Payback time

Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…

 

 

Mainokset

Puoli päivää parempaan!

Toipuminen leikkauksesta on tuntunut hyvin hitaalta prosessislta ja oikeastaan yli kahteen viikkoon ei näkynyt kovin suuria kehityksen merkkejä.

Ja sitten yhtäkkiä ihan kertarysäyksellä tänä viikonloppuna on otettu iso edistysaskel. Sen huomaa selkeistä muutoksista: nouseminen sängystä ei enää satu läheskään niin paljon kuin vain vielä pari päivää aiemmin, käytettyjen jääpalapussien määrä on vähentynyt, voin kävellä jo hetken pidempään ja paljon ryhdikkäämmässä asennossa.

Puolikas päivästä menee jo suhteellisen hyvin.

Kunnes tulee ilta. Sitten tulee joku ihmeellinen epäoivon hetki. Tuntuu, että kaikki menee romahtaen monta askelta taaksepäin.

Puoli päivää jaksan hienosti, ja sitten illan saapuessa voimat alkavat ehtyä. Jalkaa vaivaavat nyt ikävät hermosäryt ja kun päivällä on ollut pystyssä jo hetken piempään, illalla polvi alkaa kipuilla. Pää ei tunnu jaksavan kokonaista päivää kotona oloa ja mitääntekemättömyyttä. Se lisää illan sietämätöntä oloa.

Jännä vaihe meneillään nyt. Ollaan selvästi taitoskohdassa, enkä malta laskea päiviä, että illatkin alkaisivat jo helpottaa.

Mutta puoli päivää ollaan jo paremman puolella. Elämä saattaa alkaa voittaa!

img_4751

Perjantaina pääsin poistumaan ensimmäistä kertaa kotoa ihan kokonaiseksi yöksi. Olin ”ulkomaanmatkalla” muutaman kilometrin päässä ystäväni perheen luona. Heillä on ihana Nöpö-koirapentu, joka toimi hienona terapiakoirana! Siinä se söpöläinen vahti keppejäni kun makasin sohvalla.

img_4740-1

/Äm

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

 

ulkoistettu

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

 

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

 

profiili

Kirurgin profiiliteksti…

 

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

 

IMG_8362

 

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

 

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

 

IMG_8353

 

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

 

IMG_8367

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

 

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

 

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

 

kirjat

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa.

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa.

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

 

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

kaunis3

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”.

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa.

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

 

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

 

herkku4

 

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

 

Tämä blogi englanniksi täällä.

Koiramaijapoppasen maanantairakkautta

Tuulet ovat kääntyneet ja puhaltavat erityisen kovaa. On maanantai, ja minulla on alkanut suhteellisen outo viikko. Kaikin puolin erityinen ja erikoinen tulee tästä ja sitä seuraavistakin viikoista. Tuulet ovat kääntyneet, ja on kutkuttava tunne, että jotain tapahtuu…

Oletko nähnyt Julie Andrewsin tähdittämän 60-luvun elokuvan Maija Poppanen? Siinä Bankin perheen lastenhoitajaksi lennähtää tuulten kääntyessä sateenvarjollaan erikoislaatuinen ja hieman poukkoileva lastenhoitaja Poppanen. Elokuva on edelleen yksi ehdottomista suosikeistani. Maija Poppasta olen jo pitkään miettinyt mielessäni monestakin syystä, jotka paljastuvat sinulle vähitellen.

 

heman

Mutta nyt sinun on olennaista tietää, että olen lennähtänyt Vantaalle; tässä tuulessa olisin voinut hyvinkin saapua tänne sateenvarjolla lentäen idolini Poppasen lailla.

Minä en ole Bankin perheessä, vaan ystäväni perheen luona hoitamassa tätä komistusta, Hemania, joka on täyttänyt maanantaini rakkaudellaan! Tämän alkuviikon ajan olen Koiramaijapoppanen. Tämä on etappi numero 1 viikolla, jolla tuulet ovat kääntyneet ja jotain kutkuttavaa tapahtuu…

Rakkauden täyteistä maanantai-iltaa sinulle ystäväni! Antaa tuulla vaan, sillä tuuli tietää aina yllättäviä muutoksia!

/Ämmä

 

Tämä luopuminen on vuoteni ikävin juttu

Huomenta rakkaat!

