkemisen, uuden elämäntyyylin oppimisen ja matkustamisen lisäksi koko se käsitys, joka minulla oli ympäröivästä maailmasta muttui täysin. En osannut kuvitellakaan miten täysin ihmiselämä voi muuttua noinkin lyhyen ajanjakson aikana. Vuosi muutti minut täydellisestim niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Ulkoisesti en ole enää se pyöreäposkinen kuusitoistavuotias, vaan jo paljon aikuistuneempi.

Aikuistuneempi olen myös ajatuksiltani, osaan ajatella asioita nyt jo järjen kanssa. Koko vaihto-oppilaaksi lähteminenkin oli hetken huumaa, joka siten jättikin minuun paljon syvemmät jäljet kuin osasin ajatellakaan. Nyt olen erittäin onnellinen päätöksestäni. Tämä vuosi oli juuri se jota olin kaivannut, monessa mielessä.

Ennen lähtöäni asetin itselleni vain muutaman tavoitteen siinä pelossa ettei vuodesta tulisikaan ihan sitä mitä olin kuvitellut. Mikä tahansa elinympäristö tulikaan olemaan, joka päiväistä ihanuutta tai ei. päätin vakaasti sopeutuvani siihen. Päätin etten tule kesken vuoden kotiin vaikka miten kävisi, ehän halunnut olla ”looseri”. Vakaa päätökseni oli myös saada ystäviä, sellaisia läpi elämän säilyviä.

Näin jälkeenpäin harmittelen, etten asettanut itselleni muita selviä päämääriä, niin hienosti onnistuin toteuttamaan ne vähäiset, jotka minulla olivat. Alkuvaikeuksien kautta sopeuduin amerikkalaiseen elämään. Nopeasti tuloni jälkeen elämä muuttui ihan jokapäiväiseksi, aivan kuten olisin aina elänyt tuossa yhteiskunnassa. Joihinkin tapoihin tottuminen vei kauemmin kuin toisiin, jotkut asiat omaksuin aivan heti kättelyssä. Huomasin, että ihminen pystyy luomaan itselleen aivan uudenlaisen elämän. Nyt minulla on kaksi kotia, kaksi kulttuuria. 

Ystäviäkin sain paljon. Aluksi kaikki tuntui hankalalta, tuntui, ettei kukaan halunnut olla kaverini. En kuitenkaan ole tottunut olemaan yksin, ja puheliaana ihmisenä hakeuduin toisten seuraan. Harmittavaa mutta totta on se, etteivätihmiset tule tuppisuun luokse. Jokaisessa asiassa on aluksi annettava itse yli sadan prosentin panostus. Sitten asiat lähtevät rullaamaan jo ihan omalla painollaan.

Toiset ihmiset sekä heidän kauttaan saamani kokemukset ja vaikutteet olivat minulle tärkeintä tämän vuoden aikana. Juuri ihmisten kautta sain koettua erilaisia asioita. Näistä uusista tuttavuuksista ja heidän mukanaan tuomista erilaisista elämän vivahteista muodostui minulle se ”elämän suola” joka teki joaisesta päivästä mielenkiintoisen. He tutustuttivat minut tähän uuteen ympäristöön ja sen asukkaisiin.

Jo etukäteen kannattaa valmistautua, että alun ensimmäisen kuukauden, parinkin aikana joutuu elämiseen panostamaan ihan eri tavala kuin aikaisemmin on joutunut. Koko ajan täytyy olla varpaillaan, valmiina kohtaamaan uusia asioita ja haasteita. On varauduttava antamaaan itsestään täydet sata prosenttia. Jo ensimmäiset viikot määräävät millainen lopusta ajasta tulee. Jos päivät mieluummin kuluvat omassa huoneessa, omissa oloissa, on myös lopusta ajasta luvattavissa hieman alle mahdollisuuksien elämistä. Koskaan ei kannata linnoittautua pieneen huoneeseen ovaen taakse. Oven takaa löytyy täysin avoin maailma odottamassa tutkimista.”