Kävin aamulenkillä, ja aloin puhua ajatuksiani Snapchatiin. Jostain syystä juuri tänään tämä ajatus nousi esiin. En ole siitä sinulle aikaisemmin kertonut, enkä oikeastaan aikonut kertoa ollenkaan (ANTEEKSI!!) sillä asia on tämän vuoden ikävin luopumiseni – symbolistikin se merkitsi minulle paljon.

Muistatko rakkaan koirani Hermannin? Tultuani Norjasta Suomeen keväällä, jouduin etsimään sille uuden kodin. Hermanni ei ole enää kuukausiin asunut luonani. Ja se sattuu. Kummallisen paljon juuri tänään.

Koirani oli minulle se viimeinen sidos aikaisempaan elämääni, sellainen turva ja kaveri joka pysyi vaikka maailma heitteli. Ainoa tyyppi, johon saatoin luottaa. Se, joka oli aina paikalla kun minuun sattui, ainoa, joka tarjosi minulle seuraansa ja vilpitöntä rakkauttaan. Ja sitten ison tutkiskelun kautta jouduin päätymään siihen, että koiran on parempi toisaalla. Ja nyt Hermannilla on nyt mahtava uusi perhe, joka pitää siitä hyvän huolen. Näin ajattelen asiasta tänään, katso videoni, jonka koostin Snapchatistani. Oikein muuta en osaa sanoa…

Oletko sinä joutunut luopumaan rakkaasta lemmikistäsi? Milliaisia tuntemuksia se sinussa herätti?

 

 

Ohho. Miten ihmeessä tämä nyt tänään tulikaan? En ollut ollenkaan suunnitellut kirjoittavani tänään tällaista. No, joskus asiat vain kumpuavat jostain syvältä.

Snapchat sen ehkä sai nyt aikaan, sille on niin helppo jutella. Tällaisia juttuja minä esimerkiksi nyt siellä teen. Video on kiehtova väline ja sitä tulen myös blogissani käyttämään jatkossa enemmän. Millaisia videoita haluaisit Youtube-kanavaltani jatkossa katsoa?

/Ämmä, joka on nyt vähän että oho

 

 

Vuoden 2014 Grande Finale

Millaiset olivat sinun vuotesi 2014 viimeiset hetket?

Minä seison pää kiinni vessan peilissä, leuka vähän yläviistoon kohetettuna ja suu keskittyneesti auki. Laitan ripsiväriä ripsiin. Suhaisen sitä vähän kulmakarvoihinkin, ne ovat niin vaaleat, hyvä kun erottaa mihin otsa loppuu ja mistä silmät alkavat. Mutta minä olen täällä muuttunut niin laiskaksi itseni ehostajaksi, että ripsiväri ripsissä ja kulmissa saa riittä.

Harjaan hiukseni hartaasti, vilkaisen suortuvia harteillani ja päätän jättää ne kerrankin sitomatta. On niin paljon käytännöllisempää aina nostaa ne mahdollisimman pienelle sykerölle päälaelle. Sillinhajua tarttuu niihin sitten mahdollisimman vähän. Pyöritän pientä kiharaa sormen ympäri ja suihkautan siihen hiuslakkaa.

Ihan vähän parfyymia korvan taakse! Milloin viimeksi?

Puen päälleni nätin valkoisen paidan. Onhan uuden vuoden aatto, nyt voi vähän koreilla ja unohtaa koukutustuvalta käryävät hupparit. Arvioivasti päätä puolelta toisele pyörittäen katson itseäni peilistä ja päätän sujauttaa vielä heiluvat korvakorut korvaan. Ja ihan vähän vielä parfyymiä.

Sukaisen kädelläni koiran karvoja ojoon. Olkoon sekin siistinä tulevan vuoden kunniaksi. Se pääsee mukaani aaton viettoon Laurin perheen luokse vaikka siellä on nyt kissa hoidossa. Enhän minä parasta ystävääni jätä yksin ottamaan vastaan uutta vuotta! Kissa saakoon yläkerran valtakunnakseen ja Herra Koira juhlikoon kanssamme alakerrassa, olemme päättäneet konfliktien välttämiseksi. Uusi vuosi otetaan vastaan sopuisin mielin. Nyt kenenkään ei tarvitse joutua riitelemään.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/b9e/55593472/files/2015/01/img_9273.jpg
Naurua riittää. Me vietämme mukavan rentoa iltaa yhdessä. Kissa yläkerrassa sängyn alla ja koira alakerrassa ruokapöydän alla. Miksiköhän ne haluavat tunkea aina jonkun huonekalun alle? Parfyymi tuoksahtelee korvani takana. Olen siitä tietoinen koko ajan, sillä tuo tuttu tuoksu on muuttunut minulle lähes tuntemattomaksi, niin kauan siitä on. Kun viimeksi.

Istun ruokapöydässä ja katsahdan kelloa. Kohta on mentävä ulkoiluttamaan koira. Ulkona sataa kaatamalla ja tuulee kuin viimeistä päivää, mutta edes huono keli ei estä niitä, jotka ovat raahanneet selkä vääränä kaupasta raketteja keskiyötä varten. Meidän on ehdittävä ulos ennen kuin taivas räjähtää; rakas ystäväni ei ole rakettien rakastaja.

Kiinnitän koiran hihnaansa ennen kuin avaan sitä ja kattia erottavan oven. Nostan eteisen lattialle tipahtaneen piponi päähän ja vedän kunnolla takin hupun sen päälle suojaamaan sateelta.

Kävelen. Pysähdyn. Kamala lemu. Käryääkö jossain lehmän lanta? Haistelen ilmaa. Eivät kai ne tähän aikaan vielä lannoita peltoja? Lehmiä täällä ei ole.

Ei. Haju tulee jostain lähempää. Revin takkia pois päältäni, haistelen huiviani. Nostan pipon pois päästäni…

Olen polvillani kylpyammeen vieressä roikuttaen päätäni ylösalaisin ammessa ja katson miten sampoo valuu hiuksistani veden mukana viemäriin. Heippa vaan nätit hiukset. Parfyymi ei ole enää pitkään aikaan tuoksunut korvieni takana.

Sellaiset olivat minun vuoteni 2014 viimeiset hetket.

Elämän ihanaa mustaa sarkasmia. Vuoden 2014 loppuhuipennus, grande finale! Kissa on pissannut pipooni. Mielenosoitus! Ja nyt minun takkini ja pääni haisevat siltä kuin lehmä olisi istunut piereskellen pääni päällä viikon.

Millaiset olivat sinun vuotesi 2015 ensimmäiset hetket?

Minä istun sohvalla puristaen koiraa sylissäni. Muut ovat lähteneet ulos ampumaan raketit. Hiukset olen märkänä ja kampaamatta nostanut mahdollisimman pienelle sykerölle päälaelleni. Katson ikkunasta kun hätäraketit paukkuvat taivaalla. Niin, näillä norjalaisilla on kummallisia tapoja; kalastajat paiskivat täällä jokaisen uuden vuoden alkaessa kalastusveneittensä hätäraketteja taivaalle. Koira makaa sylissäni. Siinä sillä ei ole mitään hätää.

Sellaiset ovat minun vuoteni 2015 ensimmäiset hetket.

Punaisten hätärakettien leimutessa taivaalla ajattelen: Minullakaan ei ole tässä mitään hätää. Minun seuraavat hetkeni vuonna 2015 tulevat olemaan täynnä onnea, päätän. Kun kissa pissaa pipoon, eihän se muuta voi tarkoittaa kuin suurinta onnea!

Millaiset sinun vuotesi 2015 seuraavat hetket tulevat olemaan?

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/b9e/55593472/files/2015/01/img_9310.jpg
/Ämmä, ja Samppanjapissiksen paluu. Suihkun jälkeen sain kokeneimpana kunnian korkata keskiyön kuohujuomamme ja vaikka vähän pelotti, niin olihan se taito siellä vielä hallussa. Kerran Samppanjapissis, aina Samppanjapissis. Tai ehkä tästedes Samppanjakissanpissis

Aikana ennen jotain

Pitävätköhän kotkat myrskystä?

Olen seurannut niitä nyt koko aamun ikkunastani. Støssä on kova myrsky, arktinen pyörremyrsky, joka on jäänyt pyörimään yllemme moneksi päiväksi, mutta kotkat kaartavat ikkunani edessä. Ne näyttävät nauttivan siitä, miten saavat siipiään lehattamatta leijua ilmassa. Arktisessa pyörremyrskyssä siipiä tarvitaan vain leijumiseen. Aivan kuin ne olisivat huvipuistossa, niin leikkisästi ne heittäytyvät pyörteen vietäväksi.

Osaavatkohan kotkat nauraa?

Minä istun kirjaa lukien kynttilänvalossa turvallisten seinien sisällä. Turvallisten, mutta ohuitten. Kovimmillaan tuuli puhaltaa seinistä läpi sisään ja kynttilätkin sammuvat.

Älkää menkö, ajattelen.

Älkää menkö, kotkat, viihdyttämästä minua.

Älkää menkö, kynttilät, valaisemasta minua. Ainoasta jalkalampustani on palanut lamppu. Naurattaa. Ihan kuin aikana ennen sähköä. Koko elämäni tuntuu nyt olevan kuin aikana ennen.

Aikana ennen jotain.

IMG_9137

 

Onneksi kynttilöitä riittää. Kaupat ovat joululomilla enkä minä kahdenkymmenen kilometrin päähän ostoksille nyt pääsisikään. Ei tuolla myrskyssä ole liikkuminen.

Koirakin näyttää tyytyneen osaansa, käpertyneenä kylkeeni se tuhisee sohvannurkassa ilman tahtoa lähteä tarpomaan lumihankeen. Aamulla se meinasi hukkua lumeen, niin syvä on kinos. Poikkeuksellista Støssä, kuulen. Usein tänne ei sada lunta lainkaan. Golf-virta. Säätiedotus lupaa muutaman päivän päästä kuutta plusastetta. Silloin jätämme hyvästit talvelle. Tuulelle emme varmasti sano näkemiin, se tuntuu kuuluvan tähän maailmankolkaan vahvasti,

Tähän maailmankolkkaan aikana ennen jotain.

Mutta nyt nautimme lumesta ja tuulesta. Yhdessä. Yhdessä lumi ja tuuli. Minä ja koira. Tämä on meidän joulumme.

Ja tuo tuolla ulkona on kotkien joulu. Nekin nauttivat. Maahan pyörteinä osuvassa tuulessa ja tuiverruksessa ne näyttävät olevansa onnellisimmillaan.

Ja minä, minäkin olen onnellisimmillani. Juuri nyt.

Jokin on palannut, tunnen.

Pilke silmäkulmassa. Sitä minä rakastan ihmisissä eniten. Sitä minä rakastan itsessäni eniten ja nyt se tuntuu palanneen. Leikkisyys ja nauru.

Pimeys alkaa laskeutua ja kotkat häviävät näköpiiristä. Ilman valoa ne eivät voi leikkiä. Leijua.

Tuulee yhä kovempaa, mutta nyt on mentävä ulos. Koiran ja itseni takia. Täytyy voida tuulettua.

Päivän viimeisen kaamosvalon turvin suuntaan katulamputtomalle tielle. Tuuli huutaa. Hetkenä minä hyvänsä se voisi repiä vaatteet päältäni ja heittää minut ojaan. Ihmemaahan.

Riisun hupun; on kuultava tarkemmin. Jumalan puhetta. Jumalan isolla tai pienellä jiillä, sama se. Jokin korkeampi voima se kuitenkin on.

Kuuntelen.

Kuulen.

* * *

Nenänpäätä ja poskia kylmää. On tullut pilkkopimeää. Minä olen menettänyt ajantajun ja seison nyt pimeässä ympärilläni synkkä musta.

Ei se mitään, minä löydän kyllä kotiin.

* * *

Puhkun ja puhisen. Kiroan. Koira vetää kovaa eteenpäin. Eikö se tajua, että minulla on täysi työ työntää itseäni tuulen läpi. Miksi sen tuntuu olevan helpompi kulkea tässä pyörivässä tuulessa? Tuuleeko koiran korkeudella hiljempaa?

Tuuleeko kotkan korkeudella kovempaa?

Tuuli ei anna periksi. Se tuntuu voittavan. Se tunkee suuhuni ja nenääni, enkä voi hengittää. Kun vihdoin avaan kotioven, se tulee. Itku.

Nyt sen piti tulla.

Ja huomenna tulevat taas kotkat. Aikana ennen jotain.

IMG_9103

Ei niistä kotkista kuvia saa otettua vaikka kuinka haluaisin. Mutta tuossa on Saukko nimeltä Anu. Se käveli minua vastaan keskellä autotietä jouluaattona, kun kuljin kotiin joulukirkosta. Auto sen perässä joutui hidastamaan vauhtiaan ja ajamaan Anun takana kunnes se hyppäsi ojaan peseytymään tässä pienessä makean veden purossa. Niin tekee Anu. Se on tämän kylän kuningatar.

Rakkautta viikonloppuun, Äm

Rakas taivaanisä, älä pakota mua tänään suolistamaan…

Väsymys. Joka solun vallannut uupumus. Hurjia nämä kalahommat Norjassa.

Pelko. Joka ikisen aivonystyrän vallannut kauhu siitä, että tänään tulisi kutsu suolistamaan. Ollakseni täysin rehellinen, tänään en jaksaisi. Varsinkin, sillä mitä myöhempään kutsun tuleminen kestää, sitä rankempi työvuoro olisi odotettavissa. Pitkälle yöhön, ja siihen minä en tänään kykene. Jos kutsua ei kuulu tänään, tulee se huomenna. Se on varma tieto. Huomenna minä (toivottavasti) pystyn. Mutta en tänään. Rukoilen kaikkia mahdollisia puujumaliakin, että kutsua ei tule tänään. Jos se tulee, joudun miettimään tarkasti, pystynkö. Sen nämä viikot ovat osoittaneet; että ihmisen voimat ovat välillä aika vähäiset. Taivaanisä, tehdäänkö diili…?

Ilo. Jokaisen hymylihaksen nostattava nauru. Tämä herra saa (lähes) aina hymyn huulille

luolakoira4

Kävimme Herra Hermannin kanssa mukavalla kävelyllä. Luolakoira pääsi nyt tositoimiin. Joku elukka siellä oli pyörinyt ja sitähän me sitten etsimme.

luolakoira2 luolakoira3

Tuloksetta.

luolakoira5

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Rauhaa ja rakkautta sinulle perjantaihin!

/Äm, joka ottaa vastaan kaikki teiltä liikenevät ylimääräiset rukoukset, että tänään ei kävisi käsky…

Onnellinen Herra Hermanni

Huomenta! Me ollaan tänään näin

tänäännäin

Maailman paras tyyny on Herra Hermanni. Tällä kehräävällä ja lämpimällä päänalustalla aion tänään levähtää tovin jos toisenkin. Muutama v-kirjaimella alkava asia mielessä tänään. Viikonloppu. Vapaa. Väsymys.

Ja yksi oolla! Onnellinen. Nimittäin koira. Sen lisäksi, että Herra Hermanni on maailman paras tyyny, se on varmasti maailman onnellisin koira. Siltä ainakin kuulostaa kun se tässä pääni alla makaa. Kehrää kuin kissa. Norja ja Hermanni näyttävät sopivan hyvin yksiin. Katso nyt vaikka näitä kuluneen kuukauden aikana ottamiani kuvia siitä!

onnihermanni1 onnihermanni3 onnihermanni4 onnihermanni5 onnihermanni6 onnihermanni7 onnihermanni8hermannionni11

onnihermanni9

Kuinka onnellinen sinä olet tänään?

/Äm, toivoen onnellista viikonloppua

 

Tärkeimmät tänään

Tässä tärkeimmät tänään

hermannikallio tärkeimmät

Töitä on tehty koko päivä, mutta päiväkiipeilyä Hermannin kanssa ei unohdeta. Käytiin nousemassa Nato-vuorta ylös ja tiirailtiin maisemia. Koira nauttii. Päivälenkistämme on tullut meille tärkeä juttu. Hermanni saa juosta vuorta ylös alas ja minä sykkeen vähän kohoamaan. Piristää kivasti ja raitis ilma sen sillinlemun keskelle on tervetullutta.

Eilen kuvailemani päivärytmi on jo mennyt aivan uusiksi, sillä kehitystä ei näemmä voi pysäyttää. Tein tänään koukutusennätyksen: yksi pönttö vie enää 1 tuntia ja 55 minuuttia. Tulin kotiin jo reilusti tuntia aiemmin ja nyt on aivan vapaa ilta! Päässä ei kyllä edelleenkään liiku mitään, joten nyt vähän välipalaa naamaan ja sitten Stø Boxing Clubille vähän verryttelemään pientä iltajumppaa.

Suloista sunnuntaita, söpöläiset!

/Äm